A Travellerspoint blog

Amerikan seikkailu 2005, osa 15, Peru jatkuu.

18.7 Maanantai

Aamu saapui ja päätä särki edelleen. Nyt alkoi jo hieman ihmetyttämään ja seuraavan lääkkeen kokeilun vuoro. Viimeinen toivo. Hain apteekista korkeanilmanalan tabletteja. Niillä talttui vihdoinkin. Vajaassa tunnissa. Olo parani heittämällä. Miksi en kokeillu eilen?

Myöhemmin päivällä tapasin taas Valerien. Sama paikka ja sama aika. Oli palannut MP:ltä. Häneltä sain lisää kullanarvoisia vinkkejä miten MP pitäisi hoitaa kauniisti ja nätisti. Ja halvalla.

Käytiin marketilla. Ostin eräältä myyjältä pussillisen kokalehtiä. Ajattelin ajaa itseni sisään perulaiseen elämän tapaan niitä pureskelemalla.

Pienet ovat Cuzcon kadut ja törmättiin Ianiin, johon törmäsin hostelissa Huarazissa. Hänkään ei ollut vielä käynyt MP:lle, joten päätettiin käydä ostamassa junaliput yhdessä tiistaiaamuna heti kun toimisto aukeaisi.

Valerie oli puolestaan lähdössä Arequipaan, joten kerroin jotain kanjonista vuorostani. Lisäksi Ianilla ja Valeriella oli paljon juteltavaa lumilautailusta Andeilla. Jutuista ei meinannut tulla loppua ja alkoivat muakin puhua messiin.

Meksikolaisen lounaan jälkeen lähti ensin Ian ja sovittiin näkevämme aamulla. Valerien kanssa käytiin jälleen teellä, tutussa paikassa, jonka jälkeen heitettiin poskisuudelmat. Toistaiseksi. Kaikilla kolmella oli siis gringo-reitin kartta päässä, joten jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa, kirjekyyhkyjen avustuksella, tapaisimme.

Illalla kävin taas leffassa, jossa törmäsin ranskalaiseen Audreyhin. Ihmetteli kovasti mihin olin kadonnut ja pyyteli mukaan kaljalle Billyn kanssa. Kiitin kohteliaasti ja vetosin kaimansiskonveljenponin synttäreihin. Hän kertoi samalla, että lähtisivät 4-5 päivän vaellukselle! Ah, loistavaa, siinä ajassa ehtisin häipyä tapahtumapaikalta ja tiemme ei enää kohtaisi. Ehkä.

Illalla lueskellessa kokeilin kokalehtien pureskelua. Ei pitäisi lähteä noviisina hölmöilemään. Niitähän ei nimenomaan pidä pureskella vaan kostuttaa suussa ja sen jälkeen työntää kielellä poskeen. Pikku hiljaa sinne lisätään tavaraa. Pureskelemalla lehdet hajoavat suuhun ja loppujen lopuksi suussa on semmoinen huonosti kasvaneen ruohikon maku. Ja päässä erittäin tyhmä olo omasta hölmöydestä. Voikun hölmöilyt jäisivät iän myötä pois.

19.7 Tiistai

Iania ei näkynyt aamulla. Ihmettelin hieman. Oli kyllä sanonut lähtevänsä yöhön eilen, joten lähdin lopulta tepastelemaan yksin juna-asemalle.

Aivan halvinta pakettia en saanut. Halvin oli meno-paluu 40 taalaa, mutta sen olisin saanut vasta parin päivän päästä. Halusin lähteä mahdollisimman pian, joten maksoin 70 taalaa ja lähtö huomenna. Saisivat pirun rauniot olla aikamoisia!

Palasin kaupungille ja kävin lukemassa emailin. Paul kirjoitti, että oli jo kylillä ja jopa samassa hostelissa. Missäs mä olin, kun olin nimenomaan neuvonut kaverin sinne! Höh. Oli aika outoa ja kipitin saman tien kotio ja kyselin pitkää aussia, joka olisi saapunut tänään. Ei kuulemma ollut kukaan tullut, väittivät hostelin isännät kirkkain silmin.

Otin pienet tirsat ja kun palailin vessasta huomasin Paulin yhdessä huoneessa. Mitä helvettiä! Pelästyttämisyrityskin meni reisille.

