A Travellerspoint blog

Amerikan seikkailu 2005, osa 16, Bolivia.

25.7 Maanantai

BOLIVIA 25.7 – 11.8

  • kaikki on korkealla
  • erittäin halpaa
  • kokalehtiä mutustellaan kilpaa

Tärkeät faktat:

  • koko: Ranska ja Espanja yhteensä
  • juoma: maté de coca
  • olut: Paceña
  • ruoka: laama, alpakka, peruna
  • valuutta: 1 euro : 9,4 bolivianosta

Aamulla klo 7:30 bussiin. Tai silloin piti lähteä, mutta tyypilliseen tapaan puol tuntia heittää aina.

Kun jossain vaiheessa erehdyin kehumaan aikataulujen pitävyyttä, niin eiköhän ne heti ruvenneet myöhästelemään. Tais kihahtaa nuppiin. Kertaakaan ei ollut kyllä tosi pahasti pettänyt. Nyt koputin puuta rystyset verillä.

Bussilla rajalle ja eiköhän siellä vilkutelleet Billy ja Audrey jonon etupäästä. Mitäköhän pahaa mä olin tehnyt. Valeriella ja Miriamilla oli hauskaa mun tuskaillessa. Olin kertonut syvän ahdistukseni syyt ja tytöillä oli hauskaa meikeläisen rimpuillessa.

Rajalla pientä odottelua. Lähinnä taas täpötäysien gringo-bussien ansiosta. Copacabanaan päästiin, löydettiin hostelli ja kun neljä ihmistä on kasassa, on tinkausvoima aikasta kova. Sovussa jälleen yhteismajoitukseen. Mukavampaa, halvempaa ja turvallisempaa näin. Kaikki edut ja lisäksi alkoi olla jo niin kylmää öisin, että neljä ihmisen henkitys lämmitti mukavasti huonetta! Ah, tätä Etelä-Amerikan lämpöä. Ja Suomessa kaikki luulivat, että täällä painetaan koko ajan tangoissa ja stringeissä.

Cobacabana on reilun 50.000 ihmisen kylä Titicacan rannalla. Lähinnä sieltä tehdään retkiä parille saarelle, Isla del Sol ja Isla de la Luna, mutta se on myös kuuluisan pyhimyksen , Virgen de Copacabanan palvonta paikka. Jo vuosisatojen ajan ovat pyhiinvaeltajat vaeltaneet kylään ja läheiselle kukkulalle asettaakseen kivensä pyhimyksen patsaan juurelle. Tarkemmin en tiedä pyhimyksen historiaa, joten jääköön se seuraavaan kertaan.

Seuraavaksi kylille järjestämään lippuja Isla del Solille. Saarelle, josta alkoi tarujen mukaan inkojen suku. Lisäksi tarvittiin ylihuomiseksi bussiliput La Paziin. Molemmat saatiin aika kivasti, joten loppupäivä oli vapaata.

Lounasta ja lueskelua ennen kipuamista pyhimyksen patsaalle auringonlaskua ihastelemaan. Mollukan laskiessa hienot näkymät maailman korkeimmalle purjehduskelpoiselle järvelle, joka lepää siinä 3800 metrin hulppeilla. Eli brassailu korkealla käymisestä jatkuu.

Illalla 3-ruokalajin illallinen yhdellä eurolla! Ei nyt ehkä ihan yhtä hyvää, kuin Vuoden kokki vuosimallia 2003 osaisi tehdä, mutta harvoinpa hänellä onkaan taimenta Titicacasta käsissään.

Sitten olikin jo niin pirun kylmä, että yritettiin josko miestä väkevämpi auttaisi. Tunnelmaa piristi sekalainen puhallin orkesteri. Hieman lievitti, mutta jäi yhteen.

26.7 Tiistai

Pieni episodi heti aamusta, kun Miriam myöhästyi ja Valerie otti siitä nokkiinsa. Ja sitten mökötti Miriam koko päivän. Jne. Jne. Ei tainneet välit tulla oikein ikinä enää kuntoon. Kohteliasta arkipäivän käytöstä, mutta pinnan alla kyti.

