A Travellerspoint blog

This blog is published chronologically. Go straight to the most recent post.

Hortoilua 2009 - 2010, osa 3.

Ympäriämpäri Indonesian saaria

Siirtymista

Seuraavat paivat menivat siirtyessa ensin Tawauhin, josta lautalle Indonesian Tarnakaan. Sielta oli tarkoitus ottaa lautta Sulawedelle, mutta seuraava lahtikin vasta 18. kesakuuta. Niin kauaa en meinannut odotella parempaa huomista. Paikallinen Royen neitokainen bongasi mut kadulta, ainoa lansimaalainen kuin olin, ja pyysi mua juttelemaan oppilailleen englantia. No, mahan suostuin. Oli hauska kokemus. Illastimme viela paalle ja seuraavana aamuna Royen lahti viela avuksi ostamaan lentolippuja. Ainoaksi jarkevaksi mahdollisuudeksi tuli lentaa ensin etelaan, Balikpapaniin, ja seuraavana paivana Paluun, Sulawedelle. Viela ennen lahtoani vietin paivan Royenin ja hanen ystavien kanssa, kunnes taytyi nousta koneeseen.

Ihmetyttaa minkalaista on sula vesi. Vesihan on sulaa jaata, mutta sula vesi? Hammentavaa. Olihan tuo itse lahdettava katsomaan.

Palusta otin kentalta heti taksin ja lahimmalle minibussitoimistolle, josta sain lipun yo bussiin Ampanaan. Loistavaa. Toimiva suunnitelma. Niinhan ma luulin. Ei olisi vain ikina pitanyt sita pitsaa Palussa. Omaa holmoyttani en katsonut kuinka vain lammittivat pitsan, joten soin jo aamulla tehdyn latyn. Kaunista. Saastan yksityiskohdilta, mutta voin kertoa etta seuraavat paivat ovat olleet, hmmm, mielenkiintoiset.

Mutta nyt taas kroppa taynna virtaa ja nokka kohti Togean saarta ja Kadiriri Paradise Resorttia, ks. http://www.visitkadidiriparadise.com/eng/index.php. Eihan nayta huonolta. Jussi taitaa menna tuolla.

Kiiretta pukkaa, vene lahtee n. 45 minuutin paasta ja sita ennen pitaisi maksaa hotelli. Paihoittelen, taas, kirjoitusvirheita ja tekstin koyhyytta, mutta naa tekstit tuli n. 25 minuutissa.

Tiistaina 23. kesäkuuta 2009

Kadiriri, Togean Island

Hortoilijan lukujarjestys

Tiistai:
- illallinen ja vapaata seurustelua

Keskiviikko:
- aamu-uinti ja -pala
- riippumatossa haaveilua
- lounas
- snorklausta koralliseinan luona
- riippumatossa torkkumista ja piirustelua
- illallinen ja vapaata seurustelua

Torstai:
- aamu-uinti ja -pala
- snorklausretki: 3:ssa eri kohteessa, luonnollisesti haikaisevan korallin laheisyydessa, valissa lounas
- riippumatossa haaveilua ja auringonlaskun ihastelua
- illallinen
- maailman parantamista rantanuotion aaressa

Perjantai:
- aamu-uinti ja -pala
- rantalentopallottelua
- lounas
- paivaunet riippumatossa
- itse rantalentista
- illallinen
- maailman parantamista rantanuotion aaressa

Lauantai:
- aamu-uinti ja -pala
- snorklausretki: 2 eri kohteessa, vierailu toisella saarella, lounas seka myohaisen saapumisen aiheuttama karille ajo aivan kotisataman kupeessa
- illallinen
- viimeiset oluet saarella olijoiden kanssa.

Ei ihan huono viikko pienen vatsan tyhjennyksen jalkeen. Paratiisisaaret ja koralliriutat ovat aivan liian aliarvostettuja. Samoin kuin merenalainen elama. Viela kun tietas kaikkien niiden miljoonien kalojen nimet. Kaupan paalle uusia tuttuja, joista osan naan taas lahitulevaisuudessa.

Keulivat talot

Kello on paikallista aikaa varttia vaille kasi ja vatsa huutaa taas nalkaansa. Viela pitaisi rypistaa pieni tekstin patka, jotta paivan tyot on tehty. Paikka on Rantepao, Tara Torajassa, Keski-Sulawedella. Kaikkihan tan nyt varmaan tietaa, joten ei siita enempaa.

Tanne tulin Ampanasta. Ampanahan oli tuo kylapahanen saarille siirtymista varten. Eli sinne piti palaamani saarilta, jotta siirtyminen bussilla onnistuisi. Onneksi pystyin valttamaan julkisen bussin kayton, kun hotelliin saapui sopivasti hortoilijaporukka yksityiskuskin kyydilla Rantepaosta. No, mahan neuvottelin itteni kuskin paluukyytiin ja nain sain privaattikyydin aina tanne asti. Helppoa. Piti vain istua reilut 16 tuntia maastoauton kyydissa koukeroisilla vuoristoteilla. Tuli deja-vu muutaman vuoden takaa toiselta mantereelta.

Tana Torajan alue on erityisen kuuluisa ihmisten mieltymyksesta kuolemaan ja kuolleiden ihmisten muistelemiseen. (Myos paikallinen talon rakennustapa on kohtalaisen erikoinen. Perinteisten talojen katot kun keulivat molempiin suuntiin.) Taalla sanonta "...tai tulee noutaja" on saanut vahan uuden merkityksen. Palkkaamani kuskin/oppaan kanssa osallistuin ensin paikallisen suurmiehen hautajaisiin paivan aluksi! Hautajaiset jarjestetaan taalla kaikille parikin kertaa, varmuuden vuoksi kai, ja niissa lahdataan erinainen maara puhveleita (1-30 sarvipaata) ja sikoja (1-satoja) kuolleen statuksesta riippuen. Itse todistin aivan vieresta puhvelin teurastuksen tylsalla veitsella. Eihan se ihan kivuttomin kuolema ollut. Elaimia kaupitellaan kerran viikossa suurilla markkinoilla jo hyvissa ajoin ennen kenenkaan hautajaisia. Kaikillehan se noutaja jossain vaiheessa tulee.

Hautajaisten jalkeen kiersimme viela ihmettelemassa erinaisen maaran paikallisia hautaamistapoja. Viela naina paivinakin ihmisia haudataan kallion sisaan, paakallot saattavat olla esilla!, ja viereen hakataan paikka edesmenneen nakoiselle nukelle. Tata nukkea omaiset sitten vaatettavat viela vuosikymmeniakin kuoleman jalkeen. Vauvat haudattiin aikoinaan puun sisaan.

Viikatemies vetaa nutun paan yli ja lahtee sirppi olalla murkinoimaan tyytyvaisena paivan saldosta.

Torstaina 25. kesäkuuta 2009

Oodi varvastossuille

Varvastossut, varvikkaat, lapsyttimet, sandaalit, suihkuslaparit, englanniksi flip-flops etsetera, etsetera. Rakkaalla lapsella on monta nimea, joista tassa kaytetaan selvyyden vuoksi vain yhta eli lapsuudestani niin kovin tuttua varvastossua.

Varvastossut, nuo kumiteollisuuden (ja nykyaan myos nahkateollisuuden, toim. huom.) ikiaikaiset taidonnaytteet, jotka vasymattomasti uhraavat itsensa paivasta toiseen satojen tuhansien, ellei jopa miljoonien, turistien jalkojen puolesta. Ne laittavat itsensa likoon mitaan pyytamatta, ja saamatta, suojellakseen konttorien kokolattiamattojen pehmentamia jalkapohjiamme kymmenilta kohtaamiltamme vaaroilta. Polttavan kuuma rantahiekka, kivenmuruset, koiran jatokset, korallin sarmikkaat reunat, puiden neulaset, erilaiset okaat yms. pistikkaat, tuhannet erilaiset viheliaiset pienelajat, iilimadot yms herhilaiset haluavat kaikki osansa silsaisista jalkapohjistamme. Ja suuresta osasta naista auvoisen lomarauhan potentiaalisista pilaajista pysymme taysin tietamattomina. Kiitos varvastossujen.

Hienointa varvastossuissa on se, miten ne ovat pystyneet sailyttamaan oman yksinkertaisen identiteettinsa tassa vimmaisessa kulutushysteriassa. Vain jalkapohjan muotoinen palanen ja siihen varpaat sulavasti sovittava kieleke. Jalan asettumisessa varvastossuun iso pottuvarvas nayttelee keskeista roolia. Tama yksinkertainen ajatus on sailynyt perusajatuksena aina meidan paiviimme asti. Nykyaan varvastossuja tehdaan eri kohderyhmille, aina rantapummeista punaisille matoille, mutta tuo perusperiaate sailyy aina paallimmaisena muotoilijan kuumeisissa ajatuksissa yon pikku tunteina.

Toinen hieno seikka varvastossuissa on se, ettei mikaan muu vaate, esine tms. tee turistia niin kuin varvastossut. (Poikkeuksena tasta saannosta ovat "I love Rhodos" -t-paidat seka helakan punainen vari ensimmaisen loma paivan jalkeen.) Laitappa varvastossut jalkaan, niin ennen kuin ehdit kissaa sanoa, huomaat istuvasi kotiterassillasi hihaton t-paita paallasi, vyolaukku lanteillasi ja pyydat vaimoasi tuomaan "uno cervezan, por favor. Kulta, mikas se oli kylma epsanjaksi?"

Varvastossut tuskin koskaan saavat ansaitsemaansa kunnioitusta tai loytavat omaa paikkaansa tassa maailmassa, mutta toivottavasti jossain edes joku pysahtyy hetkeksi katsomaan vanhoja varvastossujaan hieman pidempaan ja muistelemaan niihin liittyvia muistoja. Mahdollisesti jopa pakkaamaan ne seuraavalle matkalle niille sopivaan tilaan eika vain ahda niita viimeiseen vapaana olevaan koloon, mihin ei mahtunut matkaevaaksi kuukausi sitten ostettu litran smirnoff (riittaa noin kahden tunnin matkalle) eika ostos-tv:sta ostettu toimimaton puhallettava rantalelu.


