A Travellerspoint blog

Hortoilua 2009 - 2010, osa 8.

Reilut 3 kuukautta Brasiliassa...

Brasilia, tuo basilikan synnyimaa

Tuskinpa sentaan, mutta rimmas kivasti.

Tapasin tuossa paivana eraana paikallisen miekkosen Curitibassa ja vaihdettiin muutama sananen siina jopa kulttuureista ja niiden erilaisuudesta. Kertoi nahneensa televisiosta sambakoulun Suomessa ja kuinka siella oli hiottu askeleita. Niinpa. Voihan sita kaikkea yrittaa elamassa, mutta onhan se vahan kun suksisauvaa yrittaisi taivuttaa. Onnistuu tiettyyn pisteeseen asti, jonka jalkeen hajoaa paikat. Brasiliassa tuo samainen suksisauva on tehty muovailuvahasta, joka palautuu aina entiseen asentoonsa entista ehompana.

Nyt oon ollut vajaan viikon Brasiliassa ja vasta vahan sipaissut etelaosia. Mutta maassa on niin paljon kaikkea. Pelkastaan ihmisia loytyy ihonvaria kayttaen luokitteluasteikkona aivan kaikkea laidasta laitaan. Rantoja, viidakkoa, elaimia, urheilua, sambaa, yoelamaa, suurkaupunkeja, alkuasukasheimoja etc. etc. Tarkkasilmaisimmat huomasivat muutama viikko uutisen uudesta arkeologisesta loydoksesta lahella Bolivian rajaa. Viidakosta on loydetty uusi kaupunki, joka on mahdollisesti ollut 1500 vuotta sitten suurempi kuin yksikaan vastaava eurooppalainen. Toivottavasti pitavat loydoksen salassa ennen kuin saavat sen suojattua kunnolla kaiken maailman hortoilijoilta. Eli kaikkea tosiaan loytyy. Suuret vuoret taitavat olla ainoat jotka uupuvat.

Brasilialle on helppo viela povata loistavaa tulevaisuutta. Maa elaa useamman vuoden pituista nousukautta ja oljyssa maa on omavarainen. Mutta kun musta kulta loppuu, niin maa on myos sokeriruokossa omavarainen. Ja maassa on jo varauruttu siihen ja valmistetaan molemmilla kayvia autoja. Muutenki ekologinen ajattelu on taalla yllattavan pitkalla ja paljon kierratetaan. Maalle on myonnetty fudiksen MM-kisat 2014 ja heti peraan olympialaiset 2016. Viela kun maa saisi suuret erot rikkaiden ja koyhien valilla kuriin ja sen aiheuttaman rikollisuuden niin avot.

Tallaisessa paikassa siis hortoilun loppu kuukaudet. Enkohan ne saa just-ja-just kulumaan. Ainoa, etta maa on aika pirun kallis. Realit lentavat ikkunasta taivaan tuliin sita mukaa kun saan niita ulos automaatista. Ei oo helppoo hortoilijan arki, mut jonkun taakin on elettava. Kieliongelman ratkaisin sujuvasti vain lisaamalla uuden kielen spanglishiin (espanja-englanti), joka on siis nykyaan sponglish (=portugali). Lienee turha mainita, etta puhun sita erittain sujuvasti. Kommunikaatiota tosin hieman haittaa muiden kykenemattomyys omaksua kielia yhta nopeasti.

Huomenna lahden aamutuimaan Pantanaliin, yhteen mantereen parhaimmista paikoista bongata villielaimia ja luontoa. Viisi vuotta sitten aloittelijamaisten holmoilyjen takia missasin sen kokonaan, mutta nyt nuo typeryydet ovat jaaneet ian myota pois ja taalla ollaan. Paljon on ladattu turhia toiveita Pantanaliin, todennakoisesti liikakin. Tuuristahan se on kiinni mita siella nakee, mutta kamera on rasvattu, akut ladattu, sormet venytelty, aurinkolasit pesty, kynnet leikattu, nenakarvat nypitty, finnit puristeltu ja ukko on taysin valmis 2-3 yohon keskella Etela-Amerikkaa.

