A Travellerspoint blog

Amerikan seikkailu 2005, osa 17, Bolivia jatkuu.

3.8 Keskiviikko

Aamulla piti lähteä klo 10:30, mutta, yllätys, yllätys, lähdettiin tunti myöhässä. Mukana ei ollut sveitsiläisiä neitosia eikä britti joosea, mutta parempi näin. Mukaan lähtivät Emma (Walesista), Lisa (Itävallasta), Bernhard ja Ursula (Sveitsistä), Elka (Belgiasta) sekä Leoniel (Perusta). Aika hyvä setti. Mutta sain yllätyksekseni tietää, että suurin osa oli tekemässä 3-päivän retkeä, kun mä olin maksanut 4 päivästä. Että, semmoista. Mitenköhän tää selvitettäisiin?

Jeepillä painettiin pitkin maailman suurinta suola-aavikkoa. Sijaitsee 3600 metrissä ja kokoa 12.000 km². Kavereiden kesken kutsuttiin sitä Salar de Uyuniksi. Valkoista ja kirkasta joka puolella silmän kantamattomiin! Nähtiin suolasta tehty hotelli, käytiin suolatehdas-kiertueella, nähtiin suolapyramidejä sekä saari keskellä järveä täynnä kaktuksia.

Lounasta saarella.

Kuski, 50-vuotias paikallinen ukko, ja kokki, 20-vuotias paikallinen neito, hoitelivat ylläpidon ja pitivät hortoilijat tyytyväisinä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Epsi kiittää. Kolme kertaa päivässä kourmee-ateria olosuhteet huomioon ottaen. Kuski puolestaan suunnisti aivan käsittämättömästi pitkin aavikkoa ilman minkäänlaisia apuvälineitä. Kertaakaan ei eksytty ja joka kertaa tultiin parin tunnin suoraan ajamisen jälkeen tarkalleen oikeaan risteykseen. Kaikki mikä tehdään hyvin näyttää helpolta. Tai sitten kuskilla oli hyväpokka eikä lipsauttanut kertaakaan ”ai, me tultiinkin tähän”.

Illallinen yöpymispaikassa, Llicassa.

Pieni kylä jossain suolajärven länsisivulla. Alkoi olemaan jo todella kylmä. Pakkaselle meni hyvissä ajoin heti kun aurinko laski. Tytöt, Emma ja Lisa, alkoivat olla huolissaan miten pärjäisivät yöllä. Minä herrasmiehenä, luonnollisesti, heitin vettä lisää kiukaalle ja sanoin, että voisi tulla tosi kylmä. Ja voisin vuokrata mun makuupussiin halvalla. Kun en todennäköisesti käyttäisi sitä kuitenkaan. Meillä Suomessa kun nukutaan kesät-talvet jääkarhujen kanssa.

Tytöt pärjäsivät kuitenkin hyvin. Kahdella makuupussilla ja vilttikasojen alla. Itse vedin tämän yön vielä ilman makuupussia. Varmuuden vuoksi pitkät jussit jalassa ja villapaidassa.

4.8 Torstai

Vilttien alla pärjäsi hyvin, mutta ei sieltä olisi halunnut pois tulla. Aamupala kuitenkin kiehtoi, joten urheasti ylös ja 2 sekunnissa vaatteet niskaan. Routaa maassa ja viikset jäätyivät aamulla vessaan mennessä. Kuumaa juomaa kitusiin ja viimeistään jeepin lämmittyä alkoi puna palata ihmisten poskille.

Tänään vuorossa oli enemmänkin autiomaata monine pakollisine etappeineen. Puun muotoinen kivi, pari järveä ja lisää tietöntä tietä. Järvet olivat kaikki aika erikoisia outoine mineraaleineen, jotka vaikuttavat veden väriin. Välillä veden väri oli punainen välillä vihreä! Eläimistön muodostivat sadat flamingot ja laamat.

Lounasta saatiin erään järven rannalla. Todella keskellä ei-missään. Huikeeta. Epätodellista.

Autiomaata lisää. Toimiva tulivuori, joka tosin nähtiin pienenä pisteenä taivaan rannassa. Pakolliset turistikuvat räpsittiin kuitenkin.

