A Travellerspoint blog

Amerikan seikkailu 2005, osa 14, Peru.

30.6 Torstai

PERU 30.6 – 25.7

  • huikeita paikkoja, mutta pilattu turismilla
  • vuorialueet hienoja, rannikko aavikkoa
  • roskaamisessa Meksikon kanssa samalla linjalla, kaikki vaan, minne vaan
  • halpa, paitsi turistiapajat

Tärkeät faktat:

  • valuutta: 1 euro : 4,0 Nuevo solia
  • koko:
  • olut: Cuzqueña ja Arequipeña
  • juoma: pisco
  • ruoka: alpakka, marsu, järjetön määrä eri peruna lajikkeita

Kerrankin ei ollut kiire lähteä aamulla. Sai heräillä ja pakata rauhassa. Aamupalastakin jää parempi muisto, jos puolet kahvista ei päädy rinnuksille.

Bussilla Lojaan, pikkusen takasin pohjoiseen, ja sieltä isompi onnikka Perua kohti. Mukana bussissa oli sekalainen hortoilijasakki ja taas edessä kymmeniä nimiä ja matkakertomuksia. Lopputulos sama kuin aina ennenkin eli viiden minuutin keskustelun jälkeen rupesin miettimään mikäköhän tuonkin nimi nyt olikaan.

Paul otti käyttöön pitkästä aikaa ”kuudennen aistinsa” ja kertoi mulle taas tietävänsä, että yksi edessä istuva irlantilainen tietotekniikka insinööri -joose on idiootti. (Tämä(kin) myöhemmin osoittautui täysin oikeaksi.)

Rajan ylitys meni taas ihan kauniisti. Kiitos yhden perulaisen neitokaisen, jonka avustuksella kaikki tiesivät mitä tehdä. Perun puolella kun piti käydä kahdessa eri paikassa ihan vaan näyttäytymässä Luonnollisesti rajavartijat eivät osaa itse laskea ikää passista vaikka ihmettelevät ensin pari minuuttia passia. Myös kansalaisuus epäselvä, vaikka maan nimi lukee edessä! Vielä kun satut olemaan niinkin eksoottisesta maasta kuin Suomesta, niin ukolla meni plasmat ihan sekaisin.

Matkan varrella poliisit yllättivät myös tekemällä pari ylläri tarkistusta bussiin ja ottivat aina pelkästään ukkelit tien varteen seisoskelemaan. Tästä nousisi kova kohu Suomen tasa-arvomarkkinoilla.

Illalla klo 21 aikoihin päästiin Piuraan, Peruun. Muutaman "tosi ystävällisen" taksikuskin avustuksella löydetään vapaat huoneet. Perinteisesti tiesivät, että meidän jo valmiiksi katsomat hotellit olivat täynnä. Tiedon kulun nopeutta ei osaa kuin ihmetellä.

Illan kruunaa, kun aikaisemmin mainittu idiootti päättää näyttää tinkimisen taitonsa ja noin 20 minuutin keskustelun lopputuloksena hän ilmoittaa saaneensa meille huoneet "huikean" halvalla. Muiden pinnat ovat täysin palaneet mukaan lukien hotellin portieeri, joka on nyt sitten täysin kyrpiintynyt meihin kaikkiin. Sehän meni hyvin.

Myöhemmin ruokapaikkaa valitessa melkein samanlainen show kehkeytyy, joten mä ja Paul livahdetaan nopeasti lähimpään hampurilaisbaariin karkuun. Joskus ei vaan jaksa.

HEINÄKUU

1.7 Perjantai

Esta es Julio. Uusi kuukausi, 3 kk tuli täyteen hortoilua.

Yhteensä 10 maata täynnä ja aikamoista haipakkaa on tultu, mutta ihan sopivaa vauhtia ottaen huomioon, että rahaa ja jaksua pitäisi olla jäljellä vielä Argentiinassa ja Brasiliassa. Tässä vaiheessa olin jo viimeistään unohtanut Aasiaan lähdön. Rahat eivät millään riittäisi, Etelä-Amerikka on paljon isompi kuin kartalla näyttää ja lentoliput täältä minne tahansa Tyynenmeren tuolle puolen ovat järkyttävän kalliita ja buukattu kuukausia etukäteen.

Onnikka alle ja Chilayon kautta pitkin rannikkoa aina Trujilloon asti. Mä jäin tänne, mutta Paul jatkoi yötä vasten matkaa Huaraziin. Aikoi tehdä siellä parin viikon vaelluksen Vilcabambassa tapaamamme Martinin kanssa. Mä en uskaltanut lähteä meikeläisen jaloilla siihen rekeen. Morjestelujen paikka. Ei oltu ihan varma nähtäänkö enää, mutta hyvin todennäköisesti kyllä. Sovittiin treffaavamme vielä ennen kuin se pakenee Chileen ja sieltä lentää kotio. 6 viikkoa tais tulla yhteensä tahkottu tätä plänttia enemmän tai vähemmän yhdessä.

Mä otin huoneen Casa de Clarasta aikomuksena ottaa hieman hitaammin eteneminen. Nettiä ja ruokaa. Illan kruunasi "tuplabuukkaus" ja vaihto Claran siskon taloon seuraavan kortteliin.

Kaunista. Kovin kaunista.

Hammasta purren vaihdan kortteeria. Unet maistuivat nimittäin tänä yönä.