Venematka kesti pari tuntia. Istumalihakset täysin puutuneina maailman pienimpään, 10 m kertaa 10 m, museoon hieman, tosiaan hieman, inkojen historiaa ennen kuin päästiin taivaltamaan pitkin saarta. Ensimmäiset inkat, Manco Capac ja hänen sisko-vaimonsa Mama Huaca, ilmestyivät mystisesti tälle saarelle ensimmäisen kerran. Ukko-Manco oli siis ensimmäinen 12 inkahallitsijasta, jotka hallitsivat puolta Etelä-Amerikkaa. Espanjalaisten tullessa loppui se juhliminen.

Saarella on paljon inkojen pyhiä paikkoja. Portaat, rauniot ja ehkä kaikkein pyhin, Pyhä kivi.

Aika iso porukka gringoja painoi pitkin rantoja kohti kiveä, jossa opas piti lyhyen esityksen inkojen synnyin tarusta. Tarina loppui pyhään kiveen ja miten se muistutti inkojen pyhää eläintä, puumaa. Kivi kuuluu sarjaan luonnonihmeitä, jotka näkee, jos oikein haluaa ja uskoo. Ja itse asiassa koko järvi on pyhä. Titicaca tarkoittaa Puuman kiveä. Eli puuman kivi nimisellä järvellä on saari, jonne ilmestyivät ensimmäiset inkat, ja jossa on puumalta näyttävä kivi.

Kovin sekavaa tämä inkojen historia.

Inkoilta on myös peräisin yhä kuuluva juttu eli ketsuan kieli, jota kuulee puhuttavan Ecuadorissa, Perussa ja Boliviassa. Tai siis kuulema kuulee puhuttavan. Eihän mulla oo harmainta aavistusta miten sitä puhutaan tai miten sen erottaa muista murteista yms.

Mutta opas oli omasta mielestä vakuuttava ja kulkikin vielä pitkään käsi ojossa tippiä haluten. Vaikka kaikki olivat jo antaneet, niin jatkamaan ei opas meinannut päästää ilman uutta ”maksua”.

Jatkettiin kuitenkin.

Tämän jälkeen meni kuntoiluksi ja käveltiin 3-4 tuntia saaren päästä päähän toiselle puolella, josta vene poimisi meidät. Istumisen jälkeen oli mukava käppäillä. Maisemat muistuttivat lähinnä Kreikan saaristoa. Kivistä ja vähemmän hedelmällistä. Aika kuuma oli, mutta noissa korkeuksissa tuuli on virkistävä tai ainakin kylmä.

Paluuna taas parin tunnin pakarat puuduttava istuminen. Perillä oltiin iltasella ja vuorossa, ah niin ihana, suihku, joka taas vastasi tasoa: menettelee pakon edessä.

Iltasella syötiin neljistään reilun yhden dollarin illallinen. Maistoin alpakkaa. Laaman sukulaista ja kaimaa. Maistui ihan ookoolle. Aika perus lihaa. Ei maistunut millekään eksoottiselle. Laama sai odottaa vielä vuoroaan. Sitä ei oikein Perussa saanutkaan. Eivät kuulemma tykkää Perussa sen mausta. Myös marsu jäi maistamatta. No, mutta onhan niitä Suomessakin. Ei vaineskaan kaikki marsuilijat.

27.7 Keskiviikko

Aamulla seitsemän hujakoilla jälleen linjuriautoon ja nokka kohti La Pazia. Matkaan meni ehkä noi viitisen tuntia. Lähinnä otti aikaa Titicacan ylitys lossilla. Tai siis meidät matkustajat vietiin yli veneellä ja bussi tuli perässä eräänlaisella lautalla. Pari kertaa olin täysin varma, että lautta oli uppomassa bussi mukanaan.