Lauantaina 4. heinäkuuta 2009

Bali, Lombok, Gilit ja mita naita nyt on

Aijaijai, kun on aikaa kulunut viime hopotyksista ja nyt pitas sitten keksia jotain. Onneks tanne voi kirjotella oikeastaan mita vaan, kun itse toimii myos paskan lapan suodattimena. Toisin sanoen suodatinta ei ole tai siina on Heikki Hietamiehen mentava reika.

Sulawedelta on kulunut erinainen tovi. Sielta ei oikeastaan jaanyt enaa loistavan Tana Toraja alueen jalkeen juurikaan jalkipolville kerrottavaa. Yobussi toimitti mut natista etelaan, Makassariin, jonne saavuin klo 6 aamulla ja klo 8:30 mulla oli seuraavalle paivalle lentolippu Balille. Viime tippaan jattaminen ei pettanyt taaskaan! Ainoastaan rahaa kului tarpeettomasti, kun hinnat alkavat kohoilla lomakauden alkaessa.

Balillle paasya odottaminen oli kivempaa kun siella itse oleminen. Sulaweden jalkeen oli mukava paasta "sivistyksen" pariin ja viettaa laatulomailuaikaa. Mutta Balilla se ei vaan oikein onnistu. Paikka on kuin Kanarian Saaret tai pahimmat Kreikan lomasaaret. 2 yota ehka "pahimmalla" rannalla, Kutalla, ja pois pois, akkia pois vei Hapan tie. Balille on kuitenkin palaaminen reilun parin viikon paasta. Silloin taytyy loytaa muu kyla saarelta yopya.

Tuo tie vei aina Lombokille asti, joka on seuraava saari idassa. Siella paatin paivien pahkimisen jalkeen sijoittaa 3 miljoonaa, rahaa loytyy, 5-paivan laivaretkeen aina Floresin saarelle ja takaisin. Tuosta retkesta kuulin jo Malesiassa hortoilututulta ja pitaisi olla toimiva paketti komodon liskoineen ja snorklauksineen haiden ja kilpikonnien seassa. Voiko enaa enempaa toivoa?

Tuolle retkelle siis huomenna, 5. heinakuuta, ennen kissan pierasua. Viime valipaivat on kulunut taydellisessa toimettomuudessa Gili Trawanganin saarella Lombokin vieressa. Ei oikein oo meikelaisella luontevaa vain lojua, mutta toisaalta taytyy naitakin paivia yrittaa jarjestaa hortoilun aikana aina silloin talloin. Muuten iskee henkinen uupuminen jossain vaiheessa. Matkustaminen on rankkaa tyota.

Nyt lahden pursiseuran rantaan katsomaan elokuvaa ja sitten maistuukin, taas, uni. Huomenna purkkarit (kengannauhat luonnollisesti palmitettu) jalkaan, villapaita ja kansitakki paalle, kipparin lakki paahan, piippu suuhun ja ulapalle halajaa seilorin mieli.

Maanantaina 13. heinäkuuta 2009

Oodi aamupalalle

Aamupala. Tuo kaikista paivan aterioistamme kaikista ylenkatsotuin ja aliarvostetuin. Jo vanha kansa tiesi, etta kunnon aamupalalla lahtee paiva reippaasti kayntiin. Jossain vaiheessa tuo vanha viisaus on paassyt unohtumaan esi-isiemme jalkelaisilta.

Muut paivamme ateriat ovat saaneet ansaitsemansa huomion. Kaikkihan tietavat miten hyvalta lasagne maistuu kesken tyopaivan (mikaan ei myoskaan nukuta iltapaivalla niin hyvin), tai kunnon pihvi muutaman viinilasin (suomalaisittain muutama viinipullo) kera illallisella tai rasvaisen karyinen pyttipannu iltamien jalkeen aamuyon tunteina ikuisuuksien tuntuisen odottelun jalkeen paikalliselta nakkikojulta. Mutta aamupalan maineen ainoa puolestapuhuja on ollut virkaintoisen oloinen ala-asteen terveydenhoitaja, joka asiastasi riippumatta muisti osoittaa ravintoympyran julistetta tapaamisen paatteeksi.

Aamupalalla loytyy monta eri alakoulukuntaa, mutta vain yksi on se oikea. Unohtakaamme siis tyystin kahvin-ja-tupakan-nimeen-vannovat -kalpea kasvoiset aamuihmiset, otan-sampylan-mukaan-tyomatkan-varrelta -muka kiireiset uraohjukset tai porkkanamehu-riittaa-minulle-mainiosti-aamulla -tyyppiset ikilaihduttajat. Mikaan ei maistu niin makoisalta kunnon younien jalkeen kuin taydellinen kattaus terassilla aamuauringon sarastaessa lahi pellon/metsikon/vuoriston takaa.

Taydellinen aamupala sisaltaa lautallisen puuroa, johon on lisataan tuoreita marjoja. Mielellaan vadelmia tai mansikoita. Puuron kanssa nautitaan muutama karistetty kananmuna. Vain toiselta puolelta paistettu, jotta keltuainen jaa ehjaksi. Munien kanssa voi nauttia paahdettuja paahtoleipia tai vastaavasti vaaleat leivat voi korvata tuoreilla ruisleivilla, joiden paalta loytyy meetwurstia, Edam-juustoa seka kurkkua ja tomaattia. Tassa nimenomaisessa jarjestyksessa leivasta pain katsottuna. (Tastakin loytyy eri versioita, mutta ne ovat vain vasyneita yrityksia tehda asioita hieman eri tavalla.) Lopuksi, unohtamatta vatsan seka luuston toimintaa ja kuntoa, nautitaan viilipurkille myslin seka tuoreiden marjojen kera. Tama kaikki huuhdellaan alas kurkusta tuopillisella vastapuristettua hedelmajuomaa. Hedelmia voi kayttaa oman mieltymyksen mukaan, mutta yleisesti hyvaksyttyja ja saatavilla olevia ovat mm. appelsiini, verigreippi ja greippi.

Lopuksi, kun aurinko on jo hyvaa matkaa kohti keskipaivaa, vamistetaan suolistomme toimivuus. Unohdetaan kaiken maailman latet ym. muut trendikkaat korvikkeet ja nautinaan iso mukillinen tummaa, mustaa kahvia sokerilla makeutettuna.

Voiko paiva enaa alkaa kauniimmin.

Ps. Yllamainittu on siis peruspaketti, josta on hyva lahtea rakentamaan kulloistenkin olosuhteiden mukaista kokonaisuutta. Valitettavasti valilla sijaintimme, erilaiset meista riippumattomat ulkoiset haittatekijat yms. esteet estavat meita saamasta parasta mahdollista aamupalaa. Kuitenkin mielikuvitusta kayttaen ja peruspaketti mielessa pitaen on useimmiten mahdollista rakentaa varsin tyydyttava kokonaisuus tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Maanantaina 20. heinäkuuta 2009

Komodon liskot ja takaisin

Laivaretki Floresiin ja takaisin oli hyva. Ei ehka ihan taydellinen, mut paatavoitteet eli liskot ja snorklaus tayttyivat hienosti. Ensimmainen yritys liskoista oli isku itse Komodo-saarelle, joka on se varsinainen "liskosaari"' Ei oikein onnannut. Lieko syyna suuri turistien maara, meidan ryhmassa 25 oikeaa peukaloa, keski-paivan kuumuus vai liskojen paritteluajankohta. Todennakoisesti kaikki yhdessa varmistivat melko turhan reissun. Liskon kannikat nakyivat parin sekunnin ajan jos sattui katsoamaan oikeaan suuntaan.

Mutta toinen yritys oli sitakin paremmi seuraavana paivana. Suurin osa jai kelkasta pois Floresissa ja mun lisaks taksin tuli vain ranskalainen pariskunta. Yhteensa meita oli vain vajaa 10 takaisin. Siis vahemman alamoloa ja liskoja sitakin enemman. Verenhimoisia petojahan ne on! Yli 3 metrisia ja 100-kilosia jatteja. Kaverit pystyvat syomaan puhvelin yhdelta istumalta ja tappamaan ihmisen suun bakteerin avulla.

Paivaan mahtui viela kilpikonna ja mustekala snorklatessa ja hyvankokoinen fisu illallispoytaan. Hyvan paivan kruunasi auringon lasku kannella loikoillessa, pari kylmaa bissee ja hyvaa ruokaa.

Reissu oli vahan turhan kallis. Enemmankin pakettimatkalaisille, mutta toisaalta ei ihan huonoin tapa kayda saarilla Floresissa asti ja takaisin.

Lombokin Sengigissa olin taas tutussa hotellissa yhden yon ja aamulla tutun yhtion, Perama jarjesti tuon laivaretken, kyydilla takaisin Balille. Talla kertaa pohjoisosaan, Lovinan kylaan. Siita enemman ensi jaksossa kuin myos Gunung Bromosta Javalla. Noita kuvia kannattaa todellakin odottaa. Janoisimmat voivat googlata kuvahaulla "Gunung Bromo". Ei ihan yhta hyva kuin Punkaharjun hiekkaharjumaisemat mutta melkein.


Sunnuntaina 26. heinäkuuta 2009

Viimeista viidaan Indonesiassa

Pari viimeista viikkoa Indonesiassa on mennyt vaihtelevissa merkeissa ja paikoissa. Ensin Lovinassa 3-4 yota lataillen akkuja. (Akut taitaa olla ylikuumenneita, kun niita on tullut latailtua joka kaanteessa. No parempi ylilatautuneet kun taysin tyhjat. Vanha latureiden sanonta.)

Lovinan jalkeen paatin viela kayda yhdella monista tuhansista Indonesian saarista ja niista viela kaikkein kansoitetuimmalla eli Javalla. Siella suuntasin ensin jo mainitulle Gunung Bromolle. Paikka on todellakin epatodellinen vulkaanisene maisemineen. Taaskaan ei riita sanat kuvailla mutta ehka kuvista saa jotain otetta. Noita kuvia tuli otettua eri kulmista niin lahelta kuin kaukaa yhden vuorokauden aikana. Viimeisimpana auringon nousun kuvat vastakkaiselta rinteelta n. 2500 metrin korkeudesta, jonne lahdin kiipeamaan klo 03:00 aamulla. Mitapa sita ei tekisi muutaman turistikuvan eteen. Henkea salpaavat maisemat, 10 km pieni aamureippailu (vapaaehtoinen viela, kun olisi ollut paikka myos jeepissa) eika polvetkaan tuntuneet olevan moksiskaan. Lupaa hyvaa Uuden Seelannin ja Etela-Amerikan vuorten valloituksille.