2.7 Lauantai

Edelleen hieman suivaantuneena innosta ajaa meikeläinen jonnekin muualle pakkasin kimpsuni ja kampsuni. Marssin Claran juttusille ja kysyin paljonko olen velkaa. Ajoin vaihtaa maisemaa.

Mutta olen helppo. Lähes varma. Tiedetään. Clara lupasi ensi yöksi paremman huoneen halvemmalla ja jo leppyneenä suostuin ehdotukseen. Ratkaisua helpotti jonkinnäköinen päiväretki läheisille raunioille, jonne tytöt, belgialainen Anna, eteläafrikkalainen Lauren ja jenkki Nicole, saivat mut puhuttua ympäri.

Clara vei meidät läheiselle Chismu-kansan, vaikuttivat jo ennen inkoja, raunioille ja myöhemmin aviomies, Michael, vei meidät kansan pyramidille. Pitkä oli päivä ja ei nyt olleet ihan huippuja. Päivää piristi kuitenkin Claran kerrontatyyli ja yliampuminen lähes kaikissa asioissa, mitä raunioilla on tapahtunut. Myös alueen karvattomat koirat olivat näky. Merkin nimeä en muista, mutta kuvittele egyptiläinen karvaton kissa ja sen jälkeen samanlainen nahka mäyräkoiralla!

Illalla maistui ruoka, jonka jälkeen istuttiin iltaa Laurenin ja Nicolen kanssa. Myöhemmin mukaan liittyivät Claran sisko ja hänen miehensä. Homma piti hoitaa vielä täysin epsanjaksi, joten buenas noches! Joutuin välillä jopa tulkkaamaan kun osasin ehkä parhaiten epsanjaa. Oho. Puhuttiin perulaisten tavoista ja uskonnosta. Katollisuus on kova juttu näille ihmisille.

Siskon mies tarjosi meille paikallista, kotitekoista tärpättiä kun vaimon silmä vältti. Vanha kikka toimii aina. En nyt oikein tiedä mikä olisi lähellä tuota nestettä, ehkä jonkun näköinen likööri.

3.7 Sunnuntai

Tänään yritin nukkua mahdollisimman pitkään, mutta jo 10:30 huomasin hortoilevani pitkin kaupungin keskustaa bussiasemaa etsien. Ensimmäisestä ei tärpännyt, mutta toisesta sain yöbussilipun kohti Huarazia. Taisi olla ensimmäinen kerta kun oli noinkin vaikeeta ostaa bussilippu.

Törmäsin myös pariin jooseen, joilla sama suunta, joten hieman rupattelua ja ihmettelyä.

Käynti parturissa. Gringolta leikattiin kutrit lyhyemmiksi.

Pikku hiljaa alkoi löytyä myös perulaisuuden tunnusmerkit. Pukeutuminen kaikkine yksityiskohtineen inkatyyliin sekä inkamusiikki. Meikeläisen kohdalla olivat kyllä Kolmen sepän patsaan soittajat tehneet karhun palveluksen luritellessaan monta kesää panhuiluillaan. Aivan samalta kuulosti aidossa ympäristössäkin ja viidessä minuutissa piti vaihtaa maisemaa. Vuosien saatossa saatu toisto oli täyttänyt säkin.

Lounaaksi söin, yllätys, yllätys, kanaa, hain maallisen omaisuuteni, hyvästelin mimmit ja illalla hyppäsin onnikkaan.

Bussissa viereen istuutui huarazilainen Karina. Hän tutustutti mut kädestä pitäen lähemmin perulaiseen kulttuuriin ja tapoihin.

4.7 Maanantai

Aamulla oltiin Huarazissa hyvissä ajoin ja oli muuten aikasta kylmä. Tuli täysin puun takaa, vaikka olisi pitänyt osata aavistaa. Vuorilla oli kylmä. Tai siis ainakin tähän vuoden aikaan oli. Henkilökohtaisia vertailukohtia on kovin vähän.

Lähdin etsimään hostellia ranskalaisten, Celine ja Cyrusin, jenkki Loring ja israelilaisen hepun kanssa. (En lähde edes arvailemaan miten nimi kirjotettaisiin. kirj.huom.) Löydettiin Lodging Carolina, joka nimestään huolimatta oli, onneksi, perulaisten pitämä. Ja halpa kun mikä. 2,5 euroa yö aamiaisineen. Peru on kiva maa!

Huaraz sijaitsee El Callejón de Huaylasin laaksossa keskellä Cordillera Blancaa. Perun lahjaa kaikille vaeltajille ja kiipeilijöille. Ympärillä yli 20 kappaletta, yli 5700 metrin korkeuteen nousevaa huippua. Jäätiköitä, lumihuippuja, laaksoja, järviä, jokia. Kaikki vähänkin vuorista tykkäävät ovat näissä maisemissa sanattomia. Eikä näistä kyllä vuorista tykkäämätönkään pysty pahaa sanaa keksimään. Heti Punkaharjun jälkeen ehkä hienoin vuoristoalue maailmassa.

Nokkaunet, kaupungilla hortoilua ja ruokaa. Eipä se paljon muuta vaadi. Huomasin, että hostelli on kuin Pieni Israel. Lähes 80 % asukkaista on israelilaisia. En tietä, johtuuko kielestä vai mistä ihmeestä, mut tuntui kuin ne huutas koko ajan. Hirvee mekkala ja kalapaliikki koko ajan. Kun yritettiin saada paikallisia piraatti-dvd:tä toimimaan niin täysi roihuhan siitä syntyi.