La Paz. Maailman korkeimmalla oleva pääkaupunki. 3660 metriä ja puolitoista miljoonaa asukkia. Kaupunki on aika omanlaisensa. Huikealla paikalla, lumihuippujen välissä, syvällä laaksossa. Yhdellä sivulla Bolivian korkein huippu, Illimani, 6402 metriä.

Luonnollisesti kaikkein köyhimmät asuvat laakson jyrkillä rinteillä, jotta elämä olis vielä vaikeampaa. Sen verran korkealla oltiin ihan laakson pohjallakin, että ei tarvinnut kävellä kuin pari korttelia, niin pani jo puuskuttamaan. Huomasin aika usein ihan vaan keskittyväni hengittämisen tasaannuttamiseen. Lisäksi kun ilma on vielä kolean ja kylmän välillä, niin ilmasto on todella oikukas. Härillään saa olla koko ajan.

Iltapäivällä metsästin uutta kameraa ja parin tunnin päästä olin aivan loppu. Sapetti ja harmitti. Nälätti. Enkä löytänyt yhtään mitään. Olin jo laittamassa hanskat tiskiin, kun pelästyin niin perkuleesti.

Keskellä kirkasta päivää aussi-Paul päätti säikyttää multa huonot housuun keskellä La Pazin keskustaa. Sydän haki uutta lyöntiä pari minuuttia. Ihan ei odota, että tapaa tuttuja keskellä Boliviaa. Enkä edes tiennyt, että Paul olisi jo apajilla.

HampurilaisKuninkaasta haettiin lisää voimia ja uusin eväin kameran metsästykseen. Kulman takaa löytyikin yks aika hyvä ja panin varaukseen. Piristyin.

Valerie ja Ian sekä mun ystävät Billy ja Audrey yrittivät puhua mukaan fillaroimaan "maailman vaarallisimman" tietä alas, mutta me passattiin Paulin kanssa. Heti tökkii kun mainostetaan t-paitoja ja dvd:ta yms. krääsää.

Tosin kyllä se aika vaarallinen tie taitaa olla. Pudotus suoraan alaspäin satoja metrejä ja alhaalla näkyy busseja kymmenen metrein välein. Niitä menee alas vissiin kuukausittain. Lisäksi tie on juuri pienen rekan levyinen. Eli kun joku sattuu tulemaan vastaan on aina iso todennäköisyys, että toinen tippuu.

Sitten on vielä tyhmät pyöräilijät. Näiden ystävien mukana oli eräs jenkki, joka kehuskeli olevansa huippu alamäkiajamisessa ja brassaili koko ajan. Yritti houkutella muita ajamaan kilpaa. No, siltä iteltä lähti pyörä yhdestä kivestä käsistä ja suoraan rotkoon. Sillä kävi jumalaton säkä, että juuri sillä kohtaa oli pieni uloke 20 metriä alempana johon pysähtyi. Muuten varma kuolema. Brassailu kannattaa aina.

Illalla käytiin syömässä Ianin, Paulin, Billyn ja Audreyn kanssa. Jutustelua ja suunnitelmia. Paul meinas tikahtua nauruun kun Billy päätti ilmoittaa miettivänsä työskentelyä Buenos Airesissa ja hiihtämistä muiden mukana Andeilla. Just niitä mitä mä olin suunnitellut! Ja Paul heitti lisää vettä myllyyn, että tehän voisitte työskennellä yhessä. Kiitos ja näkemiin.


28.7 Torstai

Tänään jatkoin mihin jäin eilen eli kameran metsästykseen. Löysin vielä paremmat apajat. Isaac Tamayo-nimisen kadun lähellä Mercado Negroa, jossa oli pelkästään elektroniikkaa. Kiersin ja kiersin.

Löytyi uusi Olympus. 190 taalalla uuden karhea, helvetinmoinen kuvanottoaparaatti isoine muistikortteineen. 4.2 megapikseliä, automaattinen syöttö, hopeinen väri ja täydellinen laukaisinjärjestelmä! Voiko enempää toivoa.

