A Travellerspoint blog

Amerikan seikkailu 2005, osa 11.

8.6 Keskiviikko

COSTA RICA 8.6 – 15.6

  • kauniita naisia
  • vihreä luonto, jossa pitäisi (!) olla paljon elukoita
  • höpöhöpö rahojen pronssitila
  • kehittynyt, kovasti länsimaistuu eli kalliimpaa kuin pohjoisen naapureissa
  • ainoa maa maailmassa, jonka perustuslaissa on armeija kielletty (lopetettiin 1949)
  • costa rica = rikas rannikko

Tärkeät faktat:

  • koko:
  • valuutta: 581 colonnees = 1 euroa
  • olut: Bavaria, Imperial
  • ruoka: kanaa
  • paikalliset: Ticos/Ticas

Aamulla herättiin 6:15. Tästä pahasta tavasta herätä ennen kukon kiekasua olisi päästävä eroon.

Riennettiin bussiasemalle. Bussi kun oli tulossa Granadasta ja sitähän ei tiedä yhtään milloin se olisi kohilla. No, yllättäen odoteltiin klo 8 asti. Sinä aikana paikallinen kahvila/bussiasema yritti riistää kaikin mahdollisin keinoin. Huippu oli, kun sain liian vähän takaisin ja syynä oli valuuttaero! Koko ajan siis pelattiin paikallisilla oravannahoilla. Oli niin erikoinen, etten pystynyt edes väittämään vastaan.

Siinä aikaa tappaaksemme arvuuteltiin oliko yks joose amerikkalaisen teinibändin, Hansonin, pitkätukkainen jäsen. Paul ei voinut vastustaa kiusausta ja kävi tiedustelemassa asia. Joose oli ensin aivan tohkeissaan kun sitä luultiin julkkikseksi, jenkki kun oli, mutta kun kävi ilmi Hansonin-veljestrio, masentui täysin. Taisi käydä samalla tavoin kun vetäisi lapselta tikkunekun suusta yhden lipaisun jälkeen.

Rajalle saavuttiin ja päästiin läpikin. Pientä odottelua oli, mutta sekin meni mukavasti kun löydettiin lisää kummallisuuksia. Arvuuteltiin mitä miehiä 2 gringoa oli. Matkatavaroina näillä sankareilla oli surffilauta, attaseasalkku ja molemmilla pienet koulureput! Lisäksi kuulin kun toinen selitti jostain rahamäärästä. Liekö pojilla puhtaita jauhoja repuissa. Tai sitten siellä nimenomaan oli puhtaita jauhoja.

Mukavasti piristivät nämä erikoisuudet matkan tekoa.

Jäätiin pois Carretera Interamericanan varteen ja samalla matkaan tarttui portugalilainen neito, Sandra. Neito osottautui melkoiseksi luonnonlapseksi, jota ei paljon huolet painaneet. Oli opiskellut vuoden verran Meksikossa ja ennen paluutaan kotiin, Oportoon, halusi hortoilla pari kuukautta. Oli jo tähän mennessä hävittänyt puolet tavaroistaan.

Siinä tien varressa jatkokyytiä odotellessa ihmeteltiin Sandran valtavia korvakuulokkeita ja miten ne eivät olleet kadonneet. Sen jälkeen tuli puheeksi rokotukset ja eihän hän ollut ottanut minkäänlaisia ennen lähtöään. Vähän vihjaistiin, että yleensä kaikilla nyt jotain piikkejä persposkiin on annettu. Pientä malarian vaaraa oli ainakin näillä seuduilla.

Monteverdeen oli aika vuoristoinen matka, joka taittui taas tutusti ”chicken busilla”. Perillä vastassa taas tuttu tervetulokomitea. Paikka täynnä turisteja ja mm. ihmeellisen paljon amerikkalaisia koululaisia. Ratkettiin helpoimpaan eli suoraan kadun toisella puolella olevaan hotelliin. Helppoa.

Ja taas satoi. Alkoi olemaan jo vaikeuksia kuivatella vaatteita ja huone haisikin aika ....mielenkiintoiselle. Sadekausi oli alkanut todenteolla.

Sandra tutustui ensimmäisen kerran vastaanottotiskin ”The maniin”.

9.6 Torstai

Tänne tultiin, jotta nähtäisiin elukoita. Ainakin mulla oli kova hinku nähdä niitä.

Maksettiin itsemme opastetulle, oho, kiertueelle sademetsään. Kestäisi koko aamupäivän ja odotukset aivan hirveät. Ylhäältä tullaan kovaa alas. Kiertueen kohokohdat oli hyppivät hämähäkit, ainoat elukat, ja Paulin saama sydänkohtaus, kun opas rupesi jodlaamaan korvan vieressä apinoita esiin.

Eivät tulleet.

Tästä sisuuntuneena palattiin kylään ja maksettiin nippu colonneeseja lisää, jotta päästäisiin käärmetaloon. Eläinnikat oli saatava jotenkin katoamaan. Nähtiinpähän elukoita. Osa käärmeistä jopa liikkui.