Kävin myös torilla jenkin ja israelilaisen joosen kanssa. Sain elämäni ensimmäisen kunnon kokemuksen israelilaisten saituudesta. Tämä israelilainen ei suostunut maksamaan 2 nuevo solea (joku 50 euro-senttiä) vyöstä vaan kiusasi myyjää huvikseen tinkaamalla. Toiseksi hänen mielestään olisi hyvä idea syödä aina lounas ja illallinen ilmaiseksi torilla maistellen ilmasia koepaloja. Ei sillä niin väliä että ne maksoivat muutaman sentin ja sillä rahalla myyjät saisivat ruokaa perheelleen. Lisäksi pojat lainasivat muilta opaskirjoja ja kiertelivät pitkin kaupunkia etsin kopiointipaikkoja. Halusivat kopioida lähes koko kirjan säästäen näin rahassa muutaman kolikon.

Mutta oli hostelilla inhimillisiäkin ihmisiä aka perushortoilijoita. Vaihdoin kuulumisia pariisilaisten Celinen, 25-v., ja Cyruksen, 26-v., kanssa. He olivat lähdössä suositulle 4 päivän Santa Cruz –retkelle vuorille. Mutta sen jälkeen pariisilaisilla oli aika samanlaiset hortoilut, kun mulla ja vaihdettiin meilit ja nettisivut.

Törmäsin myös ekaa kertaa manchesteriläiseen Ianiin, jonka kanssa rupateltiin iltasella. Ukko, 26-v., oli hortoilut ja työskennellyt Aasia-Australia –akselilla pari vuotta ja oli nyt palaamassa kotio Etelä-Amerikan kautta. Rupesi jo tässä vaiheessa höpöttämään jostain pujottelusta Argentiinan Andeilla. Enpä tiennyt tässä vaiheessa, että vaikuttaisi munkin hortoiluun. Lisäksi kertoi pitävänsä synttärit La Pazissa parin viikon päästä.

5.7 Tiistai

Tää päivä meni pitkällä retkellä pitkin laaksoa. Paikallisten joukkoon bussiin oli eksynyt lontoolainen Chris, 22-v., joka alotteli hortoilua Perusta ja oli jatkamassa aina Rioon asti. Hänelläkin siis aika samanlainen reitti kun meikeläisellä. Kaikki kulkevat samaa gringo-reittiä.

Ensin vuorten väliselle Lagunas Llanganuco järvelle. Kuin suoraan postikortista! Vesi kirkasta ja sinistä. Vieressä kohoaa Perun korkein vuori, Nevado Huascarán, aina 6768 metrin korkeuteen lumihuippuineen. Käsittämätön paikka. Oli ehkä kaunein maisema mitä oon ikinä nähnyt! Tosin paikalliset, erittäin ärhäkkäät ötökät toivat mieleen liiankin elävästi mieleen hirvikärpäset.

Seuraavaksi Yungay-nimiseen kylään. Vuonna 1970, maanjäristys voimakkuudeltaan 8 richteria vavisutteli lempeästi kylää ja ihan kun se ei olisi ollut tarpeeksi niin viereisestä Huascaránista irtosi maavyöry, joka viimeisteli tuhon. Ainakin 20.000 ihmistä hautautui elävältä ja ehkäpä 50.000 tuhatta ihmistä kuoli yhteensä laaksossa. Nykyään paikalla on hautausmaa muistomerkkeineen sekä vieläkin jälkiä vierivästä tuhosta. Tuho on aivan maailman mittapuun mukaan kärki kahinoissa.

Retken huippukohdat olivat nämä kaksi ja loput, mm. pari kylää, menivät lounasta ja jätskiä syödessä.

Lounaalla istuttiin Chrisin kanssa jenkki-pariskunnan pöydässä. Mukavia ihmisiä ja heillä oli eräs kaveri kotipuolessa, joka oli tehnyt juuri niin kuin minä. Oli pankkialalla töissä, mutta eräs kaunis päivä sai tarpeekseen ja sanoi itsensä irti. Vaihtoi alaa täysin. En ole siis ainoa hullu.

Illalla oli tarkoitus tavat skotti-Tim, jonka tapasin pari kertaa Keski-Amerikoissa. Oli tullut kaupunkiin, mutta pienet meilisekoilut siirsivät huomiselle. Muuten kyllä tykkäsin tästä "vanhanaikaisesta" tyylistä sopia treffejä, jolloin pitää olla siellä missä sovitaan eikä soitella kännykällä "Sori, mä myöhästyn 10 minuuttia. Missä sä oot silloin?"

6.7 Keskiviikko

Hyvä aamupala ensin ja sitten kaupungille. No niinhän mä luulin. Pannukakuissa oli ilmeisesti yllättävän paljon maitoa, joten arvannette loput. Laktoosivammaisen ei kannattaisi leikkiä tulella. Eikä varsinkaan maidolla.

Kuitenkin selvisin kaupungille ostamaan bussilippua kohti Limaa. Lähtö illalla.