Nyt voin viimeistään unohtaa edellisen tappion ja keskittyä taas räpsimiseen.

Mercado Negro on muutenkin varsinainen markkinapaikka, mistä voi ostaa mitä vaan. Itellä ei parin tunnin kiertämisen jälkeen tosin jäänyt käteen kuin pitkäkalsarit! Kyllä, mallia rumat. Mutta suola-aavikolla tulee Pekka Poudan mukaan olemaan pirun kylmä.

Illalla käytiin Miriamin, Valerien ja Paulin kanssa paikallisessa chifassa. Kiinalaisessa. Syyllistyin taas samaan virheeseen kuin eilen. Liian paljon tuli syötyä ja kun päälle vielä kalja, niin maha oli kuin ilmapallo. Tajusin vihdoinkin ettei tässä ilman alassa voi syödä niin paljon kerralla.

29.7 Perjantai

Muilla oli ohjelmassa fillarointia. Mä ja Pablo, Paul epsanjalaisittain, meinattiin vierailla
"maailman oudoimmassa turistinähtävyydessä" eli San Pedron vankilassa. Turhat toiveet kaatuivat jo etuovella, kun seinässä oli kyltti, että gringojen aivan turha yrittää vierailla sisällä.

Vankilat-Hapa 2-0.

Lähempää tuttavuutta ei päästy tekemään San Pedroon, mutta kiinnostuneille siitä on kirjoitettu kirja. Australialainen joose vietti vapaaehtoisesti 3-4 kuukautta sisällä ja kirjoitti kokemastaan ja näkemästään kirjan. Miehen nimi on Rusty Young ja kirjan nimi Marching powder. Pitäisi olla vähintäänkin mielenkiintoinen.

Päivä jatkui epäonnistumisten merkeissä. Seuraavaksi yritettiin näköalapaikalle ottamaan kuvia kaupungista, mutta porttivahdilla ilmeisesti loppui tänään into hommiin jo iltapäivästä. Portit oli kiinni ja vartija viikset väpättäen huitoi häipymään. Tästä jo pienissä maksettiin itsemme kovalla rahalla ylös, laakson huipulle, toiselle näköala paikalle ja otimme porttivahdin kiusaksi läjän kuvia hänen kaupungistaan.

Vielä kerittiin kokamuseoon, Museo de Coca, piipahtamaan ennen sulkemisaikaa. Siellä oli tarinaa lähinnä paikallisten tavasta käyttää kokalehtiä. Lehtiä on mutusteltu jo vuosisatoja ennen kuin länsimaalaiset keksivät turruttaa aivonsa johdannaisilla. Aika tekopyhältä tuntuu amerikkalaisten syyttely bolivialaisia kohtaan kokalehtien tuottamisesta. Samaan aikaan joka vuosi miljoona amerikkalaista kokeilee ensimmäistä kertaa kokaiinia, jonka amerikkalaiset ovat itse valmistaneet omin pikku kätösin.

30.7 Lauantai

Tänään oli viimeinen päivä mulla ja Paulilla yhdessä hortoilua. (Tai siis piti olla.) Reilut kaksi kuukautta sitten tavattiin Antiguassa. Lisäksi tänään oli vielä Ianin synttärit. Hän oli puhunut synttäreistään jo Perusta lähtien ja näin oli saanut porukan tulemaan samaan aikaan paikalle.

Illalla oli tarkoitus mennä syömään ja juomaan porukalla.

Ennen sitä kuitenkin pällisteltiin koko päivän kestävää paraatia pitkin keskuskatua. Ilmeisesti yliopistojen opiskelijoiden jokin vuotuinen juhla. Jaksoivat tanssahdella pitkin katua koko päivän. Taitaa tosin olla kokemusta, kun varsinkin Boliviassa tykkäsivät järjestää paraateja vaikka mistä syistä. Välillä taisi riittää, että oli pelkästään lauantai. Suomalaista hortoilijaa rupesi väsyttämään jo pelkkä katsominen.