Perjantaina 29. tammikuuta 2010

Sananen elainten vaklauksesta

Brasilian luontotrilogian ensimmaisessa osassa keskitytaan villielainten havainnoimiseen omilla pikku tihrusilmilla luonnonmukaisessa ymparistossa ja siihen liittyvaan epakohtaan.

Oi, sita perhosten maaraa vatsanpohjassa, kun on juuri maksanut itsensa jalleen yhdelle safarille/retkelle katsomaan elaimia. Jo pelkastaan yokkosten leikkia vatsalaukussa olisi mukava katsella ja jos navan kautta voisi asentaa putken niin siita voisi  tienata muutaman rahankin. No niin, lahtihan se taas jo harhailemaan ensimmaisen lauseen jalkeen.

Elainten vaklausretkia on erilaisia jo pelkastaan ajankohtasta riippuen. Aamutuimaan, paivalla, auringonlaskun aikaan tai sitten yojalkaan. Riippumatta mihin aikaan ollaan lahdossa, niin odotukset ovat aina huimat. "Kyllahan me nyt anakin yks pantteri nahdaan", "Anakonda ois kiva nahda syomassa hirvea." tai " Jaakarhuperhe pesanrakennuspuuhissa". Vain muutama esimerkki. Jarki yrittaa epatoivoissaan nurkkaan ahdistettunakin saada aanensa kuuluviin, mutta silmat kiiluen vain kiillotetaan kameran linssia ja varmistetaan etta akkuja on ainakin kuukaudeksi varastossa. Aivan kuin silla kameralla jotain tekisi yomyohaan. (Niin, salamavaloahan ei ole suotavaa kayttaa. Ettas tiedatte.) ...ja sitten sita pettymyksen maaraa, kun leijonat eivat tanssineetkaan ripaskaa bussin edessa eika hylkeet leikitelleet rantapallolla rantavedessa. "Ihan p...a retki, opaskaan ei edes yrittanyt loytaa elaimia."

Mutta ei hataa. Mulla on ratkaisu (tahankin) ongelmaan. Jotta valtyttaisiin nailta ikavilta lomamatkaa pilaavilta epakohdilta niin ehdotan pienta yhteistyota ihmisten ja elainten kanssa. Ehdotan, etta elaimet sitoutuisivat olemaan aktiivisia kello 8-16 valilla. Onhan se elaitenkin etujen mukaista, etta turistit tulevat vain tiettyina aikoina eivatka esimerkiksi sokaise sokeiksi yoaikaan. Nain heillekin jaa iltasella aikaa rauhoitettua perheen parissa ja akkujen lataamiseen. Tama siis tietysti koskee niita, jotka ovat selvinneet hengissa paivan seikkailuista. Emo-antilooppi voi jarjestaa poikasilleen elonjaamiskursseja, ikaantynyt leijonauros voi muistella hekuman paivia haareminsa kanssa ennen kuin havisi naaraansa nuoremmalle ja kaimaanit voivat muistella lammolla syomaansa lajitoveriaan muun ruuan puutteessa. Mutta ainakin eloonjaaneilla jaa aikaa laskea kaatuneet ja ompahan vahemman ruokittavia suita. Sitten taas seuraavana aamuna kojoottiperhe leimaa kellokorttinsa ja kirmaa pellolle raatoja syomaan.

Ihmiset puolestaan voisivat olla luottavaisia, etta paivan aikana nahdaan tosi aksonia ja rahoille saa katetta. Iltasella sitten voisi konjakki kadessa iltanuotion aaressa muistella gebardin ja antiloopin leikkia savannilla ja tuudittautua hyvin mielen untenmaillen tietaen, etta huomenna silmien eteen saattaa avautua vaikka mita. Ihmisten maksamista rahoista voisi osan ohjata esimerkiksi ikaantyvien elainten elakerahastoon ja ramppikuumeesta karsivien elainten hoitoon.

Talla jarjestelylla elama olisi kaikille paljon helpompaa. Epailenkin, etta tassa kohtaa luontoaidille on tullut pikkaisen kiire eika ole ihan tarkkaan tullut mietittya mita tulee tehtya. Siina erilaisia elaimia luodessa taisi ns. lahtea hieman napeista herkuttelu erilaisilla otuksilla ja iso kuva jai vahan hatarammalle pohjalle. Mutta parempi myohaan kuin ei milloinkaan ja nyt tuokin hontyily tulee korjattua.