Aamun reippailun jalkeen jaatavan kylma suihku, aamupala ja nokka kohti Yogyakartaa. Viityisan tuntuinen kaupunki, jossa viihdyinkin perati 5 yota. Oho. Parempi kuin moni muu Indonesian kaupungeista. Voittaa ainakin pommeista tunnetun Jakartan. Paikalliset ottivat aika raskaasti noi pommit, kun taas kerran maa on otsikoista aivan vaarista syista.

Yogyakartan kujilta siiryin takaisin Balille ja keskiosiin, Ubudiin. Tapasin aikaisemmin suomalais-brittilaispariskunnan, jotka kertoivat olevansa kylilla. Suvi ja David on samansuuntaisella retkella kuin meikelainen, joten vaihdetiin parin paivan ajan matkasuunnitelmia. Oluen aaressa, missa muuallakaan. Lopulta sanottiin heiheit ja seurava kohtaminen on ehka Tyynenmeren tuolla puolen.

Valokuvista...

Unohdetaan ne mainitsemani valokuvat epamaaraiseksi ajaksi. Jahka saan kasattua itseni kokoon jostain turhautumisen ja raivostumisen valimaastosta rupean uudelleen miettimaan projektin loppuun saattamisesta. Tama tosin ei ole itsestani kiinni, kuin ei ole ollut tahankaan asti. Onnistuminen vaatii kaiken maailman laajakaista verkkojen edes jonkinnakoista toimimista (joku ilmeisesti jossain astuu tahalleen piuhan paalle), hiiren molempien nappainten toimimista edes jollain tasolla seka mielellaan myos tietokonetta, joka ei ole viela ehtinyt suututtaa kameraani.

Siihen asti voitte kuvitella savuavan tulivuoren aamuauringossa tai jos laiskottaa: KVG ("Gunung Bromo").

Oooooolalaaaa, Australia!

Viimeinen yo edessa Aasiassa ja huomenna lento iltamyohalla Australiaan Darwiniin. On tata ootettukin. Ajatukset on ollut siella jo kohta pari viikkoa ja nyt paasee itsekin perassa. Toivottavasti ne loytyvat, ei niita hirveasti oo hukattavaksi.

Nyt jo tiedossa, etta taytynee siirtaa lahtopaivaa lokakuun puolelle, kun Aussi-futiksen Grand Final on syyskuun vikana viikonloppuna. Kaverin jengi Melbournessa on kuulema kovaa vauhtia menossa paatyyn asti, joten onhan se nahtava kun etelainen Australiaa sekoaa vikonlopuksi. Sita ennen kuin koko ita- ja etela-rannikko kierrettavan tuttuineen ja paikkoineen. Ma oon taysin valmis.

Nyt kai taytyisi tehda yhteenveto Aasiasta. 3 kuukautta tuli kierrettya paasiassa Malesiaa ja Indonesiaa. Alussa vahan maistelin myos Thaimaata seka nakupaloiksi matkan varrella Singaporea ja Bruneita. Henkilokohtaiseksi suosikiksi jai kylla Malesia. Upea luonto elaimineen, monikansallisia ihmisia (muslimeja, kiinalaisia ja kristittyja) sulassa sovussa, toimivat yhteydet matkustaa, hienoja paikkoja nahda, paratiisisaaria ja ruokakin alkoi maistua, kun tottui riisin ylempalttiiseen maaraan. (Tullut varmaan selvaksi ettei riisi kuulu aamupalaan.)

Taloudellisesti Malesia on kalliimpi kuin naapurinsa Thaimaa ja Indonesia, mutta ei mitenkaan hirmuisesti. Ja lansimaalaiselle kuitenkin halpa. Ja ainakin iso asia itselle, alyttomasti vahemman turistimia ja siihen liittyvia epamaaraisia haittatekijoita kuin naapureissa. Esim. Indonesiassa on upeita paikkoja nahda, jopa ehka enemman kuin Malesiassa, mutta kylla valillla rupesi narastamaan jatkuva kaupustelun ja vedatyksen tarve. Aina kun rupesi juttusille paikallisen kanssa tiesi odottaa koukkua jossain vaiheessa. Eika usein tarvinnut pettya. Tokihan turisteilla rahaa on enemman kun paikallisilla, mutta silti. Verrattuna Malesiaan ero vedattajien yms. maaraan on valtava.

Hortoilun osalta alku matka varsin hyvin. Reittisuunnitelmasa pysyin varsin hyvin. Tosin muutama poikkeama reitilta, mutta niita pitaakin tulla. Yllattavat kaannokset piristavat hortoilua. Taloudellisesti ois voinu menna paremmin, mutta aika hyvin pysyin budjetissa. Tai siis valttavasti. Reilut 30 euroa per paiva keskimaarin, joka on Aasiassa aika paljon, mutta kyllahan vanha koira tarvii valilla aina vahan ylellisyytta. Vahemman olisi saanut menna, koska Aussit ja Uusi Seelanti tulevat koettemaan raskaasti kukkaron nyoreja.

Aikataulullisesti 3 kuukautta oli aika sopiva. Ehka pari viikkoa vahemman olisi riittanyt. Sen verran lahti tosiaan ajatukset harhailemaan etelaan viime metreilla. Vahan tietysti arveluttaa tallainen matkailuvauhti, kun vuoden reissulla ehti kaymaan aakkosissa vain A:t lapi (Aasia, Australia, Amerikka).

Nyt sammui Aasiasta valot, toivottavasti kohta sammuu sahkotkin.

Posted by Hapa 16.03.2012 07:37 Archived in Indonesia Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, alku.

Hortoilun alku (Singapore - Malesia - Thaimaa)

Tiistaina 28. huhtikuuta 2009

Uutisia / News

Tammikuu 2009
Hmmm.... mitäs jos...

Helmikuu 2009
Pitäskö? ...miksi ei?

25.3
Irti sorron rautaisesta otteesta.

31.3
Lentoliput taskussa: 7 lentoa 1700 euroa. Halpaa kuin saippua.

9.4
Auto on yliarvostettu hyödyke. Avensis lähti Keski-Suomeen.

19.4
Rauhalanpuistoon vuokralainen ja rahaa Hapan taskuun.

22.4
Yks, kaks, kolme, nyt mä hyppään tästä oravanpyörästä pois.

28.4
Helsinki - Lontoo - Singapore

Perjantaina 8. toukokuuta 2009

Reissun alku

Kai tassa pitaa pikku hiljaa aktivoitua tamankin suhteen. Kirjottelen tata Ko Taon saarella Thaimaan itarannikolla puolilta paivin paikallista aikaa. Lampoa rapiat 30 astetta. Tanne saavuin, hmmm, viime tiistaina.

Alkulennot Helsinki - Lontoo - Singapore -akselilla sujuivat ihan kivasti ja taysin aikataulussa. Ei jaa hirveasti jalkipolville kerottavaa erikoisuuksia.

Singaporessa vietin vain yhden yon, syysta etta palajan sinne 15. paiva takaisin. Yhden kristillisesti, YMCA-hotelli, nukutun yon jalkeen hyppasin junaan matkasin Kuala Lumburiin, jossa vierahti pari yota. Kuala Lumburista jatkoin bussilla aina Pulau Langkawiin asti, kun bussikuski ei halunnutkaan jattaa mua Pulau Penangin kohdalle. No, paasin kuitenkin jollekin saarelle Malesian lansirannikolla. Malesialaisten omalla lomaviettopaikalla meni taas pari yota kaatosadetta pidellen. Ilmeisti koko Etela-Aasian yli meni sadealue, joka ei jattanyt kuivaa kohtaa jalkeensa. Ei siis hirveasti tarvinnut miettia ajanvietetta saatikka retkille osallistumisia. Tuskaa lievitti 0,4 oluet hostellin onnellisena tuntina.

Taman viikon maanantai-aamuna aloitin sitten lahes paattymattomalta tuntuneen taapertamisen kohti Ko Taota. Lahes 10 minibussia, 3 eri lauttaa, yksi ylimaarainen yo thaimaassa, muutamat pikanuudeliateriat, yksi luettu kirja, erilaiset turhat lupaukset matkanjarjestajilta, vatsataudin poikanen yms. siivittivat mut Ko Taolle tiistai-iltapaivalla.

Saarella elama alkoi taas nayttaa hyvalta loistavan bungalovin loydyttya, suihkun ja Tommin, Marin, Niken ja Nellin yhteyskontaktin jalkeen. Vihdoinkin pitkan talven jalkeen paratiisisaarella edessa reilu viikko ilman huolen haivaa!

Viime paivat ovat tayttyneet snorklauksesta (hai nahty!) kalojen keskella, palaneesta ihosta, kylmasta oluesta, hyvasta ruuasta (mita nyt muutama huti arvaus tai muuten vain annoskateus kaverin valinnasta), yli 30 asteen lammosta, hyvista jutuista ja yrityksesta tulla kirjoittamaan tarinat tanne.

Ulkopuolisesta voisi kuulostaa lahes taydelliselta, mutta taman taydellisen ulkokuoren alla muhii pieni huonon omantunnon poikanen ja kaipuu kirjoittamaan raportteja, tekemaan powerpoint-sulkeisia ja excel-taulukoita, istumaan kokouksissa huonosti ilmastoiduissa kokoustiloissa, miettimaan spekseja projekteihin, juomaan automaatikahvia.

Tanaan yritamme lievittaa kaipuutamme skootteri-retkella ja huomenissa ulvomme tayden kuun aikaan rannalla kulkukoirien kanssa.

Ko Tao vaikenee (vihdoinkin).

Sunnuntaina 17. toukokuuta 2009

Kohit Tao ja Phanang

Aika saarilla oli erittain rentouttavaa ja sielua hellivaa. Koh Taolla olin enemmankin pienen kylan tapaisessa, Sairee Beach, saaren lansirannalla. Hienoa paikka jossa ei turhia kiirehditty. Saarella asukkaita ehka rapiat 5000 nanniparia.