Mä: Koska sä oot tullu?
Paul: Eilen ja kyselin sua jo silloin. Noi kaks ukkoa sanoivat etteivät tunne sun näköistä asukkia..
Mä: Mitä helvettiä! Mä oon asunu täällä monta päivää. Lisäksi just tänä aamuna kyselin sua tai oliko kukaan tullut tänään tai eilen, niin samat ukot sanoivat ettei uusia asiakkaita ollut tullu.
Paul: Hienoa.
Mä: Niinpä. Ja mä asuin vielä eilen tässä huoneessa, kun sanoivat että mun pitäs muuttaa kahden uuden asukkaat tieltä. Ja nyt sä asut täällä yksin!
Paul: Eilen sua muuten kaipaili joku Ian. Kävi täällä kasin kieppeillä ja ihmetteli kun sä et oo tässä huoneessa. Jätti sulle lapunkin. Tunnetko tyypin?
Mä: Tunnen. Ai jätti lapun. No hyvä juttu. Odottelin sitä aamulla puol tuntia. Nyt onneks rupee asiat selviämään. Hienoa sekoilua hostellin pojilta.
Paul: Aina tulee jotain sekoilua.

Paul: Maistuuko kana?
Mä: Maistuu.

Sekoilusta toivuttuamme käytiin syömässä vanhojen aikojen muistoksi! Paulin lempi lintua. Katseli aina hieman haikeana noita lintuja, jotka urheasti vartaassa kohtasivat noutajansa. Grillikanan jälkeen maistuikin olut irkku-baarissa. Törmättiin siellä Jimmyyn, joka nähtiin Utilassa ja vähän myöhemmin Nicaraguassa. Oli päässyt tänne asti ja oli nyt siskonsa kanssa liikkeellä. Hän kertoi näkevänsä edelleen painajaisia Utilan lappalaistytöstä.

Jimmyllä oli enää 10 päivää hortoilua jäljellä. Aikoi tehdä Cuzcon lähellä 5 päivän vaelluksen ja sen jälkeen körötellä putkeen loppupäivät Rioon, josta sen lento lähtisi kotio. Toivottavasti kerkesi.

Illan kruunasi joku tuntematon suuruus, joka yritti kovasti vilkutella meille. Paul sanoi ettei ollut sen tuttu, joten oli ilmeisesti mun tuttuja. En tuntenut.

20.7 Keskiviikko

Klo 8 riensin bussiasemalle ja minibussilla Ollantaytamboon. Pieneen kylään, josta hyppäsin Cuzcon junaan Aguas Calientesiin. Näin säästyi läjä nuevo soleja kuin olisi painanut suoraan junalla Cuzcosta pääkallopaikalle.

Juna-asemalla odotti aikamoinen gringo-lauma ja ykkösluokassa, en saanut muualle lippua, halusin vajota maan alle. Eräs jenkkirouva ihmetteli kovaan ääneen, "Vau, voimalaitos!", pientä patoa ja eräs jenkkiherra päätti kuvata koko kaksi tuntisen junamatkan junan sisätiloja. Voi äiti, miksi?

Rata kohti Aguas Calientesia kulkee pitkin Rio Urubambaa seuraillen. Rio Urubamban virtaa ohi Cuzcon ja sen jokilaaksoa sanotaan inkojen Pyhäksi Laaksoksi. Siellä on useita raunioita, joista MP on yksi rauniokylistä. Se kuuluisin. Erikoiseksi sen tekee sijainti sekä seikka etteivät espanjalaiset ikinä löytäneet kylää. Ne löysi vasta amerikkalainen ukko viime vuosisadalla. Näin on keksitty kätevästi lempinimi Kadonnut kaupunki, The lost city.

Puolen päivän aikoihin olin perillä Lämpimissä Vesissä, joiden mukaan kyläkin saanut nimensä.
Äkkiä piti löytää yösija, koska pikku kylässä yöpyvät kaikki, jotka halajavat nähdä kuuluisat kivikasat.

Jälleen kerran pienet kuviot, kun jenkkityttö, Keila, Cotopaxilta tuli morjestamaan. Taas oma nimimuisti oli mitä oli, kun en millään saanut nimeä päähäni. Hävetti.