Lauantaina 30. tammikuuta 2010

Hyttynen

Paljon positiivista palautetta ja medianakyvyytta saanut luontotrilogia jatkuu nyt toisella osalla. Sen aiheen on hyttynen tai itikka niin kuin sita kuulee joissain alakulttuureissa kutsuttavan.

Hyttynen, tuo luonnon oma pikku perkele, joka on levinnyt kiusaamaan muita elaimia jokaiselle mantereelle. Antarktikalta niita ei ole toistaiseksi tavattu, mutta olen varma etta sieltakin loytyy alalajina pakkashyttynen, joka riivaa pingviineja pitkin jaista mannerta.

Mitaan jarjellista syyta tuolla lentavalla vampyyrilla ei ole olemassa oloonsa, kunhan nyt vaan sattuu olemaan. (Ja nyt on kenenkaan meribiologin tai mahlankeraajan lahestya sahkopostilla, jossa todistellaan hyttysen tarkeaa osuutta luonnon ravintoketjussa. Mulla oli viela viikko sitten nayttaa jokaista vaitetta vastaan 50 pistosjalkea ja osa paikassa jonne aurinko ei paista.) Hyttysen ainoa tarkoitus on kiusata lyhyen (muutama viikko) elonsa aikana mahdollisimman paljon muita elaimia ja kuolla pois tyytyvainen virne naamallaan. Ja nimenomaan naaraat, jotka ainoastaan imevat verta. (Pyydan, rakkaat sormet alkaa kirjoittako ihan kaikkea. Tahan kohtaan voisi lisata vaikka mita nokkeluuksia, mutta tasa-arvovaltuutettu ei todennakoisesti paastaisi mua enaa takaisin Suomeen sen jalkeen, joten annan jokaisen lukijan omalle mielikuvitukselle tilaa tassa kohtaa.)

Raukkamaisesti pimeyden turvin hyttysnaaraat lahtevat silmat kiiluen etsimaan pinkkista lihaa. Kohteen loydettyaan ne kiertelevat ja kaartelevat sen ymparilla turvonneinta suonta etsien. Mieleisensa suonen loydettyaan ne laskeutuvat, koukistavat polvensa, heilauttavat ahteriaan ja upottavat imukarsansa turpeaan ihraan ja hymyilevat tyydytettyina punaisen nektariinin virratessa niiden kroppaan. Kayntikortiksi vierailustaan nuo verenhimoiset pedot jattavat kohouman uhrinsa iholle aivan kuin kertoakseen lajitovereilleen "mina kavin jo taalla". Ja jos uhria oikein onnistaa, niin kutinan ja punakan ihon lisaksi uhri saa ilmaisen kuljetuksen sairaalaan ja elinikaisen muistutuksen malarian muodossa vierailusta.

Ja ei tuo julkeus siihen lopu. Hyttyset myos aantelevat ja aantelyn ainoa tarkoitus on ajaa tuleva uhri mielipuoliuden partaalle. Mikaan ei ole mahdottomampaa kuin yrittaa saalistaa hyttysta pimeydessa sen aantelyn perusteella. Juuri kun olet nukahtamassa kuulet korvasi juuressa tuon saatanallisen ulinan, joka tasaisin valiajoin voimistuu saalistajan etsiessa uhrin suojaamatonta akilleen kantapaata. Voimattomana yritat uskotella itsellesi sen vasyvan kohta etsintaa, kuitenkin sisimmissasi arvuutellen mista kohtaa aamulla loytyy uusi paukama.

Jos maapalloa kohtaa ydinsota, niin hyttynen on todennakoisesti ainoa selvityja siita kahakasta. Niin pirullinen olento se on. Ja luoja auttakoon sita joka joutuu ydinhyttysen imemaksi.

Tiistaina 2. helmikuuta 2010

Etelan hetelmat

Runsaasti kansainvalisia palkintoja jo niittaneet Brasilian luontotrilogian kaksi ensimmaista ovat saaneet vihdoinkin jatkoksi trilogian paattavan kolmannen osa. Pitkaan fanien odottaman paatososan ilmestyminen on suuri helpotus tekijallekin, joka on tyytyvainen saatuaan paatokseen paljon tyota vaatineen luontotrilogian. Paatososan aiheena ovat etelan hetelmat, nuo luontoaidin runsaskatiset lahjat elaimien iloksi ja hyodyksi.