Aikaa yritettiin kuluttaa kivenlahden possen kanssa itseamme karistellen (siina hyvin, ellei jopa mainiosti onnistuen), snorkkaillen, syoden, juoden yms. Otin myos kayttoon aivan liian aliarvostetun ihmisen nauttimistavan eli paikkareiden oton. Mikaan ei oo niin makoisaa kuin puolentoista tunnin paikkarit klo 15-17 valilla ja sen jalkeen voikin varovasti alkaa miettia mitas tanaan syotaisiin.

Aika Taolla huipentui 9. paiva lauantaina tayden kuun ulvontaan. Kyseista tapahtumaa viereisella Phanangilla kay juhlimassa reilut 30.000 (!) reissaajaa joka kuukausi. Passattiin tuo paikallinen vappu ja vietettiin se hieman rauhallisemmin, toki bucketteja (tuo paholaisen lahja ihmiskunnalle) nauttien, Taon rannoilla.
Seuraavana paivana, kalenterin mukaan naytti olevan sunnuntai, siirryimme Koh Phanangille. Teoriassa meilla oli tarkka suunnitelma erilaisten vaihtoehtojen vertailusta perille paastyamme. Siis Teoriassa. Kaytannossa olimme jo ensimmaisen flyierien tarjoajan pauloissa heti laskusillalta maalle astuessamme. Talla kertaa valinta osui loistavasti nappiin. Tosin varmaan saaren surkein ranta, mutta muut palvelut osuivat kohdilleen. Aivan uskomattoman hyva palvelu, turistin ei tarvinnut evaansa liikauttaa saadakseen haluamansa, oma uima-allas (joskin tavallisuudesta poiketen vihrean varinen) ja elama oli siis taas helppoa. Ehka hieman liiankin helppoa. Kaikki ostokset nimittain kirjattiin vain piikkin joka kuitattiin lahtiessa pois. Onneksi talla kertaa ei tullut pahoja ylilyonteja, vaikka suunnitelmissa oli Vicky Rostin, opetetun karhunumeron, Heinasirkan yms. tilaamiset muiden huoneiden piikkiin.

Paikan rauhallisuus ja huumoripitoinen seura viehatti kovin, joten viivytin lahtoani aina taman viikon torstaille, 14.5, asti. Aamu yon tunteina sanoin heiheit Marille, Nellille, Nikelle, Tommille, Annikalle ja herra tossavaiselle, keta siella nyt olikaan?, ja aloitin puolen toista (1,5 !) paivan mittaisen tyontymisen kohti Singaporen valoja. Perinteinen lautta, pari hassua minivania (mika niissa oikein thaikkuja viehattaa) ja yleinen kaoottinen tilanteen hallinta siivittivat mut vihdoinkin Hat Yaihin, jossa paasin vihdoinkin ah niin ihanaan ilmastoituun vip-luokan bussiin ja unten maille.

3 rajan ylistys, yksi terveystarkastus sikainfluenssan takia (ette oikeesti nyt enaa holmoile siella Suomessa, kun ne saa kaikki tilastot myos tanne rajoille, syokaa kanaa!), pari erittain tulista kana curry ateriaa myohemmin saavuin Empire Hostelliin Little Indian viereen, jonne myohemmin illalla saapui myos matkakumppanini, Hiski.

Maanantaina 18. toukokuuta 2009

Pre Hortoilu - lämmittely

Kirjoittelen tata Singaporessa Little Indian kyljessa olevassa hostelissa. Tanaan, maanantaina, klo 15:10 on lento Kuchingiin, Borneon saarelle. Nyt siis alkaisi varsinainen taaperrus kohti uusia seikkailuja.

Reissun lammittely tana vuonna oli kaksijakoinen, yhteensa noin kuukauden mittainen. Ensimmainen jakso, valmisteleva- ja peruskuntojakso, vietettiin kotimaassa peruspakettia (talous-, varusteet- ja rasvaprosentti) valmistellen. Toinen jakso, viimeistelyosio, vietettiin Kaakkois-Aasiassa hienosaatoja viritellen, paikallisiin olosuhteisiin ja tapoihin totutellen ja huippukuntoa hakien.

Pre Hortoilu -lammittelyjaksoon voi kaikin puolin olla tyytyvainen. Valtyttiin suurimmilta takaiskuilta ja ennen kaikkea peruspaketti, jolla tarkoitus menna tama hortoilu, saatiin nopeasti kasaan, jolloin pystyttiin keskittymaan oman pelin harjoitteluun ja taktiikan luomiseen. Toki pienia takaiskuja ja ongelmia seka uusia tilanteita tulee aina eteen, mutta kiitettava miinus on ehdottomasti annettava taman vuoden valmisteluille. Tasta kiitos taustatiimille, kotijoukoille ja yhteistyokumppaneille seka tietysti paaosan esittajalle.

Nain voidaankin lahtea hyvin mielin tulevaan hortoiluun. Pidetaan oma paa tiukassa paketissa ja eika paasteta kaveria pyorimaan strategisesti tarkeilla alueille tekemassa maskia. Yksittaisiin hortoiluihin lahdetaan nopeasti ja yllatetaan kaveri nopeilla ja oikea-aikaisilla, jopa yllattavilla, suunnanmuutoksilla. Avohortoilutilanteissa kytataan puun takana ja rinkattomana isketaan aivan kaverin iholle ja pakotetaan virheisiin. Rinkallisena isketaan nopeasti laukaisupaikkoihin ja ajetaan suoraan strategisesti tarkeille sektoreille. Pannaan itsemme saalimatta likoon yhteisen paamaaran ja hyvan asian puolesta.

Pre Hortoilu -jälkipyykkiä

Taustatiimilta tuli erittain kriittista palautetta viimeisen tekstin Pre Hortoilu -jakson arvosanasta eli kiitettava miinuksesta. Oli kuulema torkeasti kotiinpain vedetty. Esimerkiksi talousniilot raapivat kuumeisesti paataan miten tilit saadaan takaisin ojennukseen yliayraitten menneiden lammittelyjakson kustanusten takia. Tahan ei voi todeta kuin edesmenneen George Bestin sanoin rahan kaytostaan: "Osan sijoitin hitaisiin hevosiin, osan nopeisiin naisiin ja loput vain tuhlasin."

Lisaksi myos kunto-osastolta tuli katkeran suolaista palautetta hyvin (no huh-huh!) tehdyn perustan yllapidon laiminlyonnista. Tahan on helppo jalkikateen todeta: "Ma en tieda mika muhun meni."

Kuching, Malesia kiittaa ja kumartaa. Lahden Casinolle syomaan chicken wingseja ja huuhtelen ne alas oluella.

Singapore 15 - 18.5

Singaporessa tuli vietettya pitka viikonloppu. Kaupunki on reilun 4 miljoonan ihmisen sekamelska, jossa tosin kaikki toimii mita moitteettomimmin. En oo varmaan koskaan ollut niin siistissa ja toimivassa miljoonakaupunigssa. Halpahan se ei missaan nimessa oo, mutta jos Aasiaan haluaa tutustua, niin sielta on ainakin helppo aloittaa.

Lauantai kului shoppaillessa ja mukaan tarttui uusi miehisyyden jatke eli zoom-objektiivi kameraan. Pitaahan pojalle leluja olla. Ja se on aika tarpeellinen luontokuvissa.

Sunnuntaina kaytiin sitten paikallisessa elaintarhassa normaalilla rundilla seka Night Safarilla, jossa nakee elaimia pimean aikaan. Elaintarha on elaintarha ja lisaksi tama on viela aika turistinen, mutta suurimmat elainnikat helpottuivat. Lisaksi pimean safarin huipensi oppaiden, homma tapahtui pienissa junissa istuen ja ihmetellen, opeteltu yritys lisata mielenkiintoa ja painottaa jokaikisen lauseen viimeisia sanoja kuin leffojen trailereissa. Loistavan huipaisaa.

Maanantaina koitti lahto Borneoon, josta enemman seuraavassa jaksossa. Lasse Poysti kiittaa.

Posted by Hapa 16.03.2012 07:38 Archived in Singapore Tagged singapore thailand malaysia backpacking Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, osa 2.

Malesian Borneossa.

Maanantaina 25. toukokuuta 2009

Kuching ja lahiymparisto

Kuchingissa on nyt tullut oltua viikko ja aika on ollut hienoa. 2 yota kaytiin tuutimassa Bakon luonnonpuistossa ja sademetsan ihmeelliseen maailmaan tutustuen. Paljon apinoita, uskomattoman upeita rantoja (huom: ilman nakkikojuja ja tilpeehorin kauppaajia), jatkuvaa hikoilua seka muutama rakko uusista lenkkareista. Kuvat kertonevat enemman kuin mita tahan yrittaa rapistella, joten Malesian kuvakollaasista loytyy kuvia Bakosta. Nama ovat siis kaikki luonnosta toisin kuin Singaporen elainkuvat kanaverkkojen takaa.

Kuchingista on loytynyt myos uskomattoman mukavia ja avuliaita paikallisia (kuin myos muita hortoilijoita), joihin tutustuin sattumalta eraassa baarissa. Viikonloppuna vietettiin barbequeiltaa kera paikallisten tarpattien ja tuli lisattya sian karsa ruokavalioon! Aivan viattomasti lahdettiin eraan kanukin kanssa paikallisen Dannyn, kaverilla on oma seikkailuyritys, kutsusta tapaamaan hanen kavereita. Eihan se ihan niin helposti kaynyt kun vieraanvaraisuudella ei ollut rajoja. Lystia oli, mutta seuraavana aamuna patikointiretki kauniille vesiputoukselle oli taytta tyota. Paadyttiin paatelmaan etta vika oli jarjestyksessa ei niinkaan antimissa. Ensin patikointi ja sitten barbeque. Voisi sunnuntai viettaa huonomminkin kuin vesiputouksen porealtaissa istuskellen keskella viidakkoa hyvassa seurassa.

Paljon oon saanut hyvaa tietoa missa kannattaisi kayda ennen itaiseen maakuntaan, Sabahiin, siirtymista. Huomenna tarkoitus siirtya veneella Sibuhiin (Tarkoitus oli lahtea jo tanaan etiapain, mutta viikonlopun hurjastelujen takia jai pyykit hakematta pesulasta. Sain ne vasta tana aamuna, jolloin paivan ainoasta Busterista Sibuun nakyi enaa vain peravalot.), josta on hyva tehda muutaman paivan retki pitkille taloille eli nk. longhouseille, jotka kuuluisia nahtavyyksia taalla. Sen jalkeen ehka muutama luola ja jotain muuta ennen Brunein lapikulkua. Saas naha mihin tuuli hortoilijan kuljettaa.