Puolilta päivin tapasin Timin. Siinä menikin turistessa ja kokateetä särpiessä. Kummallakin riitti kommelluksia kerrottavaksi. Oltiinhan tehty aika samanlainen reissu ja ohitettu toisemme monissa kylissä muutamalla minuutilla. Timillä oli mm. 15-20 hyttysen puremaa jaloissa, jotka eivät tuntuneet paranevan ja näyttivät aivan karmeilta. Sai ne jo Hondurasin Utilassa pari kuukautta sitten. Aikoi silti lähteä kohti viidakkoa. Urheaa. Lisäksi oli Granadassa heilunut humalassa ystävineen ja joutunut käsirysyyn poliisin kanssa. Tuloksena oli tärpätissä uitettu kamera. Tyytyi nyt ottamaan kuvia perus kertakäyttäräpsyttimillä.

Tavattiin kadulla vielä toinen britti, Billy, 26-v,.jonka tapasin Panama Cityn hostelissa. Kaikki olivat lähdössä illalla Limaan, joten siinä menikin loppuilta odotellessa busseja. Mm. ihmeteltiin mikä meidän molempien maiden ruuissa oikein on vikana. Yritä siinä nyt sitten selittää mikä on mämmi ja hernekeitto! Sitä paitsi maksalaatikko on loistavaa! Ja mitä se rasvaimetty italiaano muka tietää.

Vielä bussien lähtiessä sovittiin Billyn kanssa yhteinen hostelli Piscosta, jossa nähtäisiin huomenissa. Tim lähti Limasta kohti viidakkoa, joten sen itse asiassa näin viimeisen kerran. Tiet eivät vaan enää kohdanneet ennen kuin kaveri häipyi Tyynenmeren tuolle puolen. Nykyään on kuitenkin jo takaisin ylämailla.

Mä olin valinnut Auto Arvelan aivan kärkipäästä ja maksanut ylimääräistä. Nyt aioin nukkua.

7.7 Torstai

Klo 5:15 Limassa. Odottelua, että kojut aukeavat ja ei muuta kuin bussitiketti kohti Piscoa. Lima ei kiinnostanut juuri yhtään. Olin kuullut oikeastaan vain huonoja juttuja yli 7 miljoonan asukkaan saaste- ja pölyhelvetistä, jota ympäröi miljoonien ihmisten asuttamat slummit, barriakset.

Vielä reilut 3 tuntia asfalttia ja perillä. Bussissa muistan miettineeni, että yllättävän hyvin pitäny aikataulut oikeastaan aina. No, heti kun tätä aattelin niin rupesivat aikataulutkin heittämään. Niinpä.

Pääsin sovittuun hosteliin. Paikka näytti oikeastaan tosi hyvältä huomioon ottaen, että ympäristö on lähes slummia. Keidas gringoille aavikon keskellä.

Billykin oli ja ehtinyt perille. Lisäksi sveitsiläinen Valerie, 26-v., esittäytyi. Hän on kotoisin pienestä Fribourgin kylästä. Neito oli opiskelemassa lakinaiseksi, kun oli päättänyt unohtaa opinnot ja työskennellä tarjoilijana hiihtokeskuksessa ja lautailla vapaa-ajat. Sitten oli asunto palanut ja vakuutusyhtiöstä tullut rahat. Sen sijaan, että olisi ostanut uusia vaatteita ja huonekaluja, ostikin maailmanympärilipun vuodeksi ja oli nyt Perussa aloittelemassa hortoilua.

Meidän tiemme kohtaisivat vielä monta kertaa.

Piscoon lähes kaikki hortoilijat tulivat samasta syystä eli läheisillä saarilla voi töllistellä erilaisia elukoita. Eri kokoisia lintuja, hylkeitä, pingviinejä jne. Niinpä meillä kaikilla oli samat aikeet. Ostettiin liput retkelle ja käytiin illalla syömässä ja kaljalla. Mukaan liittyi myös Billyn ranskalainen tuttu, Audrey.

8.7 Perjantai

Urheasti aamulla ylös ennen seitsemää ja aamupalalle. Ainakin mulle maistui niin kuin tavallisesti. Kyllä hyvä ja kunnollinen aamupala voittaa varpaan lyömisen sängyn kulmaan.

Lähdettiin Islas Ballestaseille. Ei oltu ainoat paikalla.

Saaria kutsutaan "köyhän miehen Galapagokseiksi" ja todennäköisesti aika oikeaan osuva
nimi. Kiertueen aluksi pysähdyttiin ison hiekkaan tehdyn kuvion luokse. Kukaan ei tiedä miten se oli syntynyt/tehty hiekkaan ja monia tarinoita espanjalaisista merirosvoihin oli yhdistetty kuvioon. Taisi sisäinen sarkasmini herätä henkiin, kun ihmettelin ääneen miten piirustus voi pysyä satoja vuosia, sateessa ja tuiskussa, hiekassa. No, jääköön se jonkun muun selvitettäväksi.

Nähtiin hylkeen poikasten uimakoulu. Siinä sulisi kovimmankin tukkimiehen sydän katsoessa pienten kuuttien opiskellessa elintärkeitä oppeja. Ellei, sitten harrastaisi metsästystä.

Loppu aika räpsittiin veneestä kuvia merileijonista, hylkeistä, pingviineistä ja lukuisista merilinnuista.

Pisteeksi ii:n päälle ilmassa leijui, ah niin ihana, guanon haju. Sen verran tavara on ollut tärkeä paikallisille, että siitä on pitänyt oikein sotiakin joskus 100 vuotta sitten! Kirjaimellisesti sotivat paskasta. Kaunista.