Selvennyksen vuoksi nyt puhutaan nimenomaan gastronomisesta nakokulmasta. Kaikkihan tietysti tietavat, etta gastronomiassa hetelmän käsite poikkeaa ratkaisevasti kasvitieteellisestä määritelmästä. Yleensa hetelmiksi luetaan vain suuret marjat ja luumarjat sekä lisäksi tuppilokotia ympäröivät mehevät kukkapohjukset, jotka eivät kasvitieteellisessä mielessä ole hetelmiä vaan epähetelmiä. (Wikipedia)

Banaani, avokaado, hunaja- ja sen sisko vesimelooni, ananas, appelsiini, aprikoosi, banaani, kiivi, luumu, mandariini, passio, kookospahkina, mango, nektariini, pomelo, omena, papaija, persikka, päärynä, satsuma, sitruuna, taateli, viikuna, viinirypäle etsetera etsetera. Listaa vois jatkaa loputtomiin, mutta eikohan tuo pointti tullut selvaksi.

Brasiliassa ei tarvitse kauaksi menna saadakseen paivittaisen hetelmapiikkinsa. Kadut ova taynna hedelmamehua myyvia tyonnettavia karryja, hedelmamehuille on runsaasti omia baareja aivan niita varten (vrt. kahvilat, pubit), ravintoloista tietysti saa ruuan kanssa, jaatelopaikoista saa jatskin kanssa, rannalla suoraan-kateen-toimituksena rantatuolista ahteriaan nostamatta, aamiaisella, aah!, tuoreita hetelman paloja. Mika parasta: hetelmia riittaa laidasta laitaan ja jokaiseen makuun. Juomaansa voi esimerkiksi vaihdella paivittain hassun hauskasti: maanantaina mangoa, tiistaina taatelia(?), keskiviikkona kookosta jne. jne.

Ja hetelmia riittaa. Vaikkakin parhaat hetelmat syodaan eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten toimesta kuorman paalta, niin silti ne maistuvat niin ihanan raikkaalta taalta. (Toisin muuten kahvin suhteen. Kannattaa nauttia siita kahvikupista Suomessa. Vastaava ei saa Brasiliasta, koska parhaat pavut menevat vientiin.) Usko tai ala, mutta jopa banaanissa voi olla sopivasti makua. Eivatka kadet nayta hetelman syonnin jalkeen perunajauhossa uitetuilta ja vaadi viitta minuuttia saippualla hankausta jotta kaikki nuo "valttamattomat" kemikaalit on saanut pois huokosista.

Hetelmat ovat hyva juttu!

Keskiviikkona 10. helmikuuta 2010

Reino Mineraali

Syntyipa aikoinaan 1800-luvulla Reino-niminen poika paltanalaiseen torppaan. Ian karttuessa Reinoa rupesi kyla muiden poikien tavoin kiinnostamaan lahimetsia kaukaisemmat vaelluspolut ja niinpa pulavuosien iskiessa rajusti perunasatoihin, Reino kerasi vahat tavaransa tyynyliinaan, sitoi kulmat yhteen ja laittoi nyytin kepin nokkaan. Ensimmaikseksi matka suuntautui Kotkaan ja tarkoitus oli nousta ensimmaiseen vastaantulevaan laivaan.

Kuinka ollakkaan ensimmainen laiva oli menossa Brasiliaan. Reinolla ei ollut tuon taivaallista hajua missa tuollainen Brasilia mahtoi olla, mutta ensimmaiseen laivan mukaan tuli luvattua lahtea. Ja kuulopuheiden mukaan Brasiliassa oli lamminta, mika tuntui hyvalta vaihtoehdolta Kotkan viimojen keskella.