Illalla siis syömään ensin. Mukana Valerie, Ian, Paul, Miriam, mä, eräs jenkki tyttö sekä Billy ja Audrey. Myöhemmin Paulin retkeilijä-kaveri, Martin, yhtyi joukkoon.

Ilta päättyi seurusteluravintola Auringossa ja Kuussa. Cafè Sol y Luna. Ylilyönnin varmisti mun tarjoama vodka-snapsi kierros Paulille ja Martinille. Kannattako yrittää opettaa muille omia tapoja, kun itellä pyörii sukat jalassa sen jälkeen.

31.7 Sunnuntai

Ei opi niin ei opi. Sain taas aivan järkyttävän pääkivun. Cuzcon muistot tulivat liiankin hyvin mieleen. Nyt oli tukeva krapula höystettynä La Pazin ekstralla.

Porukka rupesi hajoilemaan. Valerien lähti kohti viidakkoa, mutta oli palailemassa kaupunkiin viikon päästä. Ian, Paul & Martin puolestaan järjestelivät vuorikiipeilyretkeä huomiselle.

Mä taas lykkäsin lähtöni suosiolla huomiselle.

ELOKUU

1.8 Maanantai

Uusi kuukausi on hyvä aloittaa kevyesti eli vain 4 tunnin bussimatka etelään Oruroon. Boliviassa tosin kaikki bussimatkat ovat vähintään 4 tuntia, kun kaikkialle tiet kiemurtelevat pitkin ja poikin vuoria.

Perillä olin puolen päivän jälkeen. Oruro sijaitsee 3700m metrissä ja se on ns. altiplanon keskuspaikka. Altiplano on Bolivian ylänköä, noin 3500 – 4000 metrissä sijaitsevaa aluetta. La Diablada on puolestaan tehnyt Orurosta maailman kuulun. Juhla, jossa palvotaan paholaista. On kuulema yksi erikoisimmista juhlista maan päällä.

En osunut juhlan aikoihin, mutta oli mulla syy tulla Oruroon. Täältä pääsee Bolivian ainoalla junayhteydellä Uyuniin. Olisi mukavaa vaihtelua ja lisäksi näkisin Oruron. Kaikki muut tuntemani menivät La Pazista Uyuniin bussilla ja sanoivat, että oli yksi kauheimmista bussimatkoista teineen ja busseineen. Voitin.

Löysin ihan kivan hotellin. Ah, oma huone, telkkari ja oma kylpyhuone. Vielä kun suihku antaisi lämmintä vettä, varovasti mietin. Ja, ihme ja kumma, antoikin! Luksusta!

Hortoilua/maleksintaa kaupungilla. Itseasiassa oli ihan hommiakin. Junalipun osto huomiselle, Uyuniin, uuden takin osto La Paziin jääneen tilalle, pikku sälää yms.

Markkinat näyttivät hyvältä. Sieltä löytyisi kaikki, joten tyytyväisenä palkitsin itteni kiinalaisella. Kinuskit on alkanut olemaan aika kova sana. Halpoja ja apetta saa niin, että riittää. Näköjään vanha koira oppii uutta. Täytyy siis vetää takaisin pahoja sanoja kiinalaisesta ruuasta. Anteeksi.

Illalla kävin leffassa katsomassa amerikkalaisen veijarikomedian jalokivivarkaista ja etsivistä. Ei ne petä kyllä ikinä. Paitsi nyt petti filmin vaihtajan rutiini. Tuli pakollinen 10-minuuttinen väliaika.

Kahvia ja pullaa.

Kotio ja suihkuun! Loistavaa.

Sitten avasin hulluna hetkenä epsanjan kielen oppikirjan. Löysin nimittäin La Pazista aika kivan vihkosen ja aattelin, että sitä voisi vaikka lukeakin. Toisena hulluna hetkenä avasinkin kirjan. Taitaa nää korkeudet vaikuttaa järjen juoksuun aika pahasti.

Hieman prepoja, verbejä, skreboja, konjamiinejä ja mitä näitä nyt onkaan.