Pannaa pyoritti jasen #7648

Sunnuntaina 31. toukokuuta 2009

Terima Kasih...

... on malayan kielta ja tarkoittaa "Kiitoksia". Siina kaikki mita oon tahan asti (jaksanut) opetella, joten toistelen sita ympariinsa kuin hullu horkassa yrittaen sopeutua paikalliseen elamaan. Tuohon kuuluu vastata "Sama, sama", joka on itse asiassa sama kuin suomeksi tai "ole hyva". Tastahan on kahta eri koulukuntaa.

Sen verran taytyy palata viela Kuchingiin, koska viimeinen paiva, maanantaikin oli aika loistava. Danny, tuo mainio erankavija, halusi viela kerran nayttaa meille paikkoja, joten ei muuta kuin pienen, kompaktin tilaihmeen kyytiin. Ensin kavimme tapaamassa orangeja yhdessa harvoista orankeille rauhoitetussa luonnonpuistossa. Mainioita veijareita kiipeilemassa koysissa ja latvuksissa. Eka kertaa meikelaiselle nahda noita harvinaisuuksia. Ja kamerat lauloivat.

Taman jalkeen kavimme viela morjestamassa norjalais-malesialaispariskuntaa, joka oli rakentanut talonsa yhdistettyna muutamaan vierashuoneeseen keskelle viidakkoa pienen joen varrelle. Pieni pala paratiisia! Norjalaisen Larsin kuvaus tavastaan istuskella verannalla aamukahvia juoden ja ihastella erilaisten lintujen temmellysta lahipuissa ei kuulosta yhtaan pahalta. Ei todellakaan. Meille hienoa kokemus ja Danny sai laajennuttua tuttavaverkostoaan bisneksia ajatellen. Lisaksi lupasin Larsille (lupasin saman myos Dannylle) mainostaa paikkaa netissa ja matkoillani. Vahinta mita voin tehda ja kaikki saivat jotain. Mukavia ihmisia on helppo jeesata.

Illalla illastimme Danny ja vaimokkeen kanssa paikallissa kalaravinteleiden tyyssijassa. Pikkusen lahti lapasesta ja ainakin reilut 10 erilaista meren elavaa tuli maistettua erilaisten kasvisten ja kastikkeiden kanssa. Riisia lienee enaa turha mainitakkaan. Vatsat kyllaisina kavimme viela jo mainitussa baarissa, Nomandissa (paikallisille lempinimeltaan "ruai", joka tarkoittaa yhteista oleskelutilaa longhousissa), jossa olikin jo viikonloppun tuttuja. Hieno huipennus, mutta puolen yon jalkeen olikin jo aika katsoa totuutta syvalla silmiin ja kohdata aikainen heratys seuraavana aamuna. Kohti Sibua kavisi tieni.

Veneilla Sibusta Kapitiin

Tiistai-paiva kuluikin sitten veneissa istuskellessa. Tai oikeastaan ei ne veneita ole vaan ihan kunnon pienia ristelijoita. Vahan samanlaisia kuin Suomenlinnan botskit, mutta kapeampia, nopeampia ja jokikayttoon tarkoitettua. Eli ei siis sinne painkaan.

Toisella etapilla Sibusta Kapitiin tutustuin britti Katien ja aussi Mickiin, joiden kanssa matka menikin rupatellessa. Heidan tarkoitus oli jatkaa viela kolmaskin etappi Belagaan, joka tosin ammuttiin heti alas Kapitissa paikallisten toimesta. Joessa sinne on koskia ja nyt on kuivakausi.

Siispa Mick liittyi joukkoon kohti longhousia ja seka belgialainen Tim. Siispa poikaporukalla torstaina lahto kahden yon visiittille kohti Pitkan Jussin majataloa ja mahdollisesti viela sunnuntaina paivan visiitti toiselle longhousille seuraamaan sarawakialaisten (ovat kovin ylpeita omasta maakunnastaan ja haluavat erottua Malesialaisista ja varsinkin mantereen vaesta) suurintaa juhlaa, Sadonkorjuuta, jota juhlitaan 1. ja 2. kesakuuta. En tieda tulikohan toikin jo kerrottua, mutta ei naita kuitenkaan kukaan lue. Taidankin ruveta kirjottamaan antimalaria-laakityksen varittamia youniani. Tulisi vahan varikkaampia kertomuksia.

Kapitissa lorvailtiin viela pakon sanelemana keskiviikko ja sekin oli liikaa. Ei ole hirveasti tekemista. Yksi museo, netissa kaynti, syimiset ja juomiset. Viela kun Mestareiden liigan finaalikin meni miten meni, niin olin aivan valmis lahtemaan seuraavana aamuna. Kannattikin herata klo 2:45 paikallisaikaa vaijymaan pelia. Pah! No ma sentaan nain pelin, mutta Timille kavi toisin. Teimme hirmu suunnitelmat ja kyselyt missa voisimme kattoa pelin. Tim sai veden haku reissulla kutsun katsoa pelin paikallisen kotona. Tottakai tarttui tarjoukseen ja ei kun sohville. Sohva oli vaan turhan mukava ja kaveri nukahti ennen pelin alkua. Eivatka paikalliset tohtineet herattaa uupunutta turistia.

Pitkan Jussin majatalo

Paikallinen Iban-kansa elaa siis ns. longhouseissa. Sinne siis viela kerran veneella, talla kertaa oikeinkin kiihkera vene. Muita ukkoja ei oikein viehattanyt paikan karuus, ruuan yksipuolisuus, koko yon elamoivat kukot (suoraan alapuolellamme!) ja aktiviteettien puuttuminen, kuten esim. metsastamaan paaseminen.

Vahan enemman ehka olisi voinut olla osallistumista paikalliseen elamaan, ehkapa oltaisiin voitu tehda jopa jotain hyodyllista, seka olisi saanut olla enemman ihmisia paikalla. Ihmisten maaraa rajoitti ehka tuleva festivaali. Yhdessa longhousissa voi olla jopa 30-50 huonetta, ja yhdessa asuu ehka keskimaarin 6 kannikkaparia. Jopa lyhyella matikalla on helppo laskea kannikkaparien yhteismaara. (Saat kayttaa helmitaulua, jos kukaan ei naa.)
Mutta kaikesta huolimatta ma tykkasin. Juuri se etta sai nahda miten takalaiset oikeasti elavat ilman mitaan kauniita kuorutuksia. Aika karua ja yksipuolista, mutta toisaalta ihmiset olivat mukavia, erityisesti lapset iloisia ja alkuhammennykseen jalkeen tulivat tekemaan tuttavuutta. Kaytiin patikoimassa viidakossa, peseydyimme joessa, soimme kasin, joimme riisiviinia, opettelimme kielta huonolla menestyksella, joimme siiviloitya vetta ja nukuimme ruaissa kaislamatolla.

Lauantaina palasimme sivistykseen pariin Kapitiin, josta jatkoimme kera reppujen kohti Sibua. Tuo toinen aiottu vierailu jai valiin, josta olin loppujen lopuksi ihan tyytyvainen. Ma harkitsin sita viimeisena, mutta toisaalta kaksi lisa yota Kapitissa ei houkutellut. Sibusta jatkoimme viela samana iltana yobussilla kohti Miria.

Viidakko-Hapi lopettaa savumerkkien lahettamisen uhkasakon uhalla. On kuulema huudettu kulo.

Torstaina 4. kesäkuuta 2009

Miri, Miri

Tuohon viimeiseen Sarawakin linnakkeeseen ennen Brunei alkoholitonta aluetta saavuttiin linjuriauton kyydittamana aamulla jonnakin paivana jossakin kuussa. Ei suoraan sanottuna harmainta aavistusta talla hetkella mika paiva se oli. Veikkaan jotakin paivaa maanantain ja sunnuntain valilla.

No kuitenkin reput huoneeseen, henkilokohtaista huoltoa ja sitten pienta hortoilua kaupungilla. Todellakin hortoilua, josta jouduin palaamaan taksilla kotiin kompassin ja oman paan neulojen pyoriessa villisti ympyraa. Illalla taas hieman fisua karvoineen ja muutama Tiger. Nukutti mainiosti siihen asti kunnes viimeinen tulija huoneeseen houkutteli lankakeran avulla viisi kissaa pyorimaan huoneeseen koko yoksi. Thou!

No, aamulla odotti Niahin kuuluista luolat turisteja. Luolista on loytynyt todisteita ihmiselamasta yli 40.000 vuoden takaa. Siis silloin kuin turkit olivat viela suosittuja asusteita ja nuijia kovempia olivat vain tosi isot nuijat. Poikain seuraksi liittyi Sandra Hollannista. Luke-oppaan neuvojen siivittamana kappailya pitkin luolia ja ikiaikaisten piirrustusten tihrustelua. Canonistakin alkoi jo hihna karyamaan.

Paluumatkalla poikettiin rannalle hieman virkistaytymaan. Tai siis tarkoitus oli, kunnes allekirjoittanutta pisti meduusa. Pieni talla kertaa ja kirvelya vain muutama tunti. Houkutteluista huolimatta en pissinyt kintuilleni enka antanut kenenkaan muunkaan tehda sit. Mutta kostoksi elainkunnalle soin Luken houkuttelemana yhden ravun elavalta! Alkaa tuo ruokavalio koskea nykyaan kaikkea mita eteen tulee tai tuodaan. Mitahan seuraavaksi.

Brunei

Seuraavana aamuna lahdin kenguru-Mickin ja puukenka-Sandran kanssa kohti Bruneita toisten poikien suunnatessa konti luonnonpuistoa etelassa. Mut saivat viekkaudella houkuteltua, lue: kysyivat vain mukaan, 6-tahden-hotelliin yhdeksi yoksi. Hinta vain 44 euroa. Olin helppo niin kuin aina, mut olihan se nyt nahtava.

The Empire Hotelin, www.theempirehotel.com, rakennuskustannusten on sanottu olevan maailman kalleimmat ja en ihmettele. Marmoria, kultaa, kaikkea kohtuuttoman paljon ja isoa, alytonta pokkurointia palvelusvaelta eivatka asiakkaat liikkuneet mihinkaan ilman golf-autoja. Taytyy vain ihmetella miten pysyy pystyssa, kun paikka oli lahes autio. Mut homman rakennuttikin sulttaanin broidi, joten pikku rahasta ei ollut eika ole puutetta.