Pari viikkoa myohemmin Reino astui ensimmaisen kerran Etela-Amerikan mantereelle. Kauaa Reino ei kerinnyt ihmetella uutta mannerta, kun kohtalo puuttui maahantuloviranomaisen kauhtuneessa virka-asussa Reinon elamaan ratkaisevasti. Kun nimittain yhteista kielta ei loytynyt, niin johonkinhan poika piti laittaa. Ja kun nimi viittasi kaivostyolaiseen, niin Reino lahetettiin uuden nimensa kanssa Ouro Preton kylaan kaivostyolaiseksi. Portugaliksi Reinon nimi oli lahella Reino Mineraldaa, joka puolestaan tarkoittaa suomeksi Suurta Mineraalia. Nain vahvasti enteellisen, uuden nimensa kanssa Reino siirtyi vuolemaan kultaa Brasilian kultaesiintymille.Nimi ei ollut vain ennen vaan Reinosta tuli nopeasti kylalaisten lemmikki. Reinosta tuli kullankaivajien yhteinen maskotti, jonka puoleen kaannyttiin aina kuin onni tuntui loppuvan.

Oheisen tarinan kaikkien henkiloiden nimet ja tapahtumapaikat on muutettu oikeiden henkiloiden suojelemiseksi. Tarina on taysin fiktiivinen vailla minkaanlaista todellisuuspohjaa. Alkuperainen tarina ei liity mitenkaan Brasiliaan tai kullanvuolentaan vaan mehilaisten kasvattamiseen Puolassa. Ainoastaan yksi asia tarinassa on totta ja se on Ouro Preto-niminen kyla Minas Geraisin osavaltiossa noin yhden yobussimatkan paassa Riosta.

Ouro Preton perustivat aikoinaan portugalilaiset 1500-luvulla, kun sattuivat huomaamaan, etta Brasiliasta loytyy muutakin kuin lahdattavia intiaaneja ja eksoottisia kasveja. Minas Geraisin osavaltio on taynna erilaisia mineraaleja ja sielta on louhittu parin sadan vuoden ajan kaikennakoista ja -kokoista kivea. Ouro Preto oli pitkaan kaivostoiminnan paapaikka, jossa oli mm. kaivoskoulu (nyk. museo) ja johon tuotiin orjia Afrikasta louhimaan rahaa emamaalle. Alku ei ollu siis haapponen paikallisille, mutta jostain sielta historiaan vaaryyksien seasta on myos jaanyt jaljelle monikulttuurisuus Brasiliaan, josta ovat esimerkkeja tana paivana esimerkiksi erilaiset tanssit, capoeira ja ruuat. Ja Ouro Preto on kiva pikku kyla viettaa pari paivaa rauhassa suurkaupungien melskeesta. Siella voi tepastella pitkin mukulakivikatuja, patsastella kirkkojen edessa ja ihmetella mineraalimuseossa mita kaikkea ihmeellista tama pallomme pitakaan sisallaan.

Linjuriauto on maantien assa

Nyt ollaan tultu siihen tilanteeseen hortoilussa, luojalle kiitos, etta suuret etapit bussin kassa alkaa olla tehty. Muutama 6-8 tuntinen taitaa olla viela edessa, riippuu pitkalti tulevista paahan- ja auringonpistoksista. Mutta yli 15-tuniset rypistykset ovat pitkalti takana ja enaa muistona takaraivossa.

Paljon on tullut bussissa istuttua. Vaittaisin, etta jopa keskimaaraista enemman. Kaikenkokoista ja -nakoista bussia on eteen tuotu. Ja vaikka paljon on kokemusta karttunutkin, niin aina se vahan jannittaa minkaslaisessa bussissa sita tama yo vietetaan. Jannitys alkaa jo lippua ostaessa. Lipun hinta kertoo jo paljon, mutta viimeistaan penkkien taakseviemisen kulmasta ratkeaa suurin jannitys. Esimerkiksi Argentiinassa Cama on paras ja Semi Cama toiseksi paras. Brasiliassa vastaavat ovat Leito ja Semi Leito. Camassa ja Leitossa penkit kaatuvat lahes vaakatasoon, Semeissa sitten hieman vahemman ja normaalit (usein 'Collectivos') bussit, no, ne nyt ovat sitten normaaleja busseja. Nama normaalit bussit ovat samanlaisia kuin Suomessa pitkan matkan bussit.