Sandra ei ollut mukana päivän riennoissa. Hän oli tehnyt lisätuttavuutta ”The manin” kanssa. Tämä kovin avulias yleismies oli valmis järjestämään ihan mitä Sandra keksi vain kysyä. Rokotuksia, lentolippu, bussilippu. Innosta piukeena Sandra tuli meitä vastaan ja kertoi miten tämä ”The Man” oli kovin mukava mies. Jouduimme Paulin kanssa hieman toppuuttelemaan neitoa ja saimme mm. suostuteltua ostamaan lentolipun vasta San Josesta. Sen verran kohdillaan oli ”The manin” komissiot täällä syrjäisessä sademetsässä. Rokotuksista ei olisi pitänyt ikinä mainita mitään, kun taisi yöunet kärsiä sen jälkeen.

Ennen pimeää yritin vielä nähdä lisää elukoita. Sandra kertoi nähneensä laiskiaisen lähi metsässä. Meikeläinen kamera kädessä juoksujalkaa apajille. En nähnyt. Oli liian nopea mulle vaikka pitäisi olla maailman hitain eläin. Jotkut yksilöt elävät kuulema koko elämänsä samassa puussa nukkuen 2/3 ajastaan. Ja nyt sama kaveri karkas multa.

Illalla käytiin syömässä Paulin Meksikon tutun kanssa ja ostettiin liput seuraavan päivän bussiin kohti Pyhää Joosea eli San Josea.

10.6 Perjantai

Pääkaupungissa oltiin puolen päivän aikoihin. Majoituttiin kaupungin pohjoispuolelle. Saatiin Tranquilo backpackers hostellista huone kolmeen kimppaan. Seuraavaksi kaikilla oli edessä sama tehtävä: ostaa menolippu Etelä-Amerikkaan. (Lähes kaikkien näiden kulmien maiden laissa vaaditaan myös näyttämään paluulippu maasta, mutta ainakaan maitse liikuttaessa en kuullut keltään kysyttävän. Eikä kysytty ainakaan meiltä Paulin kanssa kun lennettiin pelkillä paluilla etelään.)

Sandra ja Paul ratkesivat heti jo toisessa myymälässä. Mä emmin vielä.

Illalla tavattiin kaupunkiin saapuneet Sean ja Mark ja suunnattiin San Josen yöelämään.

Kaupunki on aika moderni, länsimainen. Ei hirveän iso, vajaa 400.000 asukasta. Jenkkivaikutus on kova. Samat liikkeet, ruokapaikat yms. ja valitettavasti tanssipaikoissa soi myös sama sonta. Siis aikamoinen jumputus tai räppi höystettynä paikallisilla hiteillä. Kyllä tuli Matti ja Teppoa ikävä. Mutta mites selität veljekset ulkomaalaiselle? Kerrankin tajusin luovuttaa edes yrittämättä.

11.6 Lauantai

Tänään sai onneksi nukuttua jo klo 9. Kaupungille kauppoihin. Onnistuinkin hankkimaan housut, vyön, repun, pari paitaa, reissuapteekkiin täytettä. Oho. Mutta lentolipun päätin jättää Panamaan.
Vähän itteäkin jännitti miten siellä kävisi. Pitäisi kuitenkin saada halvemmalla. Sekä emmin vielä menisinkö sittenkin veneellä Kolumbiaan. Se olisi ilmeisesti mahdollista, mutta vaati lisäselvitystä.

Iloisena vihdoinkin hommatuista puuttuvista tavaroista palatessani hostelliin huomasin, että eilisen päivän pyykistä puuttuivat parhaat shortsit. Hostelin pyykkitytöt olivat hävittäneet shortsit ja
luonnollisesti eivät myöntäneet mitään. Eikä Monteverdessa hävinnyttä kelloakaan edelleenkään löytynyt mistään.

Illalla käytiin kaljalla poikaporukalla. Yritin parhaani mukaan kertoa saunan merkitystä suomalaisessa kulttuurissa. Saunaillat, neuvottelut saunassa, joka ikisessä kämpässä ja kesämökissä sauna. Niin, ei se varmasti aivan helpoimpia asioita ole ymmärtää. Mikä perkele sitä saa ihmisen ahtautumaan samaan koppiin muiden hikisten kroppien kanssa?

12.6 Sunnuntai

Pyhäpäivä on pyhäpäivä ja silloin ei saa rehkiä.

Käytiin leffassa katsomassa uusin Hollywood-läjäys, Kingdom of Heaven. Illalla kaupunkiin saapuneet tyttöset, Wendeline ja Sam, tekivät koko porukalle pastaa.

Lopulta oli otettava, taas, härkää sarvista ja hyvästeltävä porukat. Aamulla olin lähdössä kohti Puerto Viejo de Talamancaa, Karibian rannikolle, rajan tuntumaan. Siellä pari päivää rannalla ja
sitten pitikin lähteä Panama Cityyn lennon hankintaan etten jäisi kylmäksi.