Nukkumatti, nukkumatti lasten….

2.8 Tiistai

Heräilin pikku hiljaa, hieman aamiaista ja sitten shoppailua. Mukaan tarttui lämpimämpi takki, cd:ta, vessapaperia, pattereita, hammastahna ja kaikkea muuta, mitä pieni hortoilija tarvitsee.
Varaston täydennys onnistui täydellisesti. Päivän työt tehty.

Matkailu on rankkaa työtä. Jälleen erittäin tarkkojen laskelmien ja tilastojen avulla valitsin seuraavan ruokapaikkani. Tällä kertaa tuli toisen kerran peräkkäin kiinalainen. Ihmeellistä. Mutta toisaalta todennäköisyyslaskelmat vaativat pitkiä ketjuja. Ei hötkytä vähästä. Tilastointi on erittäin tarkkaa ja aikaa vaativaa työtä. Epäonnistunut ratkaisu saattaa johtaa syvään masennukseen. Tai kovalevyn ylikuumenemiseen. Nipuset täytyy pitää aivan valppaana.

Koko ajan joutuu myös miettimään levon ja rasituksen määrää. Kaloreita, vitamiineja, soluja, yrttejä. Näitähän riittää. Millään ei saisi uupuminen tulla, jottei aikataulut menisi pilalle. Pari kertaa olen joutunut perumaan suunnitellut reissut. Herpaantua ei saa hetkeksikään. Pieni hytinä viiksissä pitää nystyrät valppaana.

Klo 15:30 lähti juna puksuttamaan kohti Uyunia. Bolivialaistunnelmissa otin paikan paikallisten vaunusta, joten matka meni katsoen dubattuja filmejä ja lasten juoksennellessa pallon perässä pitkin käytävää. Vieressä istui kaveri, joka kaivoi korviaan virkkuukoukun näköisellä, ja kokoisella, kepillä. Näytti pahalta. En uskaltanut kysyä löytyikö mitään. Vai oliko kenties oppinut maailman laajuisesta verkosta miten itselle tehdään lobotomia.

Illalla kympin jälkeen olin perillä. Uyuni on kaupunki keskellä ei mitään ja sen olemassa olo perustuu vain ja ainoastaan suola-aavikkoon, Salar de Uyuniin. Kyläpahanen on täynnä matkatoimistoja, ravintoloita ja hotelleja.

Tutut kuviot eli vastassa huutelevat, "Salar de Uyuni", paikalliset. Kävin läpi kolme toimistoa ja ratkesin availemaan kukkaron nyörejä viimeisessä. Neito lupasi huoneen, vedet sekä makuupussin samaan hintaan. Matkaseuraksi olisi tulossa pari sveitsiläistä neitoa sekä britti jätkä.

Taas tuli muuten puhetta israelilaisista. Siinä on yhden maan kansalaiset ketä kukaan ei halua samalle retkelle. Jopa matkanjärjestäjät kysyvät melkein ensimmäiseksi haluatko samalle retkelle heidän kanssa. Sama homma kaikkialla. Hyvä maine heillä ja osa siitä on kyllä täysin ansaittua. Jotkut heistä käyttäytyvät välillä aika ylimielisesti ja törkeästi varsinkin paikallisia kohtaan.

Puolen yön aikoihin kömmin Hotel Avenidan toiseen kerrokseen. Kauhukseni huomasin ettei huoneessa ollutkaan yhtään lämpimämpää. Ensimmäinen yöni pitkät kalsarit ja villapaita päällä viltin alla. Oli muuten kylmä.

Posted by Hapa 10:57 Archived in Bolivia Tagged bolivia

Email this entryFacebookStumbleUpon

Table of contents

Be the first to comment on this entry.

Comments on this blog entry are now closed to non-Travellerspoint members. You can still leave a comment if you are a member of Travellerspoint.

Enter your Travellerspoint login details below

( What's this? )

If you aren't a member of Travellerspoint yet, you can join for free.

Join Travellerspoint