Yksi yo oli kivaa, mut mieluummin palaa omaan maailmaansa missa saa olla oma rahjainen ittensa. Tosin taisi olla vuoden viimeiset ja ainoat kylvyt, buffet-aamiainen, kylpytakki yms. Lasi viinia olisi viela maistunut kylvyn jalkeen, mutta se jai toiseen kertaan. Saatiin tosin tietaa, etta eraan hotellin toisessa kerroksessa myydaan ilta kuuden ja kahdentoista valilla hapanta.

Brunein paakaupunkiin viela yhdeksi yoksi, ikaan kuin annettiin viela yksi mahdollisuus Bruneille. Tuossa metropolissa tosin asuu noin 80.000 asukasta, joten se oli nopeasti nahty. Sulttaanin itsellensa rakennuttama museo (!), moskeija seka veneajelu.

Sultan of swing jatkaa swengailua Sabahissa, Malesiassa

Lauantaina 6. kesäkuuta 2009

Oodi stadin slangille

Brunein snadin visiitin jalkeen jatkettiin dosa-botski -yhdistelmalla kohti Sabahin suurinta stadia, Kota Kinabalua. Stadin vieresta loytyy Kaakkois-Aasian suurin vuori, Mt. Kinabalu, joten ruuhkanen city. Kamat hostelliin ja illalla snadisti birraa live-bandin kera. Rafla oli nimeltaan Rumba ja aika tyyris. Fyrkkaa paloi, mut paikallinen nippu soitti hyvia svengeja ja tsennattuja biiseja.

Seuraavana morgonina tsufet huiviin, tsimmarit jalkaan, vodat niveleen, rasvat larviin ja eikun botskilla kohti lahi saaren biitsia. Siisti mesta, jossa fiilistelevat niin duunarit, tsirput, koijjarit, landet, vanhat starbat ja kuumat boonat. Mukaan tarttui viela snorkkikamat. Arska skenas ihan tabolla, joten snadit horkat piti ottaa varjos. Sitten maistuikin vilvoittava voda ja menin tsiikaa fisuja bolskimassa korallin seassa. Valissa imasin yhen burgerin.

Ennen botskin tulemista ja muiden loobatessa fiudujen varjossa, ma verryttelin klesoja klabeja ja tsippailin snadisti saaren bonde-osassa. Meinasin dallaa yhen sbulin liskon paalle, mut ilmeisesti skagas mua ja lahti haneen. Hiffasin onneks ottaa foton.

Arskan karistamana oli huikeen siidee paasta himaan ja suihkuun. Vedin viela uudet kledjut kroppaan. Kvellenina vedettiin natit pastat naamariin ja ma ja Mick kruunattiin viela pari bissee kyytipojaks. Sen jalkeen olikin aika levyttaa ja goisin natit unet.

Tanaan, lauantaina, meinasin torsata skidisti fyrkkaa shoppailuun ja tsekkaan dosat, botskit ja muut harvelit. Morgonina setti jatkuu itaan.

Tiistaina 16. kesäkuuta 2009

Sabahia

Hieman meni, taas, arpoessa mitas sita tekisi seuraavaksi, mutta sitten sattui silmaan hostellin seinalla river cruising -ilmoitus, jota kehuttiin viela mainioksi paikaksi nahda villia luontoa. (Syyna tahankin tietysti ihminen, joka hakkuillaan on kaventanut elainten asuin alueen pieneksi kaistaleeksi joen ymparilla. Kaunista.) Samalle retkelle oli lahdossa viela hollantilainen Nick, joten ei muuta kuin retki tilaukseen hostellin avuliaalta Bettylta. Uskomaton energiapakkaus ja jalleen kerran ystavallinen kuin mika. Jarjesteli esim. tuona samana paivana 10 ihmisen seuraavan viikon suunnitelmat ja hortoilijoiden ei tarvinnut kuin kukkaroaan vahan raottaa ja kysya missa mun pitaisi olla milloinkin.

Monet tekevat kiipeilyn vuorelle, Mt. Kinabalulle, kuten Mick teki, jotkut menevat sukeltelemaan, kuten Sandra ja muut itaan, kuten me. Viimeinen ilta siis, mutta tapaisimme viela. Viela Betty yllatti yolla. Silla aikaa kun pojat olivat tarkastamassa yoelamaa, niin Betty oli kirjoittanut kirjeen ohjeineen meidan jokiseikkailusta ja teipannut sen mun sangyn reunaan.

Sungai Kitanabatangan

On tuo joki missa vietimme pari yota ja kolme paivaa. Ensin bussilla itarannikolle Sandakan kaupunkiin, jossa yksi yo. Siella illallista syodessamme juttelimme porukan kanssa jotka olivat toissa ranskalaisella purjeveneelle, joka kierteli omistajansa haluamissa sukellsupaikoissa ympari maailmaa. Pisimmaan mukana ollut oli ollut yli 3 vuotta! Ohhoh.

Seuraavana aamuna ensin Sepilokin orangin suojelualueelle ruokkimisaikaan. Paikkaa mainostetaan ympari maailmaa ja sen kylla tiesi moni muukin. Ei ollut niin hyva kun rauhallisempi vastaava Kuchingin lahella. Sitten joelle. 2 aamukruisingia, 1 yokavely, 2 iltakruisingia ja 1 paivakavely. Tiukka ohjelma ja paljon nahtavaa. Ainakin apinoita. Hieman parempi onni olisi voinut olla, mutta siinahan se viidakkosamoilun viehatys piilekin. Muutenhan voisi menna elaintarhaan suoraan. Paljon kaivatusta pygmi elefantista nain valahdykselta peravalot kun se nelisti kiireen vilkkaan rantalepikon suojiin.

Seuraavaksi jatkoin Indonesiaa kohti ja Nick ensin sukeltelemaan ja myohemmin Eurooppaan, jopa Suomeenkin.

Posted by Hapa 16.03.2012 07:43 Archived in Malaysia Tagged indonesia malaysia Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, osa 4.

Australia & Fiji: 3 ja puoli kuukautta

Keskiviikkona 5. elokuuta 2009

Elaimia, elaimia, elaimia....

"Elaimia, elaimia, elaimia..." (Lauletaan Motikoiden "Girls, girls, girls" savelella.)

Kasi ylos, jos olet nahnyt saman viikon aikana krokodiileja, myrkyllisia kaarmeita ja hamahakkeja, villihevosia, wallabeita, valtavan kokoisia termiittipesia, tuhansia lintuja ja hyonteisia seka valaan, haikaloja, kilpikonnia, rauskuja seka tusinoittain 2-metrisia kaloja uimassa aivan nenasia edessa. Lisaksi oletko saman viikon aikana uinut luonnon muovaamissa altaissa, ottanut aurinkoa vesiputouksen aarella, kavellyt krokodiileja vilisevan jarven rannoilla pidatellen tarvetta laskea allesi, pelannut kanna-lanttia-istumalihaksilla-ja-pudota-se-kuppiin leirinuotion aaressa, nukkunut yosi tahtitaivaan alla ja syonyt illalliseksi kengurua, puhvelia ja lammasta.

Mikali lapanen ei jostain syysta noussut, ota katseesi irti naytosta ja luo se alas kohti viime kesan haita varten lankattuja kavelykenkia ja mieti hetki hiljaa itseksesi missa meni vikaan.

Great Barrier Reef eli maailman suurin valliriutta Australian itarannikolla osoitti, jalleen kerran, etta luonto rakentaa kaiken 1000 kertaa paremmin kuin mihin ihminen on ikina pystynyt. Maailman suurin elava olento / yhteiso vai mika lie ja ainoa elava sellainen, joka nakyy avaruuteen asti. Keskiviikko apajilla oli hieno paiva kertakaikkiaan ja nostan knallia asiaan kuuluvalla tavalla.

Eika hehkutus lopu tahan. Pitaa palata takaisin viime viikkoon ja Darwiniin. Tai itse asiassa Darwinin lahella olevaan Kakadun luonnonpuistoon. Ei Darwinissakaan mitaan vikaa ole. Mukavan pieni kaupunki ylhaalla pohjoisessa. Pohjoisen osavaltion paakaupunki ja mm. siita syysta hortoilijoiden mekka. Niin, Kakaduun. 3 paivan setti 15 hengen possessa ja vahvistettuna verbaalisesti lahjakkaan ja hieman juopotteluun taipuivaisen oppaan kanssa. Valtavasti erilaisia elaimia, hienoja maisemia ja retkeilymaastoja, kymmeniatuhansia vuosia vanhoja seinamaalauksia (nippelitietoa karttaville: aboriginaalien kulttuuri on maailman vanhin sailynyt kulttuuri, yli 40 000 v. vanha). Tamakin keikka oli hintansa vaartti ja knalli pysyy ilmassa.

Kakadun retki toteuttiin siis leirintaalue hengessa, joten ruokailua ulkotulilla, nukkuminen teltassa ja iltaohjelmaa nuotion aaressa pitaen fikkarin tiivisti kohti lahimaastoa yrittaen epatoivoisesti nahda mahdolliset kaarmekset ja muut myrkylliset herhilaiset. Paatin edelleen jalostaa tuota ylla mainittua leikkia ja lisata panoksia vaatteiden vahentamisella epaonnistuneesta suorituksesta. "Siita se lahti ihan viattomasta ajatusleikista..."Mina ja suuri suuni. Suomalaiset tunnetaan jo muutenkin yleisesti saunomisestaan alasti eika tuo tainnut muuttaa stereoiden, eiku stereotypian, nuppia kaakosta mihinkaan.

Mick Dundee kiittaa ja kuittaa ja lahtee heittelemaan bumegrangia etelammas.

Perjantaina 14. elokuuta 2009

Lassander kavi taalla -07

Nuo paljon kertovat sanat tulivat vastaan ensimmaiseksi Magnetic saaren toisen maailman sodan aikaisen punkkerin tahystysaukon ylapuolelta, kun kipusin kyseiseen tilaan. Pettymykseksi en siis ollut ensimmainen suomalainen saarella. Mystinen Lassander vei nahat tuosta kisasta.