Seuraavaksi huomaat istuvasi bussiasemalla rinkan paalla ja miettivasi toimiikohan bussissa ilmastointi, onkohan siina vessa ja jos on, niin kuinka lahella sita oma paikkasi on, ketahan muita tulee matkaseuraksi, naytetaankohan elokuvia ja jos naytetaan, onkohan se dupattu, missakohan vaiheessa sita soisi jne.

Busseista parhaimmat loytyvat ehdottomasti Argentiinasta. Ei puhettakaan. Parhaimmissa busseissa istuimia vain 3 rinnakkain ja istuimet ovat lentokoneen ykkosluokan tasoa. Busseissa tarjoillaan usein muutama ateria ja joskus jopa viinia ja/tai shampanjaa! Vilttia ja tyynya loytyy ja joskus jopa duppaamattomia elokuvia. Brasiliassa bussit ovat aika hyvaa tasoa, mutta Argentiinan jalkeen, pakko tunnustaa, etta aina se on pieni pettymy kun kerran paassyt maistamaan hunajan makeaa uutetta. Uuden-Seelannin ja Australian bussit olivatkin jo sitten vaatimattomanpaa perustasoa. Uuden-Seelannin bussien erikoisuuksiin kuuluivat turismille valjastetut hopottavat bussikuskit, jotka pyyteettomasti kertoivat tarinoita eteen avautuvista maisemista.

Vaikka tassa huojentunein mielin istun ja kirjottelen istuttuja kilometereja, niin onhan bussi aliarvostettu menopeli. Linjuriauto on erittain ekologinen matkustuspeli. Useita ihmisia siirtyy paikasta A paikkaan B. Ja onhan linja-autossa tunnelmaa. Saatat tavata jopa uuden ystavan matkan varrella.

Taita siis penkkia sopivasti, laita musiikkia soljumaan korviisi ja nauti maisemista. Helppoa. 

Lauantaina 13. helmikuuta 2010

Karnevaalit

Seisoskelen rantabulevardin koristeltua kiviaitaa vasten, joka erottaa Speedo-housuiset paikalliset patsastelijat bulevardilla jatskia syovista, jo aurinkonsa nauttineista, tepastelijoista. Ilmapiirin tiivistymisen voi aistia. Pikku hiljaa bulevardille ja sen varrella oleviin spnsoroituihin vip-aitioihin alka keraantya enemman ja enemman ihmisia. Kameroita viritellaan erilaisiin mastoihin, viimeisia nauloja lyodaan suojaplekseihin ja mainosbanderolleja ripustetaan lahes kaikkiin mahdollisiin oksantynkiin. Sponsoroituihin t-paitoihin pukeutuneet ihmiset alkaavat loytamaan toisensa. Muut ihmettelijat etsivat sopivaa paikkaa laskea ahterinsa seuraaviksi tunneiksi. Eletaan viimeisia minuutteja ennen vuotuisen karnevaalin rajahtamista kayntiin Barran kaupunginosassa Salvadoren kaupungissa Bahian osavaltiossa pohjois-Brasiliassa. On 11. helmikuuta 2010 ja edessa 6 paivaa armotonta vatkausta ja sheikkausta.

Ja sitten odotus paattyy. Kello kuusi illalla nytkahtaa ensimmaisen esiintyjaryhman rekka liikkeelle Barran itapaadysta. Kova-aanisista tulvahtaa ensimmainen laulu rumpujen tahdittamana ja rekan ymparille keraantyy ihmisia ensimmaiseen samban tahdittamaan marssiin pitkin rantabulevardia. Vaistamattakin alkaa omatkin jalat vatkaamaan tahtia ja uskomatonta, mutta totta, ahterikin taitaa liikahtaa muutaman millin. Ja kun sen saa lopulta liikkeelle, niin sehan heiluu ihan omalla painollaan vaikka ensi vuoteen. Kasivarret ovat aivan kananlihalla. Vastaavaa huumaa olen kokenut elamassani vain muutaman kerran. Ensimmainen kerta oli Lions-klubin jarjestamissa Kevatriehoissa Laurinlahden koululla, Espoon kauneimmassa kaupunginosassa noin 25 vuotta sitten, jossa nain ensimmaisen kerran pomppulinnan ja toinen kerta oli myohaisessa teini-iassa, kun kuulin ensimmaisen kerran helsinkilaisten yokerhojen KYn (aka Kyna) ja BierAcademyn (aka BAn) olevan yhdistettyna seuraavana iltana, niin etta samalla sisaan paasylla sai hortoilla edestakaisin molemmissa juottoloissa.