Muita, paitsi Paulia, en enää nähnyt. Paulin kanssa sovittiin treffit jo Panamaan. Sam jäi Keski-Amerikkaan ennen pikaista paluutaan kotiin. Samoin brittipojat, jotka palasivat kotiin, Leicesteriin. Wendeline tietääkseni varovasti kurkisti Etelä-Amerikan puolelle, mutta vain Ecuadoriin ja Peruun. Sandra oli tulossa Etelä-Amerikkaan, mutta oli menossa ensiksi pohjoiseen. Hänet näin nopeasti vielä Panamassa. Edellisenä iltana, kun lähdin Panama Citystä, mutta sen jälkeen ei enää törmätty.

13.6 Maanantai

Aamulla vielä aamupala Paul ja Sandran kanssa ja sitten hyppäsin bussiin kohti rannikkoa. Aika kivuton reki ja perillä joskus puoli kolmen kieppeillä. Matka kului jutustellessa amerikkalaisen isoäidin kanssa, joka oli vanhoilla päivillään päättänyt nähdä vähän maailmaa. Hienoa.

Kuumuutta taas riitti vaikka muille jakaa. Sisämaassa oli aivan eri kuin rannikolla.

Kylä näytti aika paljon samalta kuin kaikki Karibian meren rannikon kylät. Maasta riippumatta. Surffareita, afroamerikkalaisia, yms. Englannillakin pärjää paljon paremmin Karibian puoleisilla rannoilla.

Hetken piti hortoilla kunnes eräs ystävällinen paikallinen luonnontuotteiden käyttäjä halusi välttämättä näyttää mulle paikkoja. Aivan omaa hyvyyttään, luonnollisesti. Yksi hotelli oli halpa joten ratkesin siihen. Aika vaatimaton, surffareiden suosima, mutta menetteli pari yötä. Hikoilua, hieman apetta, hikoilua, huomisen sademetsäretken tutkiskelua, hikoilua. Aikaisin kämpille ja Jussi
Vares-kirja käteen. Jäin täysin lumoihin ja siinä menikin loppuilta. Mistäköhän matkan varrelta kirja oli tarttunut käteen?

14.6 Tiistai

Ennen bussin lähtöä, klo 7, koin erittäin tuskallisia hetkiä, kun rupesin ajamaan tylsällä ja ruostuneella höylällä puolentoista viikon ajamatonta risupartamattoani. Sattui.

Urheasti kivusta välittämättä reppu selkään ja kylille. Niin kuin on nähty, maailmahan on pieni. Ketkäs muutkaan olisivat kävelleet vastaan kylän raitilla kun Gaby ja Judy. Hollantilaisneitokaiset Antiguasta, joiden kanssa visailin. Heillä sama suunta luonnonpuistoon ja se sopi paremmin kuin mainiosti.

Bussissa saimme ilmaisen konsertin kun eräs paikallinen päätti laulaa rannekello mikrofoninaan omia suosikkikappaleitaan. Aivan käsittämätön tapahtuma. Taas. Ei mitään rahan pyyntöä tai muuta vastaavaa. Vain halu luritella pari biisiä. Samanlainen tunteiden tulkki olisi mukava aamun ruuhkabussissa Länsiväylälläkin.

Parque National Cahuita on yksi maan suosituimmista luonnonpuistoista. Eikä syyttä. Mahtavat maisemat ja pienen kokonsa ansiosta helppo kiertää ja naattia. Hieno paikka. Polku kulki rannikon hiekkarantoja mukaillen ja metsän puolelta voi samaan aikaan kuulla apinoiden, lintujen, sirkkojen yms. elämöinnin! Apinatkin oli kesyjä joten sain vihdoinkin kuvia niistä ja lisäksi, kiitos Gabyn, videon apinasta syömässä sipsejä. Tyttö kun avasi reppunsa hieman liian liki eläinystäviämme. Äkkiä oli ympärillämme yli kymmenen nälkäistä apinaa etsimässä lisää syötävää.

Kiersimme luonnonpuiston kaikessa rauhassa. Välillä taukoja pidellen. Uimassa meressä ja yhdessä uima-altaassa, jonka reunalla nautittiin myös hieman apetta bussia odotellessa.

Illalla tavattiin uudelleen. Tytöt olivat olleet kylässä jo yli viikon, joten tiesivät parhaat paikat. Syötiin illallinen mukavassa rantaravintelissa, tietysti, erään edesmenneen Bobin säestyksellä. Hänestä kyllä tykkää aika moni näillä rannoilla.

Lopuksi haikeat jäähyväiset ja toivoteltiin hyvät jatkot. Tytöt kun jäivät Costa Ricaan. Gaby palaili kotio kuukauden päästä ja Judy vasta samoihin aikoihin kun meikeläinen, lokakuussa.

Jäähyväiset ovat vähän kuin jonottaminen. Aina yhtä mukavaa.

Posted by Hapa 05:14 Archived in Costa Rica Tagged costa rica

Email this entryFacebookStumbleUpon

Table of contents

Be the first to comment on this entry.

Comments on this blog entry are now closed to non-Travellerspoint members. You can still leave a comment if you are a member of Travellerspoint.

Enter your Travellerspoint login details below

( What's this? )

If you aren't a member of Travellerspoint yet, you can join for free.

Join Travellerspoint