Illalla saavuttiin kaikkien pelkäämään leiripaikkaa, Laguna Coloradan tuntumaan. Järven värit olivat valkoinen, sininen ja punainen. Pikku linnut olivat laulaneet, että toka yö olisi todella kylmä. Illallisen jälkeen käytiin tyttöjen kanssa hieman kävelyllä kylässä. Tai siis kolmen talon rykelmä oli kierretty varttitunnissa. Ei ollut hääppönen meidän asujaimisto. Lähinnä vain savitiilistä rakennettu, mutta kun nähtiin paikallisten tönöt, niin ei tehnyt mieli enää ikinä valittaa mistään. Lisäksi näin myöhemmin paimenien käyttämiä kuoppia yösijoina. Hurjaa touhua näillä leveyksillä. Mutta ihminen löytää ilon aiheita helposti. Tällä kertaa paikallinen päätti harjoitella pasuunan tai vastaavan soittoa! Koko soitin maksoi varmaan kaverin vuoden palkan.

Nyt piti ottaa untuvapeitto käyttöön ja hyvin pärjäsi yön. En tiedä kuinka kylmä oli, mutta reilusti pakkasta ainakin. Opaskirjojen mukaan -15 °C aina -25 °C voipi laskea. Kalkati. Kalkati.

5.8 Perjantai

Aamu oli taas PIRUN kylmä ja kesti useita tunteja kun sai varpaat lämpimiksi. Ensimmäinen etappi viiden jälkeen oli geyseerit. Aika epätodellinen tunnelma vuorilla kuuman maan suoltaessa savua. Samaan aikaan auringon antaessa ensimmäisiä säteitään jossain taivaanrannassa.

Aamupala syötiin yhdeksän aikoihin kuumilla lähteillä, Termas de Polques, joissa osa kävi pulahtamassa. Kahvia kului ihan vaan sen takia, että se oli lämmintä. Vielä tuolloin oli -3 astetta.
Pieni happihyppely tekisi hyvää ja käveltiinkin viimeiselle järvelle, Laguna Verdelle. Värinä tällä kertaa vihreä. Nyt oltiin lähellä 5000 metrin korkeutta. Taas. Yhtään en tiedä menikö 5000 rikki koko reissulla. En voi siis sanoa olevani edes Puolen kympin –kerhossa. Mieltäni painaa syvä epätietoisuus.

Nyt oltiin aivan Chilen rajan tuntumassa ja Itävallan tyttö pudotettiinkin rajalle. Aika monet tekevät saman tempun ja jatkavat Chilestä Argentiinaan ja Brasiliaan. Mä näin kahdennentoista maan reissullani. Melkein olisin voinut kiven heittää sinne. Mulla oli kuitenkin jo suunnitelma valmiina, joten Chile sai jäätä…

Me muut jatkettiin matkaa takaisin kohti pohjoista. Nyt oli periaatteessa, tai siis ihan käytännössäkin, kaikki näkemisen arvoiset nähty. Mulla alkoi jo olla semmoinen fiilis, että voisin myös jo palata Uyuniin. Taisi korkeampi taho kuulla mietteeni, kun kuski tuli päivällä kertomaan, että jonkun sekoilun takia ei neljän päivän jeepissä ollut tilaa mulle. Sanoin voivani uhrautua ja palata jo tänään Uyuniin. Pyytäisin rahoja takaisin matkatoimistosta. Näin ne asiat joskus hoituvat ihan kuin itsestään.

Jatkettiin siis suoraan Uyuniin. Auringon laskiessa pysähdyttiin junien hautausmaalle. Aika monta ruosteista lättähattua seisoi rivissä Bolivian auringon alla.

Uyuniin päästyämme hain pyykit ja Emman kanssa käytiin vielä hakemassa liput huomiselle Potosiin. Sillä aikaa perulainen Leoniel oli puhunut meille ”uhrautujille” ilmaiset huoneet. Sain vielä Emman puhuttua samaan syssyyn mun huoneeseen. Kaikki järjestyi tosi kivasti ja kerättiinkin ruhtinaalliset tipit kuskille ja kokille. Ansaitsivat.

Illallinen syötiin retkiporukalla läheisessä pitseriassa. Tilattiin aivan liioiteltu määrä erilaisia ja eri kokoisia lättyjä. Maistui hyvältä kunnon rasvainen ja juustoinen länsimaalainen herkku.