Seuraavaksi törmäsin Ianiin, joka oli täysin loppu. Nyt selvisi miksei tullut ostamaan lippua. Oli saanut loistavan idean kävellä krapuloissaan Ollantaytambosta Aguas Calientesiin. Piti olla pikku rypistys, mutta siihen meni kuulemma 8 tuntia. Matkaa yhteensä rapiat 50 kilsaa. Koko ajan joutui kävelemään raiteiden välissä ja loppumatkan vielä pimeässä. Saapumisen jälkeen oli nukkunut 6 tuntia ja sen jälkeen kapusi ylös raunioille. Oli jaksanut olla reilun tunnin kivikasoilla ja kun oli vihdoinkin löytänyt tien alas, oli päässyt kuin päässytkin omin voimin takaisin kylään.

Nyt käveli siis vastaan. Ja oli kyllä näky. Yhtä nähty kuin Tommy Ekblom aikoinaan 3000 metrin esteiden jälkeen. ”Mä en jaksa enää!” ”I am absolutely nacked!”

Onneksi Ian jaksoi kuitenkin antaa vihjeen hyvästä hostelista, jonne sainkin säkkini. Käytiin lounaalla, jonka jälkeen Ian antoi pihiydelle periksi ja osti menolipun Cuzcoon. Sai sen vielä täksi iltapäiväksi.

Hetken päästä tuli taas tuttuja vastaan. Celine ja Cyrus. Olivat myös jo olleet MP:lle, mutta heidän juna lähtisi vasta seuraavana aamuna. Sovittiin illalliställit klo 19. Tapaamispaikkana luonnollisesti keskusaukio. Helppoa ja toimii aina. Suoraan oppikirjan sivulta viisi.

Paljon ei ollut kylässä kiertämistä, joten klo 19 ei tullut yhtään liian aikaisin. Pyytelin anteeksi ja selitin miksi en tullut peliin viime sunnuntaina. He ymmärsivät yskän ja puolestaan kertoivat minkälainen jännitysnäytelmä peli oli ollut. Punasia ja keltasia kortteja, kotivoitto, vääriä tuomioita ja koko stadion huutamassa ”hijo de puta” tuomarille. Siis kaikki tarvittavat osa-alueet mitä kunnon jalkafutisottelussa kuuluu olla. Miten en ollut yhtään yllättänyt, että missaisin tommosen
pelin!?

Valistivat vielä, että raunioille kannattaisi lähteä jo aamuyöstä, jotta pääsisin perille kuudeksi kun lippuluukku aukeaisi. Toki ylös pääsisi myös bussilla, mutta sillä ei kulje kuin nahjukset. Lisäksi yhdensuuntainen matka on tervanen 6 taalaa. Muutenkin tekisi hyvää vähän liikkua.

21.7 Torstai

Herätyskello soi klo 4:15. Olin nukkunut pirun hyvin, joten toivoin oikeastaan, että sataisi edelleen, jotta voisin lykätä lähtöä. Ei satanut.

Viideltä aloin kipuamaan ylöspäin rinnettä muiden hortoilijoiden kanssa. Tunnettu kikka siis. Kymmentä vaille kuusi saavuin aivan hiestä märkänä lippuluukulle, jossa jo olikin ihan kivasti jonoa. Ei muuta kun sisään ja kyllä täytyy sanoa, että ensimmäiset 90 minuuttia olivat hyviä MP:lla.

Sai olla rauhassa ja naattia vain näkymistä. Sinänsä rauniot ei oo niin ihmeellisiä, mutta onhat pojat aikoinaan saaneet päähänsä tehdä kylän aikasta korkealle. Oiskohan mahtanut rivimiehiä ketuttaa jossain vaiheessa kiviä kanniskellessa vuoren huipulle?! Mesu huutamassa vierssä”Jaksaa, jaksaa!”

Lähes jokainen on nähnyt kuvan MP:lta ja ne on kaikki otettu samasta kohtaa! Kameran kanssa siis sille kaksi metriä-kertaa-kaksi metriä –pläntille ja räpsimään turistikuvia. Pakko oli laittaa pari tekstariakin ja niinpä sain soiton vanhemmiltakin. Eipä oo joka jannu puhunut MP:n huipulta Suomeen.

Upea paikka maisemineen, mutta kun klo 9 jälkeen alkoi elämää olemaan enemmän kuin Forssan torilla pitkänä perjantaina etsin uloskäynnin ja laskeuduin kylään.

Siellä suunnistin kuumille lähteille köllimään ja pesemään hiet pois ennen junan lähtöä. En ollutkaan nähnytkään kunnon suihkua sitten kuin viimeksi.