Lassanderista en tieda, mutta taidan olla harvoja suomalaisia jotka ovat nahneet vain saarella ja ilmeisesti myos hieman mantereen puolelle levittaytyneen harvinaisen liskon/gekko lajin. Kyseinen laji loydettiin vasta 1980-luvulla, joten ihan hirvean moni sita ei ole nahnyt. Saatan olla jopa ainoa vasenkatinen Harri-niminen lajin nahnyt. Ellei sitten Lassander pilaa tatakin unelmaa.

Aussit on kylla siita metka paikka, etta taalla saattaa naha tavallisella kauppareissuullaan olijoita, joita ei esiinny missaan muualla. Ja kun mantereella loydetaan yha jatkuvasti uusia kasvi- ja elainlajeja, niin ikina ei voi olla varma mita tulee vastaan. Voi kayda kuin eraalle tutkijalle 1800-luvulla, joka tajusi loytaneensa uudeen lajikkeen. Ongelma oli vaan siina, etta kaveri oli henkitoreissaan keskella ei mitaan ja ainoat syotavaksi kelpaavat olivat tuon uuden lajin 2 edustajaa. No, kaveri pisti elaimet poskeensa eika kukaan muu ole sen jalkeen lajia tavannut. Saattoi siis olla, etta kaveri aterioi lajin sukupuuttoon siina leirinuotiolla istuessaan. Kaunista.

Matka itarannikolla on edennyt muutamin pysahdyksin kohti Brisbanea. Cairnsin jalkeen vierahti muutaman yo Magnetic saarella, jossa tapasin mm. Kakadun retken tuttuja. Siella pongattiin liskoja ja koaloita. Koalat on siita mukavia luonnonoikkuja etteivat paljon turisteista piittaa. Aikaa on siis melkein loputtomiin viritella kameran hienosaantoja, pyyhkia hiki kuvaajan otsalta, polttaa muutama hermotupakki ja yrittaa sita kaikkien aikojen kuvaa. Taas.

Magnetic saaren jalkeen edessa oli Airlie Beach, jossa vierahti pari paivaa paikallisella laguunilla potkotellessa. Siita saankin aasian sillan yhteen hienoon puoleen ausseissa. Taalla on melkein joka kaupungissa erittain hienoja ja hyvinhoidettuja puistoja joko meren rannalla tai sitten rakennettuna keinotekoisen laguunin ymparille. Kertakaikkiaan viihtyisia. Ja ihmiset osaavat arvostaa naita helmia. Siella kaydaan nauttimassa paivasta, grillaamassa, urheilemassa, juomassa simaa yms. yms. Ja todellakin puistot ovat hyvinhoidettuja. Ei haise koiran p...a eika Virtasen oksennus eika nay nakkipaketteja ympariinsa tai Kytat on natsisikoja-kirjotuksia.

Jatkan matkaani Lassanderin jalanjaljilla kohti maailman suurinta hiekkasaarta, Fraser saarta.

Keskiviikkona 19. elokuuta 2009

Edelleen kohti etelaa

Toisin kuin kotoisessa Suomessa taalla etelaan meno ei tarkoita musakaa, Mynthosta eika Zorbasta, luojalle kiitos naista, vaan matkaa kohti ei vahempaa eika enempaa kuin Etelamannerta. Ilmat siis viilenevat kun kevat ei taida ihan mennakkaan niinkuin suunnittelin. Paivalla kylla porottaa, mutta illaksi heittaa koleampaa.

Fraserin hiekkasaari oli erinomaisen mainio. Nelivedolla painettiiin pitkin viidakkoteita ja rantahietikkoa, jossa voi joutua vaistelemaan pienkoneita! Saari on taynna kristallin kirkkaita jarvia, joiden vesi on juomakelpoista. Ja maistuu vielapa todella hyvalta. Sen rinnalla Eviani maistuu kolmen paivan vanhalta poron kuselta. (Mista mina tiedan milta jalkimmainen maistuu, mutta ajatus loytynee jostain sanojen takaa.) Jalleen leirinta-alue touhuilua grillauksineen, oluineen, tahtikirkkaine taivaineen dingojen jolkotellessa taustalla. Ensimmaisena iltana leiriohjelmaa jarjesti aboriginaali Joe, joka hauskuutti myos seuraavana paivana. Kaveri oli haipynyt ennen meiden lahtoa, mutta tuli vastaan rannalla. Kaveli kaveli siella golf-maila olalla. Selitys kuului, oli, kun ei siella mitaan kaloja ollut, niin tuli pelaamaan "hockeya". Meinasin laskea alleni, kun nauroin kippurassa.

Toisena iltana grillailtiin taas ja lisaksi saatiin kalaa paikallisilta kalamiehilta, joita parveilee rannoilla. Kalaa tulee niin pirusti, mutta saattaa olla etta kalamiehia viehettaa myos leirielama ja kylmat oluet. Takalaisen urheilukalastajan tunnistaa nimittain liioitellusta maarasta vapoja ja seka kuumailmapallon kokoisesta kessista.

Saaren ymparilla parveilee kaiken kokoista valasta, haita, kilpikonnaa yms. Minaan vuoden aikana ei passaa menna uimaan. Juuri naihin aikoihin valaat tekevat vaellusta kohti etelaa. Sama suunta siis kuin meikelaisella.

Lahden kokkaamaan itselleni tonnikalaa (ehdottomasti oljyssa) maissi ja herne katteella, jonka alla hoyryvia nuudeleita. Annoksen kruunaa rankaisevan tulinen chilikastike. Ateriaan kuuluu myos muutama pala ruis(!)paahtoleipaa sulatejuustolla, kinkulla ja kurkulla seka omena ja/appelsiini. Juomana paikallisilta pelloilta voimansa, arominsa ja humalaisen makunsa ammentava XXXX Gold, joka nautitaan sormia vihlovan kylmasta tolkista ihanan antavana ja jumalaisen raikkaana. Mihin ihmeseen kokkiohjelmia tarvitaan?

Huomenna tutustun Brisbaneen...

Maanantaina 24. elokuuta 2009

Pitkasta aikaa Stadissa

Ei ole tullut oltuakaan lansimaisen tyylisessa miljoona kaupungissa sitten toukokuun alun Singaporen. 5 yota vierahti Brisbanessa ja taman aamuisen ajatuksenjuoksun jalkeen hyppaan taas maantien assaan, linjuriautoon.

Ensimmainen puolikas paiva meni tutusti ruuan hankkimiseen, ideoiden kasaamiseen ja suunnitteluun. Toisena paivan uskaltauduin kadulle ja kiertelin kaupungin nahtyvyydet. Niihin kuului kaupungintalon kellotorni, jokunen museo ja taidehassakka, muutama puisto ja laguuni (yllatys, et taallakin on semmonen), elokuva seka kirjasto. Siis varsin hengenravintoa ruokkiva plajays. No, esim. kirjaston selittaa ilmanen netti, jonka tietaa aika moni muukin.

Perjantaina kavin edesmenneen Steve Irwinin elaintarhassa, Australia Zoossa. Elaintarha on aina elaintarha, mutta kylla taa oli parhaimmasta paasta. Asioita selitetaan maalaisjarjella aussihuuumorilla hoystettyna. Lisaksi yrittavat pelastaa elaintarhaan uhanalaisia yksiloita ja saada muutkin tajuamaan ettei ihan kaikkia elaimia tarvii ampua seinan koristeiksi.

Lauantaina tapasin Afrikan-tutun Michellen, jonka kanssa kierreltiin kaupunkia ja istuttiin terasseilla vanhoja muistelemassa. Paljon oli tapahtunut parissa vuodessa. Hieno paiva, joka toi mieleen kesaisen lauantain Hesassa.

Sunnuntain pyhitin jouten ololle. Hieman kirjaa ja illalla elokuviin. Uusin Tarantino on hyva plajays.
Kokkausnurkassa esitellaan aina maistuvat burgerit. Luonnollisesti kuohkean tuoreen sampylan sisalta loytyy paksu jauhelihapihvi, siivu sian kyljesta, cheddar-juustoa, vapaana kasvatetun kanan tuotos, punasipulia seka tietysti joka ruokaan sopiva chilikastike. Ruokajuomana oli talla kertaa vesi. Ja paskat. XXXX Gold suoraan kylmiosta, kiitos.

Keskiviikkona 26. elokuuta 2009

Kuva kertoo enemman kuin tuhat sanaa

Pitanee vahan kommentoida noita kuvia tuossa oikealla. Innostuin leikkimaan kameralla paivana jos toisenakin ja tulokset ovat nyt valitettavasti nakyvissa. Ei ole aikomustakaan ruveta kukkakauppiaaksi (eika saippuakauppiaaksi, taa piti lisata vaan sen takia, kun se on kiva palintromi) eika vanne kirista paatani (paitsi kun nalkaisena jonottamassa johonkin turhaan), mutta kukat on siita kivoja ettei ne hirveasti liiku. Aikaa siis on pyllistella ja kurkistella edestakasin.

Noissa kalakuvissa ma vahan huijasin. Ne on otettu Townsvillen Aquariumista. Siellakin kalat on siita kivoja, etta jostain kumman syysta ne ui ympyraa. Eli jos ei onnistanut, niin sitten seuraavalla kierroksella voi yrittaa taas kaikkien aikojen otosta. Mutta kaikki kala-merkit oon nahnyt myos ihan livena, joten turha yrittaa. Myos hait!

Pentti Linkola lahtee verkoille

Kultakutrien paratiisi

3 yota tulee vietettya tassa, Surfers Paradise, ehka maailman kuuluisimmassa surffauspaikassa. Ei taa enaa kyla mikaan surffi-mekka oo, vaan Aussien vastine Acapulcolle, Rivieralle tai Aurinkorannoille. Eli en ma kyl eurooppalaisena nain kauas lahtis pelkastaan pelaamaan kasinoille tai juomaan punaviinia.

Eilen kavin kokeilemassa surffausta ja taytyy sanoa et kovaa hommaa. Join puoli merta jotta pysyin pystyssa muutaman hassun sekuntin. Ei taida olla ihan mun juttu. Hauskaa hommaa varmasti kun osaa, mutta siina juttu onkin, et pitas harjotella lahes paivittain. Ja en ma nyt kiireisena hortoilijana tommosiin kerkea.