Välillä huudeltiin juuri tulleille hortoilijoille ”Salar de Uyuni”, ”Quires?” Eivät tainneet saada, mutta ainakin meillä oli hauskaa.

Pitsan päälle nautittiin Emman kanssa mallasta takkatulen ääressä paikallisessa pubissa. Ei olisi voinut retki paremmin päättyä. Alkoi jo ympäröivä kylmyys unohtua.

Oli Bolivian itsenäisyyspäivän aatto.

6.8 Lauantai

Vain pari kaljaa eilen ja taas huomasi aamulla. Ei kyllä näissä korkeuksissa uskaltaisi Kossu-pulloa kitata. Räjähtäisi varmaan pää.

Kunnollinen aamupala itsenäisyyspäivän lipun nostoa katsellessa. Sen jälkeen seurasi paraati. Mikä ei sinänsä yllättänyt. Erilaiset paraatit on bolivialaisten juttu.

Linjuriauto starttasi kympin aikoihin. 6 tunnin bussimatka pitkin peltoja ja pientareita. Joka ikinen töyssy tuntui munuaisissa asti. Taukoja oli onneksi pari hassua. Yhdellä taukopaikalla kuskit kävivät pesulla purossa! Sen verran tottuneilta näyttivät, että taisi olla joka viikkoinen tukan pesupaikka. Ei ollut Oraksia, mutta puhtaaksi varmasti tuli.

Potosiin tultiin hyvissä ajoin. Hyvästeltiin sveitsiläiset Bernhard ja Ursula, jotka jatkoivat matkaa.
Bernhard oli menossa Brasiliaan Pantanaliin, jonne mäkin vielä tässä vaiheessa olin menossa. Siellä piti tapahtua mun viidakkosamoilu. Sainkin myöhemmin häneltä hyviä tipsejä, mutta siinä vaiheessa mä olin jo muuttanut mieltäni. Tai suomeksi, tuhlannut rahani.

Mä ja Emma jatkettiin taksilla hostelliin, Koala Den, joka osoittautui aivan loistavaksi. Lämmintä, halpaa, lämmintä, aamiainen sisältyi hintaan, lämmintä. Lämmettiin.

Saatiin tietää, ettei läheisille kaivoksille järjestettäisi minkäänlaisia retkiä huomenna, koska tänään oli itsenäisyyspäivä. Kaivoksilla ei olisi huomenna mitään nähtävää. Kaivosmiehillä olisi muuta mielessä huomenna kuin kaivamista. Miten tulikin Suomi mieleen 7. joulukuuta.

Sopi mulle täydellisesti. Tämän päiväsen pakaran-tappomatkan ja edessä olevien seikkailujen takia olisi hyvä levätä välillä. Olin nimittäin päättänyt mennä Paraguayihin ja yritin kuumeisesti kysellä kaikilta tietäisivätkö mitään maasta. Kukaan ei tuntunut tietävän. Kukaan ei ollut tulossa sieltä eikä kukaan ollut menossa sinne. Viimein löytyi ranskalainen, William, 21-v., joka oli myös menossa samaan suuntaan. Mietittiin suunnitelmiamme ja aika hyvin osui kohdalleen.

Emma piti meitä terveinä poikina.

Jäi vaan arveluttamaan edelleen, kun maasta ei löydy mitään tietoa. Opaskirjatkaan ei kerro juuri mitään. Eräässäkin opaskirjassa oli kaikista muista Etelä-Amerikan maista paitsi Paraguaysta. Häh? Oli aika surullista, jos maata ei edes mainita matkailukirjassa.

Mutta olin päättänyt mennä Paraguayihin.

Lounaalla käytiin Emman kanssa syömässä laamaa! Grillattu laama oli aika hyvää, mutta ei se nyt alpakasta hirveästi eronnut. Ja perulaisten väitteet ruohon maistumisesta lihassa eivät pitäneet paikkansa. Taisi ollakin kansojen välistä kinastelua.