Illaksi kotiin. Taas bussi-juna –yhdistelmällä. Joskus klo 21:30 aikoihin olin Cuzcossa. Pitkä päivä, mutta päätin vihdoinkin tarkistaa paikan yöelämän. Rohkeasti flaijereiden jakajien läpi gringo-kujalla ja yhteen paikalliseen tanssiravinteliin.

Ehdinpä aina tiskille asti kun vieressä nojailivat Cayambe–seikkailulta tutut Sam ja Bonnie. Pojat olivat päätyneet viettämään viimeisiä päiviään Cuzcoon. Horistiin uusimmat seikkailut. Bonnie oli mm. onnistunut polttamaan naamaansa ihme tatuoinnin kun oli unohtanut laittaa tasaisesti aurinkorasvaa. Olivat tavanneet Paulinkin jossain matkan varrella Perussa.

Loppuillasta oli gringoilla vientiä kuin sammakolla äkeen alla. Itse saattelin Chilayo-nimisen tyttösen kotio aamuyön tunteina.

22.7 Perjantai

Puolilta päivin lounastin parin eilisen neitokaisen, Chilayo ja Vanessa, kanssa. Tytöt, 22-v., olivat tulleet Cuzcoon jatkamaan opiskelujaan ja oppimaan englantia. Vielä ei kuitenkaan kumpikaan juuri puhunut englantia. Mun piti siis pikkasen ryhdistäytyä ja laittaa kaikki osaamani espanja kehiin. Perus koulu/matkailu/työ-sanaston käytettyäni sain sanottua jopa jotain fiksua epsanjaksi. Oon aika ylpeä itsestäni ja menin rimaa hipoen yli. Tais jäädä rima heilumaan kyllä aikasta pahasti.

Hommattiin tyttöjen kanssa mulle bussilippu huomiseksi, Punoon, ja käppäiltiin takaisin kohti keskus plazaa. Illalla tavattiin uudelleen, jolloin mukana oli myös toisen veli sekä toinen ukko. Jälkimmäinen veijari puhui onneksi englantia. On niillä kielillä kuitenkin vielä eroa kuin yöllä ja päivällä!

Mukava ilta: särvittiin viiniä ja olutta nautiskellen. Esittelivät mulle myös hieman kaupunkiaan lisää ja kertoivat elämästä siellä. Omaa elämän filosofiaan ja asioita, joita pitivät tärkeinä.

Ja paskan marjat. Jauhettiin ihan niitä näitä ja loppuillasta näyttivät mulle toisen suosikki baarinsa. Kaikki hauska loppuu kuitenkin aikanaan ja lopulta mun oli sanottava hyvästit kyynelistä huolimatta. Morjesta ja pitäkäähän Cuzcon lippu korkealla.

23.7 Lauantai

Aamulla klo 8 kohti Punoa. Bussissa viereen sain äidin tyttärineen. Tytär oli ehkä 6-vuotias ja maailman vilkkain naisen alku. Havahduin vähän väliä johonkin tönäisyyn. Sain sympatiaa muilta bussissa istuvilta hortoilijoilta. Tai sitten kiittivät luojaa, etteivät itse istuneet paikallani. (Veikkaan jälkimmäistä. kirj.huom.) No, mutta eihän tommonen kuusi tuntia bussissa nykyään tunnu juuri missään, joten kestin kuin mies ja hymyilin takaisin.

Punossa oltiin iltapäivällä ja sattumalta bussiasemalla huomasin Arequipan bussin. Ihan sattumalta aattelin tulisikohan Valerie tossa bussissa. Ja katos, noin kolmantena se astui ulos. Matkakumppaninaan saksalaistyttö, Miriam, joka yllättäen tunsi mut, mutta mä en muistanut häntä. Pienen kertauksen jälkeen hän oli ollut Vilcabambassa samaan aikaan. Oli pitäny mua ja Paulia outoina! Häh? Mahdotonta.

Totutun kaavan mukaan jo bussiasemalla oli yösijan tarjoajaa ja ratkettiin yhteen hotelliin. Nykyään ratkaisee vain hinta ja kuuma vesi. Ja kuuma vesikään ei oo niin tärkeä, kun kuitenkin vannovat käsi sydämellä ”todos los dias” vaikka kuumaa vettä ei oo kylässä näkynyt sitten toisen maailman sodan. Totuus on karumpi/kylmempi. Eli kunhan kyselee hintaa ja kattelee etteivät patjat oo ihan koin syömiä. Meikeläiselle ”con desayuno” oli vielä aina kiva yllätys.