Hieman lounasta kolmistaan Plaza de Armaksen vieressä, pientä valmistelua ja kohti seuraavia määränpäitä. Valerie oli menossa gringolandiaan, Cuzcoon, ja me rumilukset Icaan ja sitten Huyachinaan.

Kaikki passasivat Nazcan kuuluisat piirrokset aavikolla. Viivat näkee ainoastaan lentokoneesta ja mä olin kuullut Timiltä ettei sekään ole hyvä keino nähdä niitä kunnolla. Riippui täysin tuurista miten kuljettaja lentää ja aika moni oli tullut merisairaaksikin potkurikoneissa. Ei kiitos. En maksa 50 oravannahkaa täysin turhasta.

Icaan mentiin yhdessä, heitettiin hyvästit toistaiseksi Valerielle, ja jatkettiin pirholla kohti keidasta keskellä dyynimerta, Huacachinaa.

Huacachina. Käsittämätön paikka. Lähinnä voisi verrata keitaisiin keskellä Saharaa, mutta että Perussa. Oho. Pieni lampi dyynien välissä ja sen ympärille kasvanut hostellien rypäs. Keidas on lähinnä hiekkasurffaus- ja hiekkakirppu-mekka, joten sen mukaisesti hortoilijoita riittää. Meille osui ihan mukava Casa De Arena, uima-altaineen, baareineen yms. itsestään selvyyksineen. Tosin tähän vuoden aikaan uiminen oli aika extreme-urheilua.

Illalla barbeque-mättöä puoli-ilmaiseksi. 15 nuevo solilla sai syödä salaatteja, erilaisia lihoja, leipää yms. niin paljon kuin jaksoi. Ah, oli hyvää!

Ja päälle cervezaa. Avot.

9.7 Lauantai

Aamulla vuokrasin laudan ja kipusin läheiselle dyynille. Ei ollut muuten helppoo kiipeäminen; puolikuntoisena ja upottavassa hiekassa. Tuli taas mieleen, että tarttis tehdä jotain kroppansa eteen.

Homma osoittautui aika helpoksi. Alussa sitä vaan yritti aivan liian loivissa rinteissä, jolloin suksi ei luista. No, ei muuta kuin syvempiin vesiin ja johan rupesi lyyti kirjottamaan. Jäin aivan koukkuun. Kun iltapäivällä sitten oli varsinaisen ajelu/lautailu-turneen vuoro olin valmis kuin partiopoika.

Neljällä hiekkakirpulla pitkin ja poikin dyynejä. Pysähdyttiin laskemaan noin viiden isoimman dyynin luokse ja 50 hortoilijaa laskeutui rinteitä tyylillä. Siis, ainakin vaihtelevilla tyyleillä.

Lautailu on tosi hauskaa puuhaa. Suosittelen kokeilemaan jos vain mahdollisuuksia. Ja hiekkakirppuajelu voittaa ainakin suurimman osan Suomen Tivolin härveleistä. Takaan sen.

Illalla taas, ah niin ihanan, grilliruuan vuoro. Suunnattiin myös isommalla porukalla paikalliseen diskoon, jossa oli onneksi muitakin kuin gringoja. Ei näytä niin kalpealta, nääs.

Pääsin myös reenaamaan espanjaani. Ilmeisesti sanoin jotain järkevääkin, koska diskopallon sammuttua kävin saatilla Icassa asti. Pimeällä ei saa liikkua yksin, joten jäin myös yöksi.

10.7 Sunnuntai

Aamupäivä meni uima-altaalla löhöillessä ja odotellessa Icaan lähtöä. Tai oikeastaan Icasta Arequipaan lähtöä.

Siinä sitten ihmeteltiin ensin Huyachinassa ja sitten Icassa. Vasta klo 20:30 bussi starttasi ja aloitti semmoisen 10 tunnin rypistyksen.

Billyn ideasta ei vielä vaadittu omia paikkojamme vaan ”tyydyttiin” takapenkin keskipaikkoihin. Iso virhe. Mun viereeni punki Perun isoin mies. Miten on mahdollista, että just sen yhden ainoan valtavan kokoisen perulaisen on tultava mun viereen. Mikäköhän oli todennäköisyys tähänkin ihmeeseen.

11.7 Maanantai

Hengissä selvittiin ja noin klo 8 aikoihin Arequipassa. Billy oli sopinut treffit Audreyn kanssa, joten hyppäsin samaan rekeen. Hostellilla pikku tirsat, matkapölyt pois kropasta, luonnollisesti kylmässä ja pimeässä suihkussa, ja sitten olikin jo ruuan vuoro.

Alkoivat muuten nämä syömäsessiot olemaan hieman outoja kun matkakumppanit keskittyivät lähinnä tarkkailemaan meikeläisen syömistä! Billy tiesi paremmin kuin mä mitä olin syönyt viime aikoina tai erityisesti mitä olin jättäny syömättä. Oli ottanut tehtäväkseen opettaa mulle käytös- ja syömätapoja. Olin ollut toistaiseksi hissukseen, mutta hihna kiristyi pikku hiljaa.

Iltapäivällä nautittiin kulttuuria. Tällä kertaa vuorossa paikallinen nunnaluostaria, Monasterio de Santa Catalina, joka oli oikeastaan yllättävän kiinnostava paikka. Paikka ollut yleisöltä suljettuna useita satoja vuosia keskellä Arequipaa. Keskellä kaupunkia pyhän valan vannoneet neidot elivät täysin eristyksissä muusta maailmasta. Erikoista. Yhtään elävää nunnaa en kuitenkaan nähnyt.