Illalla käytiin kaljalla hostelin muun väen kanssa. Löytyi aussia, Yvette, irkku-neito, israelilaista parin kertaan, zimbabvelainen-australialainen yhdistelmä ja mä ja Emma. Emma, 26-v., taisi olla muuten mun ensimmäinen walesilainen ikuna. Hän työskenteli lääkealalla asiantuntijana. Oli uhannut pomolleen jo kauan aikaa lähtee hortoilemaan, kunnes eräänä kauniina päivänä lähti. Pomo ei ollut uskoa ensin, mutta lähetteli nyt koko ajan meiliä, että neito saisi hommansa takaisin kun palaisi reissultaan. Aikoi asettua Lontooseen kun palaisi syyskuussa kotio. Yllättäen mä olin myös hänen ensimmäinen finski. Emman seurassa mua luultiin myös useasti britiksi ja sekös kirvoitti hymyn neidon huulille. Tai oikeastaan naurun.

Kestikievarissa tutustuttiin muutamaan paikalliseen. He kertoivat meille paikallisista ihmisistä ja tutustuttiin bolivialaiseen kulttuuriin. Tai siis Mauri Myllymäen sanoin: Ja paskat, ihan vaan jauhettiin mitä sylki suuhun toi. Mutta mukava oli heidänkin juttujaan kuulla.

7.8 Sunnuntai

Aamupäivällä käytiin Emman ja Williamin kanssa paikallisessa museossa. Lähinnä paikallisista kaivoksista oli tarinaa. Jälleen kerran kävi ilmi miten suosittuja espanjalaiset valloittajat ovat täälläpäin. Myös jenkit taistelevat kärkisijoista.

Paljon mielenkiintoisempi oli kyllä meitin opas. Kaveri veteli parin tunnin kierrokseen muutamaan varttiin. Puhui pirun nopeasti ja sen jälkeen juoksuvauhtia vaihdettiin huonetta. Hitaimmat saivat oppaalta työntö apua.

Näistä aasin silloista muistettiin käydä varaamassa retki kaivoksille huomenissa. Sitä vartenhan tänne oli tultu. Matkatoimistot löytyivät sopivasti museon vierestä ja niistä valittiin mielestämme parempi.

Emman kanssa käytiin piipahtamassa aterioimassa, laamaa, ja palailtiin kiskan kautta kotio. Tänään oli vuorossa piraatti-dvd:tä ja pähkinöitä. Ja lämmintä.


8.8 Maanantai

Aamulla kun menin silmät sirrillään vessaan niin mitä minun vanhat silmät näkivätkään. Vastaanoton tiskillä notkuivat Paul, Martin, Ian ja Valerie! Olivat tulleet yöbussilla La Pazista. Maailma on tosiaan pieni. Kaikki hyvä kuntoisina omista viidakko- ja vuoriseikkailuistaan.

Morjesteltiin siinä ja vaihdettiin nopeat kuulumiset. Kerroin, että me oltiin lähdössä kaivoksille ja mukaan sopisi. Valerie ja Ian ratkesivat helppoon, mutta Paul ja Martin eivät mahtuneet hostelliin ja eivätkä muutenkaan halunneet kaivoksille tänään.

Sanoin, lähteväni tänään etiäpäin, mutta jos jäisin, niin etsisin pojat käsiini.

Klo 10 aikoihin hyökättiin noin 10 hengen remmillä kaivoskiertueelle. Oli svedua, aussia, brittiä, irkkua, sveitsiläistä, walesilaista ja loput jostain muualta. Kansainvälinen nippu kasassa ja huonoa juttua lensi monella kielellä. Ite yritin lontoolla, madritilla ja tukholmalla.

Ensiksi pysähdyttiin mainareiden markkinoille. Sieltä piti ostaa kaivosmiehille tuliaisia/lahjoja. Näin heidät saisi hymyilemään kuviin. Kokalehtiä, viinaa, röökiä, juotavaa, makeisia yms. Kerättiin kolehti ja nyytit täyteen. Sitten dynamiittia ostamaan. Saimme itse päättää kuinka ison jysäyksen haluaisimme räjäyttää kiertueen lopuksi. Mulla lähti vähän käsistä, mutta sain kaikki kuitenkin puhuttua 3 dynamiittiin. Pitäisi olla aika hyvä possaus. Jännitti.