Samasta puljusta varattiin puolen päivän retki kelluville saarille. Huomiseksi.

Illalla nautittiin 3-ruokalajin illallinen noin 2 dollarilla. Voi hitsi kun on kallista. Hedelmä-salaatti-alkupalat, taimenta Titicacasta, pannukakkua suklaalla sekä päälle vielä lämmikkeeksi kokateetä.
Ja palan painikkeeksi neljän 10-vuotiaan pojan ryhmä lauloi ja soitti tosi kummat soitot.

Elämä oli kohdallaan.

24.7 Sunnuntai

Aamulla taas oli hotellin omistaja varannut meille perulaisen yllätyksen. Meitin olisi pitänyt vaihtaa huoneita jostain kumman syystä. Aikaa annettiin 5 minuuttia, mutta suostuttiin pitkin hampain sentään iltapäiväksi. Joku tolkku olla pitää.

Sitten lähdettiin kelluville saarille. Islas Flotantes eli saarien nimi on omaperäisesti vaan Kelluvat saaret. Saaret siis kelluu. Oho. Ne on tehty paikallisesta totora-kaislasta, kuten kaikki muukin niillä; talot, veneet, esineet ja lapset jopa syövät tuoretta kaislaa. Tosin nykyään suurin osa uros-kansasta (luit oikein) taitaa asua peltihäkkyröissä, mutta ainakin turisteille näytetään perinteisesti tehdyt majat ja veneet. Nuo kuuluisat kaislaveneet ja saaret ovat edelleen kokonaan kaislasta. (Mm. Thor Heyerdahl otti omaan jollaansa mallia kaislan sitomisesta.) Uusia, tuoreita kaisloja heitellään kerran kuussa uusi kerros päällimmäiseksi. Näin uudet kaislat korvaavat alimmaiset mädäntyneet kaislat. Tavallaan vähän niin kuin ikiliikkuja.

Päästiin myös ajelulle kaislaveneellä ja kun saavuttiin toisen saaren rantaan niin yritin olla herrasmies. Virhe. Pitelin venettä, että muut pääsisivät rannalle, kun kuului plums. Kamera putosi lepäämään ikuisiksi ajoiksi Titicacan pohjaan. Sinne menivät kaikki kuvat Perusta. Hatutti. Ja ketutti. Voi patti.

Tytöt onneksi lohduttivat ja Valerie lupasi, että saisin häneltä haluamani kuvat. Oltiin käyty suunnilleen samoissa paikoissa. Ei siis suurta vahinkoa, mutta hänellä ei ollut kuvia hiekkasurffauksesta eikä hän ollut nähnyt kondorikotkia. Sapetti myös.

Saarilta palattaessa piti vaihtaa huoneita, mutta, kas yllättäen, hotellin väki ei ollut vielä saanut vaihdettua meille lakanoita. Niinpä. Kovin tuttua. Ja pitää vaan tottua.

Päästiin kuitenkin yhteiseen kolmioon ja sen jälkeen tytöt lähtivät katsomaan joitain raunioita. Mä passasin suosiolla ja keskityin kameraan. Tai siis entiseen kameraan.

Tepastellessani mukulakivikaduilla, kun tuttu naama käveli vastaan. Ianhan se siinä jäätelöä mutusteli ja pääsin taas tilittämään tapahtunutta.

Kerroin myös Ianille, että olimme lähdössä huomenna Copacabanalle. Ei se kuuluisa ranta kauempana, vaan tämä on kylä Bolivian puolella Titicacan rannalla. Idea kelpasi ja näin iloinen sakkimme kasvoi

Iltasella käytiin vielä pitsalla ja Perun paikallisjuomalla, piscolla. Tosin tuota juomaa pitäisi juoda Piscossa, josta nimikin peräisin, mutta ei kerrottu kellekään.

Posted by Hapa 10:57 Tagged peru

Email this entryFacebookStumbleUpon

Table of contents

Be the first to comment on this entry.

Comments on this blog entry are now closed to non-Travellerspoint members. You can still leave a comment if you are a member of Travellerspoint.

Enter your Travellerspoint login details below

( What's this? )

If you aren't a member of Travellerspoint yet, you can join for free.

Join Travellerspoint