Myohemmin saman iltana Pelorouhinon kaupunginosassa sambataan myos. Pelorouhinossa (tai niin kuin kaikki me Salvadorissa kayneet kutsumme sita vain Peloksi) meno on hieman pienempi kokoisempaa, mutta eri tavalla mielenkiintoista. Kapeilla mukulakivikaduilla vaeltavat erilaiset orkesterit keraten taaksensa sambaavia ihmisia. Valilla orkesterit tormaavat toisiinsa seuraavassa kadunkulmassa, mutta sopuisan suunnittelemattomasti molemmat jatkavat suuntiinsa. Valilla akkinaiset sadekuurot yrittavat epatoivoisesti pilata tunnelmaa epaonnistuen siina surkeasti.

Mikaan ei ole helpompaa kuin istahtaa kadunvarsibaariin. Tilata olut ja ihastella ymparilla juhlivia ihmisia.

Maanantaina 22. helmikuuta 2010

Futebol

Brasiliassa vieraillessa ei oikein kirveellakaan voi valttya tormaamasta, kirjaimellisesti, jalkapalloon. Jos maassa on lahemmas 400 miljoonaa isoa varvasta, niin niita varten on varmasti ainakin tupla, ellei tripla-maara, jalkapalloja. Erityisesti rannat ovat oivallinen paikka tutustua tahan brasiliaan ykkosurheiluun. Voi sita taidon maaraa, jolla palloa potkitaan erilaisten verkkojen yli ja / tai erilaisiin valiaikaisiin maalin virkaa tekeviin kyhaelmiin. Tai kaduilla, tyhjat tolkitkin ajavat pahimmissa potkimisen tarpeissa pallon virkaa. Ja ehka hienointa on se, miten spontaanisti yhdesta kikkailijasta alkanut pallottelua on muutamassa minuutissa laajentunut eri-ikaisten, -rotuisten ja -sukupuolten valiseksi kisailuksi.

Jos pohjoisessa eletaan parhaillaan jaakiekon aiheuttamassa huumassa, niin Brasiliassa valmistaudutaan parhaillaan ensi kesan MM-kisoihin. Ja kun kyse on Brasiliasta, niin vain ja ainoastaan mestaruus kelpaa. Kaikilla on mielipiteensa maajoukkueen nykyisesta paavalmentajasta, Dungasta, ja toistaiseksi ollaan kovin varautuneita. Ehka parhaiten kuvaa eraan tyton vastaus kysyttyani hanen mielipidettaan: "Riippuu siita voitammeko mestaruuden." Ei siis mikaan ihme, etta kyseista pestia pidetaan maailman tuulisempana." (Tietysti Raippaluodon vahtimestarin pestin jalkeen.) Eika huuma taalla lopu edes ensi kesaan. Seuraavat MM-kisat 2014 jarjestetaan Brasiliassa. Salvadorissa jokaikinen taksikuski muistutti ylpeana kisoista ajettuamme paikallisen fudisstadionin ohi!

Jos vaikka olympialaiset menevatkin sivu suun talla kertaa, niin Brasilia on ehka paras paikka aloittaa maailman suurimman urheilulajin ensi kesaisten MM-kisojen hehkutus ja odottelua. Enaa vajaat 4 kuukautta ja ikuisuuden tuntuinen 4 vuoden odottelu on jalleen ohi ja on aika nauttia kuukauden pituisesta hekuman huipusta. Ja talla kertaa kisat pelataan taydellisesti Suomen aika vyohykkeella. Kun paivan hanttihommiltani kerkian, viritan television pahvilaatikon paalle, lammitan Saarioisen kumipitsan ja kaadan itselleni tuopillisen kotitekoista kiljua palan painikkeeksi. Nojaudun taakse sisalle nostamassani rantatuolissani ja nautin maailman kauneimman pelin hurmasta.