Seuraavaksi haettiin asiaan kuuluvat remelit. Mainareiden koko puvut, kypärät lamppuineen ja saappaat. Kruunuksi opas pakotti jokaisen ottamaan kokalehtiä nipun suuhunsa. Kokalehtien käyttötarkoitus on helpottaa kaivoksissa oloa ja antaa kestävyyttä. Espanjalaiset aikoinaan olivat hieman pihejä juotavan ja syötävän kanssa, joten kokalehdet käytännössä pitivät mainarit hengissä. Itse en kyllä mitään tuntenut kokalehtimälli suussa. Enkä oikein tiedä tunsiko kukaan. Tytöillä oli vaikeampaa, mutta se johtui lähinnä mausta.

Nyt päästiin asiaan. Painuttiin syvyyksiin. Pienessä kyyryssä koko ajan. Välillä kontaten, välillä seisten. Ensiksi uhrattiin mainareiden jumalalle, Tiokselle, viinaa ja kokalehtiä. Ja nortti huuleen, luonnollisesti. Kuka sitä nyt polttamatta kaivoksessa. Viinaa piti jokaisen uhrata erikseen Tiokselle ja toivoa samalla jotain. En muista enää mitä toivoin. Tios on muuten aikamoinen näky. Aikoinaan espanjalaiset kielsivät paikalliset jumalat ja pakottivat kaikki katolilaisiksi. Ihan niin helposti se ei käytännössä mennyt ja mm. mainarit keksivät itselleen jumalan suojelijaksi kaivoksissa. Tios oli syntynyt. Tioksen patsaita oli vieläkin kaivoksessa kymmeniä ja kaikki kymmeniä vuosia vanhoja. Vanhin oli vissiin useita satoja vuotta vanha. Heppi tanassa ja patsas kokalehtien ja röökin tumppien peitossa. Hajukin oli mielenkiintoinen.

Muutama mainarikin nähtiin hommissa. Olivat ilmeisesti ottaneet iisimmin lauantaina. Nähtiin hopeasuonia. Kaivokset olivat siis lähinnä hopean kaivamiseen. Yli neljä sataa vuotta oli hopeaa sieltä vuoltu ja edelleen kannatti. Joskus Potosi oli Etelä-Amerikan rikkain kaupunki! Nytkin kaupungissa oli kuulema huippu rikkaita kavereita, joiden ei olisi ikinä enää tarvinnut sormiaan nostaa. Mutta niin on vain rahan valta kova, että samat ukot tulevat edelleen käsin kaivamaan malmeja. Sekasin ovat. Vielä huomioon ottaen, että mainarit kuolevat yleensä reilussa kymmenessä vuodessa tauteihin.

Rymyttiin lisää pienissä käytävissä ja muutama isokolokin löydettiin. Ilmassa koko ajan pölyä niin paljon ettei kuvaamisesta välillä tullut mitään. Valeriella oli ahtaanpaikan kammoisena välillä todella vaikeaa, mutta urheasti tyttö veti kiertueen loppuun asti.

Kiertueen lopuksi räjäytettiin panos ulkopuolella! Meikeläinen Pukin pikku apurina
ja pitelin pommia, kun opas sytytti langan! Aikamoinen jysäys. Yllättävän iso ja langan pitkä palamisaika aiheutti kaikille todellisen yllätyksen. Kirkaisuja tuli aika monesta suusta.

Iltapäivä oli jo pitkällä kun palailtiin kotio, joten lykättiin Williamin kanssa lähtöä huomiselle. Kaveri oli potenut vatsatautia jo useamman päivän ja sille kelpasi lisä huilipäivä. Muutenkin aikataulujen puolesta oli fiksumpaa.

Käytiin ryhmällä syömässä ja kahvilla. Mulle peruslaamaa, totta kai. Tänään oli parempaa kuin eilen. Oikein makiaa. Siinä Valerien kanssa kahvia ryystäessä muistin, että mun piti käydä maatuloviranomaisten pakeilla. Kello oli lähes viisi. Tuli todella kiirus.

Syy vierailuun oli hukkaamani lappunen. Rajoilla ne antavat semmoisen valkoisen paperinpalasen, joka pitää säilyttää passin välissä. Aivan järjetön/turha paperi, kun passissa on kuitenkin sama leima ja maassa-olo-päivien -määrä! Olin jo odotellut, koskakohan hukkaan semmoisen ja Salar de Uyunillahan se sitten tapahtui.