Arequipa sai myös heti pinnat. Mukavan oloinen kaupunki ja ehkä Perun kaupungeista jäi mun suosikiks. Ei niin turistinen ja siellä oli vähän semmoinen perulaisin fiilis. Mielenosoituksia, valkoisesta kivestä tehtyjä rakennuksia, kokateetä, kutupuistossa havupuita(!) yms. Tuo valkoinen kivi on peräisin läheisestä Volcán Mististä, 5825 m, ja se on aivan ainutlaatuista, juuri Arequipan alueen kiveä.

Audrey oli jo tehnyt pyyteetöntä duunia tutkimalla retkeä läheiselle kanjonille, Cañòn de Colcanille, joka on maailman toiseksi syvin! 3191 metriä syvä! (En tiedä miten on mitattu. kirj.huom.) Pitkään ollut käden vääntöä mikä on syvin, mutta nyt on päädytty, että vieressä oleva Cañòn del Cotahuasi on 193 metriä syvempi. Huom! Grand Canyon ei siis pärjännyt näissä karkeloissa. Cañón de Colca on puolitoista kertaa syvempi kuin Gran Canyon.

Siinä sitten ihmeteltiin kun pitäisi herätä jo 1 yöllä! Auts. Niereissään kömmittiin makuupuulle.

12.7 Tiistai

Herättiin niin kuin sovittiin, mutta eipä saatukaan lippuja suunniteltuun klo 2 bussiin vaan klo 3 bussiin. Siis lisätunti bussiaseman aina-niin-yhtä-mukavilla penkeillä. Tämän jälkeen semmoiset 6-7 tuntia bussissa pitkin kärrypolkuja. Tuntui hyvältä syvällä sisimmissä. Bussi tärisi ja hytkyi. Jälkikäteen palatessamme ihmeteltiin miten on voitu nukkua siinä metelissä.

Aamupäivällä jäätiin pois kanjonin parhaalla kondori-kotkan bongauspaikalla, Cruz de Cóndorilla, ja noin 500 muun turistin kanssa odoteltiin kamerat ojossa lintujen ilmestymistä.

Tulivat. Ei ne kyllä enää mitään lintuja ole. Valtavia siivekkäitä paholaisia ne on! Jo pelkkä lentämisen ääni saa heikot housuun. Räpsin ainakin 20 kuvaa ja ykskään ei onnistunut täysin. Ovat tulossa lähelle, mutta eivät kuitenkaan. Sen verran ovelia ovat penteleet. Tai sitten omaavat kieroutuneen huumorintajun.

Kuitenkin iloisena pelkästä näkemisestä jatkettiin jalan kohti Cabanconden kylää, jonne oli pitkin kärrypolkua kanjonin reunalla noin 10 kilometriä. 4 tunnin patikoimisen jälkeen perillä. Paikallisessa erittäin vaatimattomassa "ravintolassa" lounasta, joka oli taas totutun kaavan mukainen. Mukava taas syödä kun 4 silmää vahtii kovana. Nyt otin asian puheeksi, mutta ei tuntunut menevän viesti perille. Harmittelin itseksesi ettei tullut käsinukkeja mukaan?

Kahden aikoihin aloitettiin sitten laskeutuminen alas. Maisemat jälleen sen mukaiset, että alkavat adjektiivit loppumaan. Pitäisi vissiin edelleen lueskella lisää sivistyssanakirjaa. Aivan huikeeta kattoa vähintään 1000 metriä alaspäin kun kondorikotka lentelee vieressä!

4 tuntia auringon paisteessa ja ensimmäiset hikipisarat sitten kuin viimeksi. Niin, lämminhän nyt Perussa ei tosiaan ollut! Päivisin kyllä paistelee ihan kivasti, mutta silloinkin pitkät housut ja pitkähihaista. Yöllä voin mennä melkein pakkaselle. Keski-Amerikan jälkeen pari kertaa oli tarvinnut shortseja. Nyt olisi ollut se toinen kerta.

Juuri sopivasti ennen auringon laskua saavuttiin kanjonin pohjalle, keitaalle eli oasikselle, jossa on taas turistien iloksi rakennettu parikin bambumaja-kylää uima-altaineen. Uiminen teki gutaa, mutta kuivattelu kylmenevässä illassa ilman pyyhettä ei. Näköjään tahdon voimalla saa myös bokserit kuivaksi. Ja kun pimeys iski niin, eipä paljon nähnyt nenäänsä pitemmälle. Illallinen keuhkoon ja ei kun maaten bambumajaan. Vuoteena bambuvuode, kaksi täkkiä ja yllättäen aivan puhtaat lakanat täälläkin! Kyllä oli taas joku paikallinen emäntä tehnyt pyyteetöntä työtä turistien eteen. Bambuseinän raoista välistä näkyi pilvetön tähtitaivas. Miten noita tähtiäkin näytti olevan 10-kertaa enemmän kuin Suomessa. Näin tähtiä kun nukahdin.

13.7 Keskiviikko

Heräsin, kun turistiliikkeiden oppaat lähtivät asiakkaineen heti klo 2 jälkeen kipuamaan ylös, jotta näkisivät auringonnousun! Siinä ei ollut kyllä mitään järkeä. Kissanviikset, sanoin minä ja käänsin kylkeä. Ei ollut sen arvoista ja muutenkin ihan järjetöntä kiivetä pimeässä pitkin rinnettä. Jälleen kerran tyytyväinen ettei tultu oppaiden kanssa. Itsekseen hortoilu on mukavaa!