Viela kun Suomi selviytyi joskus itse kisoihin, mutta ehka elama olisi silloin liian taydellista. Joka tapauksessa, ei ole ensi kesana vaikea toivoa Brasilian voittavan mestaruutta. Harvassa maassa, jos missaan, kauneinta pelia arvostetaan niin sydamen pohjasta.

Sunnuntaina 28. helmikuuta 2010

Eraat synttarit

Se keskiviikko, olihan se keskiviikko?, ei olisi kauniimmin voinut alkaa. Aurinkoa kirkkaalta taivaalta ja jo kymmenen metrin kavely aamu 8:lta saa hikipisarat kihoamaan otsalle. Sinaansa tama eivat ole mitaan hirmu suuria ihmeita, Praia de Pipassa kaikki aamut tuppaavat olemaan samanlaisia.

Aamupalaksi tutusti munakasta nakeilla, muutama juustosampyla, ananas-, hunajameloni- ja mangoviipaleita ja tama kaikki kohti sulastusuunia raikkaalla ja tuoreella ananasmehulla. Aamiaisen jalkeen henkilokohtainen huolto, jonka jalkeen lepailya ja turhaa toimeettomuutta puolille paiville.

Puolilta paivin lahdin rannalle. Tapasin hostellin argentiinalaistytot, joiden kanssa jatkoimme edelleen kohti Praia do Dolfinosia. Kohti delfiineja ja mahdollisesti muita. Muut olivat jo kerinneet seuraavalle rannalle, mutta tyttojen kanssa parskimme ja kikkattelimme rantavedessa delfiineja odotellessa. Niinkuin vain me tytot osataan. Pikku hiljaa delfiinitkin uivat koloistaan esille. Ylimaaraisia sirkustemppuja ei nakynyt edes synttarieni kunniaksi, mista pieni miinus, mutta olihan nyt off-season. Siita huolimatta jonkinnakoista ammattiylpeytta voisi olettaa heillakin olevan. Ei nyt tarvitsisi hanskoja tiputtaa heti kun kello lyo nelja.

Takaisin hostelilla koettelimme viela nauruhermojamme yllattavan hyvalla elokuvavalinnalla, ihan itsekin yllatyin, kunnes oli aika avata hanat. Brittipariskunta oli valmistautunut koko paivan illan juhliin. (Tama oli itse asiassa heidan ideakin. Edellisena iltana en saanut taas pidettya suurta suutani soukemmalla.) Vic oli leiponut oikein suklaakakun ja Andy toimi koko illan caipirinha-baarimikkona. Kylla siina hieman sydamesta otti kun viela porukalla lauloivat onnittelulaulunkin. Lasejakaan ei liattu koko iltana, kun kulhona toiminut kattila kiersi koko illan ympari poytaa ja kauha toimitti makoisan nektariinin virkistamaan aurinkon polttamaan kroppaa. Aika monta kierrosta se kiersikin...

Puolen yon aikoihin siirryimme paakadun varrelle, josta olin varmistanut edellisena iltana olympia-latkan nakyvyyden. Onneksi tama peli meni niin kuin pitikin mika nosti ennestaan juhlatunnelmaa. Taisin olla ainoa joka pelia seurasi, mutta ilmeisesti olin tehnyt kiitettavaa mainostyota, kun viela seuraavana paivanakin kyseltiin tuloksen ja seuraavien pelien peraan. Pikkutunnit vierahtivat viela eraassa toisessa baarissa sielun janotessa lisaa nektrariinia. (Aiti, oikeasti olin kotona nukkumassa jo puolen yon aikoihin. Vahan varitan tassa, jotta kuulostaa paremmalta.)

Seuraavia synttareita odotellessa ja vanhoja muistelessa naihin tunnelmiin ja kuviin.

Posted by Hapa 08:25 Archived in Brazil Tagged brazil

Email this entryFacebookStumbleUpon

Table of contents

Be the first to comment on this entry.

Comments on this blog entry are now closed to non-Travellerspoint members. You can still leave a comment if you are a member of Travellerspoint.

Enter your Travellerspoint login details below

( What's this? )

If you aren't a member of Travellerspoint yet, you can join for free.

Join Travellerspoint