No nyt se asia piti hoitaa ennen seuraavaa ylitystä, eli rohkeasti härkä sarvista ja toimistoon. Virallinen toimistoaika oli jo mennyt, joten kehotettiin palaamaan huomenaamulla. Näin.

Kahdeksan aikoihin halasin Emmaa haikein jäähyväisin. Hän lähti yöbussilla La Paziin ja sieltä kohti Perua. Hänellä oli vajaa kuukausi aikaa ennen paluutaan kotio, joten kerroin vähän missä kannattaisi ainakin käydä Perussa. Meilit unohtui hölmöyksissä ja kiiruussa vaihtamatta, joten toivomisen varaan jää, että on päässyt turvallisesti sateiden saarelle.

Edessä oli vielä toiset jäähyväiset. Onnistuin metsästämään Paulin ja Martinin. Yllättäen löytyivät baarista. Otettiin jälleen yhdet jäähyväisille. Tällä kertaa oli oikeesti, aikuisten oikeesti, viimeinen kerta kuin näin Paulin. Palasi harharetkiltään parin viikon päästä kotio Melbourneen, jossa isukki oli vastassa kentällä. Jatkaa muiden kiusaamista raksoilla.

Martinin kanssa törmättiin vielä.

9.8 Tiistai

Aamulla heti aamupalan jälkeen hyökkäsin maahantuloviranomaisten toimistoon ja meni yllättävän hyvin. Virkailijat olivat kovin ymmärtäväisiä ja sain korvaavan paperin. Eikä mun pitänyt palata kuin kerran takaisin korjaamaan virhe. Eikä maksanut mitään, oho, ja meni aika nopeasti. Kivaa

Valerien ja Williamin kanssa lähdettiin kohti Sucrea aamupäivällä. Perillä ostettiin ensitöikseen Williamin kanssa liput Santa Cruziin ja kulutettiin Valerien kanssa loppu iltapäivä. Valerie oli vain
käymässä Sucressa ja palaamassa huomenna Potosiin jatkaakseen Uyuniin. Kohti kylmää! Hih hii. Kehotin pitämään villapaidat lähellä. Hänen silmistään paistoi pellon sekainen tuska.

Sucressa vietetty pari tuntinen ei oikeuta palautteeseen. Kaupunki vaikutti kyllä mukavalta ja sillä oli hyvä maine. Se on tavallaan toinen pääkaupunki monine hallintorakennuksineen sekä vanhoja perinteitä paljon. Nimensä se on saanut Simon Bolivarin, jonka mukaan Bolivia on saanut nimensä, luotto kenun Antonio Josè de Sucren mukaan. Niinpä kaupunkilaiset pitävät ylpeinä kaupunkiaan maan ykköskaupunkina ennen La Pazia. Pitäkööt. Mikä minä olen tuosta vasta väittelemään, kun asiasta sen enempää tiedä.

Meitin bussi lähti klo 17:30 ja penkit olivat onneksi miltä kuvissa näytti. Bus cama eli penkit taittuvat melkein makuuasentoon. Tie oli tosin aika mutkainen, mutta kai jo tottumuksesta, nukuin aika hyvin. William johtui vieruskaverinsa, vanhemman britti-joosen pihteihin, ja sai kuulla tämän koko kuusi vuotisen hortoilutarinan. Ilmeisesti oli tullut nälkäkin hoiperrellessa, kun hyökkäsi mun jättämän lautasen kimppuun heti kun päätäni käänsin.

Pysähdyttiin illalliselle jossain pikku kylässä ja tuli aika kiire syödä. Mätin mitä kerkesin ja lopulta oli jätettävä kesken että kerkeäisi bussiin. No kun lähdin bussille, niin britti rupesi syömään meikeläisen lautaselta loppuja ruokia. Hyvä jos maistuu.

Matkan aikana taas muutama kaupustelija yritti puheellaan vakuuttaa purukumiensa loistavuuden.