Aamulla herättiin, syötiin aamupala ja klo 7:30 lähdettiin kipuamaan ylöspäin. Aika kivasti meni meikeläisellä ylöspäin ja muutkin jaksoivat, joten 2,5 tunnissa ylös! Jotkut turistit halusivat mennä ylös hevosen tai muulin selässä, mutta mä en kyllä niiden kyytiin lähtis ikinä. Niiden koikkelehtiminen näytti niin epävarmalta kapeilla poluilla, ettei ikinä tiennyt koska kaatuisivat kanjonin pohjalle. Silti, tuskin yksikään niistä on ikinä pudonnut.

Bussimatka takasin olikin sitten pitkä, pomppuinen ja aika hurja pitkin kanjonin rinteitä. Jos joku on pelänny Kreikan turistibusseissa niin tervetuloa kokeilemaan Peruun! Ero on vähän sama kuin isät-vs-pojat -lätkäpelissä. Kanjoni saa kyllä valtavat kehut maisemineen ja kondoreineen, mutta sinne pääseminen on pikkasen liian tuskallista bussissa istumista. Mutta mitäs sitä ei tekis rakastamansa kanjonin takia?

Illalla perillä joskus ennen klo 20 ja taisi alkaa jo flunssa yrittää valloittaa alaa kropassani. Sen verran rikki olin. Vähän olinkin jo odotellut koska ensimmäisen kerran sairastuisin. Tähän mennessä olin säästynyt lähes kaikilta vaivoilta.

Aikaisin petiin ja unta palloon.

14.7 Torstai

Päivän tehtävä oli ostaa bussilippu Cuzcoon. Olin päättänyt lähteä jo tänään etiäpäin. Jos vaikka Billy ja Audrey jäisivät Arequipaan. Hiljaa toivoin. Me ei vaan oltu samalla aaltopituudella Billyn kanssa ja ei kyllä ollut moni mukaan. Myöhemmin Paul muisti kuittailla, että mistä olin moisen löytänytkin. Billy oli mun ”Super-buddy”. Paulin keksimä nimi tutulle, jota et välttämättä haluaisi nähdä niin kovin usein, mutta johon tunnut törmäämään koko ajan. Paulilla oli mm. Antiguassa oma Super-buddynsä. Amerikkalainen tyttö, joka tuntui seuraavan kaveria joak paikkaan.

Eivät jääneet. Ilmoittivat iloisena tulevansa samalla bussilla. Hitto. Se siitä yrityksestä lähteä omille teille.

Bussi lähti vasta kahdeksan reikäleipä illalla, joten päivä meni rennosti ottaen. Siemailin Plaza de Armaksen, Perussa kaikki päätorit on samannimisinä, laidalla, parvekkeella, mukamas fiksun näköisenä kokateetä ja yritin sivistää itseäni hieman epsanjalla. Mukavaa.

Sen verran tuli vilu, että piti alpakan villasta tehty villapaitakin käydä ostamassa. Samaan syssyyn pipo ja käsineet. Tulossa kylmiä seutuja mm. Perun ja Bolivian ylängöillä. Eli siis oikeastaan seuraava kuukausi.

Illalla koitti arki syödessämme illallista ja pohja löytyi säkistä. Päätin lähteä omille teille Cuzcosta. Nyt riitti. Jouduin nytkin lähtemään mukamas ostamaan sukkia ettei aivan keittäisi yli.

Leppyminen tuli nopeasti. Sukkia ostaessa tuli aika häkeltynyt olo, kun myyjän ensimmäiset sanat olivat ”onko mulla morsianta?”. Muut 15 myyjää seurasivat vierestä. Vähemmästäkin ujo härmäläinen rupeaa sammaltamaan. En ollutkaan sammaltanut ennen espanjaksi.

Sitten vaan bussiin ja unta kaaliin.

15.7 Perjantai

Bussi oli ajoissa ja Cuzcoon tultiin viiden jälkeen aamuyöllä. Kylmä iski heti luihin asti. Ainakin pari astetta pakkasta.

Sain reppuni nopeasti ja pimeyden turvin hyppäsin ensimmäiseen vapaaseen taksiin. Vapaus!

Ah, vihdoinkin. Vapaata huonetta etsittiinkin taksinkuskin kanssa oikein miehissä. Huonoa oli yrittää näin aamuyöllä mihinkään. Ehkä noin 10:stä hostellista/hotellista tärppäsi. Hinta oli kallis, mutta nyt en välittänyt. Taksikuskikin yritti perinteistä eli kiskoa lisätienestejä. En mennyt lankaan edes aamu-unisena.

Oma huone, oma sänky, oma rauha. Ihanaa. Edelleen kipee olo, joten pikku tirsat vällyjen välissä heti aamutuimaan.