Näin jatkettiin yön läpi Santa Cruziin. Sinne oli mentävä, jos mieli Paraguayihin. Sucre on itse asiassa paljon lähempänä rajaa ja paljon etelämpänä, mutta sieltä ei kulje busseja Paraguayihin. Ylimääräinen yö linkkarissa siis. No, kerrankos sitä Paraguayssa käydään.

10.8 Keskiviikko

Santa Cruzissa oltiin noin klo 8-9 kieppeillä eli tuli semmoinen 14-15 tunnin rypistys. Ei tuntunut juuri missään. Uutta matoa koukkuun eli uudet liput heti asemalta Paraguayihin.

Saatiin samaksi illaksi, joten vain päivä kulutettavana kaupungissa. Ihan mukava kaupunki, itse
asiassa näytti tosi kivalta. Pitkästä aikaa oltiin inhimillisellä tasolla, vain 450 metriä merenpinnasta, ja ilmastokin lähenteli trooppista. Kaupungissa on yli 2 miljoonaa asukasta ja se on kasvanut viime aikoina vauhdikkaasti. Kasvun syynä on erään valkoisen tuotannaisen aiheuttamat bisnesten lisäykset. Nopealla vierailulla ei kuitenkaan kaupungin keskustassa näkynyt suurkaupungin häslinkiä.

Mä kävin kuluttamassa aikaa eläintarhassa, Jardìn Zoològicossa. Oli aika mitään sanomaton. Eläimet yhtä väsyneitä kuin muissakin eläintarhoissa. Mikä niillä on kun ne ei jaksa viihdyttää ihmisiä? Parasta retkessä oli kun kaksi jenkkityttöä yritti tyrkyttää mulle jotain lahkonsa proosuria. Niitä oli siellä useampiakin ja kaikki olivat siskoksia ja veljeksiä keskenään. Hermania ja hermanoita.

Sanoin kiitos ei, mutta jouduin silti pakoilemaan loppu ajan. Eivät halunneet uskoa, että en kaipaisi uutta suuntaa elämääni. Olisi ehkä pitänyt. Olisi ollut hienoa palata kotio ja julistaa löytäneensä valon. Kyllä sillä johonkin lehteen olisi päässyt.

William yritti sillä aikaa metsästää lukemista. Englannin kielisiä kirjoja löytyy aika helposti suurimmista hortoilijamekoista, mutta muiden kielten kanssa voi joutua etsimään kauemmin. Ei niin kauan kuitenkaan kuin suomen kielisten. Löysin Potosin hostelista suomalaisen kirjan, Rikos ja rangaistus, joka oli käynyt mm. Perussa. Yritin tällä uudella todisteella todistella, että on täällä käynyt muitakin suomalaisia. Jotenkin, ei vaan tuntunut muille uppoavan meikeläisten suuri matkusteluinnokkuus. En tiedä miksi ei.

Loistavat pitsat naamariin lounaaksi, joita ei onnistunut pilaamaan edes maailman kyllästyneimmän näköinen tarjoilija. Häntä ei kiinnostanut/napannut palveluammatissa työskentely. Ei sitten yhtään.
Haarukat ja veitset lensivät pöytään noin metrin päästä.

Ruuan päälle maistui keskustorilla erä shakkia! Vuokrattiin pöytä paikalliselta shakkiässältä ja ainakin meikeläisen siirtojen järkevyyden pystyi lukemaan kaverin naamalta. Joko nyökkäsi tai pudisteli päätään.

Lähes aina pudisteli. Eikä ihme. Hävisin.

Bussiasemalle ja erinäisten sekoilujen jälkeen päästiin matkaan klo 18 aikoihin. Edessä lähes 30 tuntia Chacon erämaa-alueen pölyisiä teitä. Teitä, joista ei edes aina tiedä ovatko ne sateiden takia auki.

Jälleen onneksi kuvat pitivät paikkansa ja bus cama. Nukahdin pian.

Posted by Hapa 10:58 Archived in Bolivia Tagged bolivia

Email this entryFacebookStumbleUpon

Table of contents

Be the first to comment on this entry.

Comments on this blog entry are now closed to non-Travellerspoint members. You can still leave a comment if you are a member of Travellerspoint.

Enter your Travellerspoint login details below

( What's this? )

If you aren't a member of Travellerspoint yet, you can join for free.

Join Travellerspoint