Puolilta päivin lähdin hoipertelemaan pitkin kaupunkia ja kaikki ennakkopuheet osoittautuivat täysin todeksi. Cuzco on olemassa vain ja ainoastaan Machu Picchun takia. Ok, kyllähän kylä on inkojen perustama ja se oli/on heidän pyhä pääkaupungissa. Mutta nykyään on toisin. Puolet ihmisistä on lomailijoita ja loput puolet eli paikalliset turismin ikeen alla leipäänsä ansaitsevia. Pukeutuminen oli kuitenkin ihailtavan yhdenmukaista. Perulaiset luonnollisesti bonchoihin, knallihattuihin, hameisiin sekä korvaläpällisiin myssyihin. Wannabe-gringot tulivat ihailtavasti perässä ja ostivat ensimmäisinä päivänä itselleen bonchon ja myssyn. Surkeaa. Olisi hienoa kun Suomessa kulkisi Jussi-paidoissa lauma japanilaisia kamerat samalla laulaen.

Korkeutta 3326 metriä, Plaza de Armas, gringo-kuja, Inka-museo, vuonna 1559 rakennettu katedraali, inkojen säilynyt muuri. Onhan kaupunki hieno ja perinteitä löytyy. Inkojen isoimpia kaupunkeja ja sen jälkeen espanjalaisten hallussa. Näiden kahden kulttuurin sekoitus rakennuksineen ja ihmisineen. Nykyään kaupungissa viettää aikaansa vajaa 400.000 ihmistä.

Nykyään kaupungilla on oma lippukin. Ongelma vaan on siinä, että se on kansainvälisen homo–lipun näköinen. Sekoituksen uhka on todellinen ja kaupungin isät ovatkin suunnitelleet lipun vaihtamista toiseen. Kannattaisi.

En edes vielä tiennyt menenkö MachuPicchulle ollenkaan. Saisi kovemman jätkän maineen kun jättäisi menemättä. Näin jo sieluni silmin kaikki ne 2000 ihmistä kulkemassa kuuluisaa inka-reittiä kohti raunioita. Ja todennäköisesti enemmänkin. Perun laissa on nimittäin pykälä, jonka mukaan 4 päivän inka-reitille saa lähteä korkeintaan 500 ihmistä per päivä. No, yllättäen, on sitten keksitty 2-10 päivän retkiä ja kaikkea siltä väliltä.

Iltapäivällä etsiskelin myös halvempaa hostelia. En saanut ihan niitä mitä halusin, mutta eräästä halvasta keskustan lähellä tärppäsi. Hostal Rojas, läheltä surullisen kuuluisaa gringo alleyta. Sai kelvata. Pääsisin kuitenkin muuttamaan vasta huomenna, joten toinen yö vielä hotellissa.

Illalla kävin syömässä aika varman päälle jotain tuttua. Tauti painoi edelleen ja ei uskaltanut ratketa marsuun tai laamaan vielä. Aikaisin petiin.

16.7 Lauantai

Hyvin nukutun yön jälkeen aikeissa taas vaan olla. Kävin haistelemassa pakolliset, Inka-museon ja inka-muurin, aamupäivällä ja puolen päivän aikaan treffasin Valerien. Oli ollut kylillä jo pari päivää ja tavattiin, missä muuallakaan, kuin Plaza de Armaksella.

Vaihdettiin kuulumiset meksikolaisen lounaan merkeissä ja sen päälle maistuukin kokatee. Taas puiston reunalla, parvekkeella suunnitellen tulevia. Täydellistä.

Valerie lähti Machu Picchulle iltapäivällä, ja mä jäin miettimään MP:ta. Miten hoitaisin koko hässäkän. Suoraan sanottuna ei hirveästi edes kiinnostanut, mutta Valerielta sain tietää, että sen pystyisi hoitamaan suhteellisen halvalla. Pähkäilin pääni kipeäksi.

Illalla päätin suunnata leffaan. Kas kummaa, samaan leffaan ilmestyi ranskalaispariskunta, Celine ja Cyrus, jotka tapasin Huarazissa. Kerroin heille huomisesta futispelistä, josta olin kuullut kengänkiillottajapojilta. Innostuivat potkupallopelistä ja sovittiin treffit puolilta päivin keskuspuiston suihkulähteelle. Helppoa ja sain seuraa.

Elävän kuvan jälkeen kävin vielä kaljalla. Tunsin voivani jo paremmin ja päätin palkita itteni. Pari hassua irkku-baarissa ja kotio nukkumaan odotellen innoissaan huomista peliä. Vihdoinkin pääsisin katsomaan eteläamerikkalaista jalkafutista livenä!

Niinpä…

17.7 Sunnuntai

No aina sattuu, kun hakataan ja aamulla heräsin hirveään päänsärkyyn. Aattelin, että ehkä sain vähän helpommin krapulan tällä kertaa ja otin muutaman särkylääkkeen.

Ei mitään vaikutusta. En päässyt tapaamiseen. Jäi myös peli väliin. Niin jäi väliin koko sunnuntai. Koko ajan jomotus vasemmalla puolella päätä ja vasemmasta silmästä valui vaan vettä.

Illalla pakotin hakemaan itselleni pitsan ja fantaa. En pystynyt syömään kun pari haukkua kerralla.

Jossain vaiheessa vaivuin itkuraivareitten saattelemana uneen.

Posted by Hapa 10:56 Archived in Peru Tagged peru

Email this entryFacebookStumbleUpon

Table of contents

Be the first to comment on this entry.

Comments on this blog entry are now closed to non-Travellerspoint members. You can still leave a comment if you are a member of Travellerspoint.

Enter your Travellerspoint login details below

( What's this? )

If you aren't a member of Travellerspoint yet, you can join for free.

Join Travellerspoint