Tanaankin aamulla kavin vilkuilemassa valaita. Ihan likelle eivat tulleet, muta muutaman peraevan heilahduksen tekivat turistien iloks. Huikeita otuksia. Toivottavasti naan viela ennen kuin haviavat etelaan.

Tommy "ma oon ihan loppu" Ekblom lahtee lenkille painot kaulalla

Sunnuntaina 30. elokuuta 2009

(Tilanne)komiikan Top Ten, paiv. 16.10

Alla retken taman hetkiset hauskimmat hetket epamaaraisessa jarjestyksessa. Tai ainakin osa niista. Mita nyt tahan hataan olen kerannyt talteen. Lista taydentyy pikku hiljaa, ehka. Erittain rajalliset kertojan lahjani, erikoisen huumorintajun puuttuminen seka paikalla olemattomuus voivat estaa hauskuuden nakemisen koko sen syvyydessaan, mut sille en oikestaan voi mitaan. Parempi ehka siina tapauksessa palata Ujopiiman, Kilon Poliisin tms. pariin.

  • Damian "Damo" - oppaan koko repertuaari Kakadun-tourilla. Jaksoi toistaa "Can you feel the magic, energy and poetry of Kakadu National Park." ehka noin 20 kertaa paivassa. Toinen vakiohauskuutus oli "Shames me, catch me, spank me" toistettuna useita kertoja perakkain. Kohokohta oli myos kaverin pitamassa eraan ongelmaisen sammakkolajin edustajaa kadessaa yokavelylla pienessa simassa ja ripittamassa sen lajin hyodyttomyytta Australian luonnolle. Tuli mieleen Marlon Brando Ilmestykirja.Nytissa.
  • Samaisella retkella mun strip-poker versio lantin pudotus -leikissa. Ma vaan ehdotin Damolle seuraavalle kerralle eri versiota, mutta erityisesti eras itavaltalainen Silvino imaisi koko syotin ja sitten oli myohaista muidenkin osalta. Hih hii.
  • Hollantilainen Marco Togean saarella. Tulimieleen Peteliuksen omituinen hopottaja, positiivisessa mielessa, kun kaverilla riittti juttua, joka lahtoon ja asiaan. Lisaksi kaverilla oli varmaan 3 matkalaatikkoa, luoja tietaa miten se kantoi niita, josta loytyi mm. erilaisia taikurin valineita!

Alkuaikojen matkakaverin Hiskin kiroilut Singaporen Zoossa. "Ei kai taa paiva- ja yo-kavely oo #$%$^&&$#@# #$%^ samaa reittia." Ja vieressa, yllatys yllatys, suomalainen aiti pienine poikineen. Aidin ilme oli paljon puhua.

  • Samaisen elaintarhan oppaiden opeteltu puhetapa paattaa lauseet jannityselokuvien trailereiden tyyliin. Tarkoitus lisata esim. kyseisen elaimen pelottavuutta, mutta kun puhuivat mm. samalla tavalla lahjoitusten tekemisesta elaintarhalle. Jai ns. levy paalle.

Ko Phanangin huumoriparaati. Vicky Rostin, opetetun karhunumeron yms. tilaukset, Tommin viettama aika hieronnassa (90%), Marin "nahdaan seiskalta siis siella.... (pitka hiljaisuus)...niin missa?"

  • Kandalainen Alan Kuching bbq-illan jalkeisena aamuna, kun piti lahtea vesiputokselle. Oli ainoa joka ei kyennyt lahtemaan ja syytti paikallisia kun olivat juottaneet hanet humalaan, mika oli aivan totta, edellisena iltana. Kaverista naki kilometrien paahan ettei pysty lahtemaan vaikka kavelya oli loppujen lopuksi muutama hassu kilometri.
  • Aboriginaali-Joe Fraser-saarella. Lahti pelaamaan rannalle hockeyta golf-mailalla, kun ei siella mitaan kaloja ollut.

Kangaroo Islandin reissulla oli mukana tasmanialainen aiti kahden poikansa kanssa (ruotsalainen isa). Aitilla riitti kovasti kyseltavaa koko 3 paivan ajan ja vieressa oli kiva hihitella kun erilaiset oppaat yrittivat vastata mita ihmeellisimpiin kysymyksiin.


Kaikkea sita joutuu kokemaan / nakemaan Top Ten, paiv . 25.10

Tahan patee samat sanat kuin tohon hassun hauskaan Tilannekomiikka-plajaykseen. Etc. etc. Veikkaisin et naita ainakin tulee lisaa....

  • Paikallisen Royenin tuleminen juttelemaan Tarakanin kaduilla, kun bongasi ainoan ei-paikallisen ja paaseminen englannin tunnille.

Erilaisissa valokuvissa esiintyminen. Royenin ystavien kanssa poseerasin aika monessa kuvassa ja myohemmin Makassarissa, Sulawedella, poseerasin poliisien kanssa klo 7 aamulla. Yrita siina nyt nayttaa iloista namaa 10 tunnin bussimatkan jalkeen. Muitakin tikkatauluja loytynee Indonesiassa meikelaisen parstalla varustettuna.

  • Lisaa Tarakania. Heratin hotellin respan henkilostossa ristiriitaisia tunteita. Miespuolinen tyontekija pyysi rahaa ja naispuolinen lahetti rakkauskirjeen. Kun kumpikaan ei puhunut englantia, niin kuka lienee kirjottanut englannin kieliset laput.
  • Erilaiset vedatykset Indonesiassa. Taksi-, riksa- ja bussikuskit pyysivat aina ylimaaraista tai eivat vieneet sovittuun paikkaan. Lombokin saarella on erityisesti satama, jonka arsyttavyyden huippua tavoittelevat, tai oikeastaan ylittavat, erilaiset kauppiaat ovat saaneet kokonaisen sivun Lonely Planetista. Se kertonee kaiken.
  • Mutta loytynee muutakin. Ampanan kylassa hotellin omistajat pitivat musta huolta 10 tuntisen bussimatkan jalkeen, jona aikana alkoi ruokamyrkytys ja oksensin 2 kertaa. Heti hotellille paastyani alkoi tapahtua myos toisessa paassa ja hotellin ovi lukossa. Luonnollisesti klo 4 aamuyosta. Karsi siina nyt sitten. Lopulta tiirikoin itteni sisalle ja ensimmaiseksi vessaan.
  • Lisaa Indonesiaa. Nimi vaihtui "Mister, Misteriksi" heti rajan ylityksen jalkeen. "What is your name?, Where are you from? How old are you? Tai sitten vain vilkuttamista koulun pihalta.
  • Ko Phanangin resortissa endonalaisesta karannut britti, joka otti pihteihinsa joka ilta jonkun epaonnekkaan. Toisaalta, reilu peli, jokainen joutui ainakin kerran. Kaveri oli laihin ikina nakemani. Sivuprofiilia ei olisi nakynyt liikennemerkin tolpan takaa ja puhekkin oli aikamoista sammaltamista. Veikkaisin itse aiheutettua.
  • Malesiassa ja Indonesiassa iltaiset veikkailut kumpaan heraa aikaisemmin: moskeijan aamuyon rukouskutsuun (n. klo 4) vai kukon kieuntaan, joka saattoi tapahtua ihan mihin aikaan vaan. Huippuna Longhousessa, Sarawakissa, nukuminen kukkojen ja kanojen ylapuolella!
  • Indonesian kylpyhuoneet kyykkyvessoineen ja kauhasuihkuineen. Parhaassa tapauksessa sait molemmat.
  • Veikkailut mun iasta. Normiveikkaus n. 25-28. Usko tai ala.
  • Aboriginaalit soittamassa didgeridoota. Uskomattoman taitavia. Omasta kokemuksesta voin kertoa ettei todellakaan oo helppoa. Tuli taas todistettua oma kadettomyys musiikin saralla. Suuta oon tosin aika hyva soittamaan.
  • Ta Anaussa, NZ, tapasin englantilaisen Richardin, jolta loytyi menneisyydesta vuoden verran opiskelua yliopistossa Valkeakoskella. Ja viela espanjaa!!

Perjantaina 4. syyskuuta 2009

Oi Sydney, Sydney, my kidney!

Sydneyssa on nyt vierahtanyt paiva jos toinenkin. Yhteensa taitaa tulla 5-6 yota, kun jouduin ottamaan yhden ilmasen uusinnan. Ei tahtonut loytya sijaa majatalosta seuraavasta kohteesta eli paakaupunki Canberrasta. Jengi taalla oikeesti varailee huoneita paivia ellei viikkoja etukateen. Mita se semmoinen hortoilu on, hah! Tekevat pitavia suunnitelmia viikoiksi eteenpain. Pah ja pyh. Oppisivat hortoilemaan.

Sydney on kylla ollut kiva kaupunki. Paljon nahtavaa ja koettavaa. Hostellikin on kuin 3 tahden hotelli saunoineen kaikkineen. Paljon on tullut kappailtya pitkin ja poikin. Semmoinen 10 km paivassa hurahtaa helposti kunhan moottori lampiaa. Ensiksi kavin pakolliset keskustan nahtavyydet lapi. Oli siltaa, oopperataloa, akvaariota jne. jne. Noitahan riittaa taalla.

Siina keskustan katuja kavellessani iltapaivan ihmisvilinassa tuntui ihmeellinen kouraisu vatsanpohjassa, josta se levisi koko kroppaan. Olo vain paheni katsellessani ohi kulkevia kiireisen nakoisia tyolaisia liituraita puvuissaan yrmea ilme naamalla ja lasittunut katse silmissa. Rupesi hieman jo huimaamaan ja paata sarkemaan moisen tohinan katselu. Paatin toimia nopeasti. Suunnistin lahimpaan baariin ja tilasin varttikonjakin, parasta laatua tietenkin. Huitaisin sen nopeasti naamariin. Mutta edelleen paassani soi outoja sanoja. "Tiimipalaveri, human management, resurssinhallinta." Tein mita tehtavissa oli. "Kyyppari, toinen samanlainen." Johan helpotti ja painajaiset loppuivat.

Takaisin lukujarjestykseen. Torstaina kavin sitten pitemmalla kaupungin laidalla kavelemassa pitkin sataman suun rantoja. Ja yllattain osui ainoa sateinen paiva. Kiitos ja kumarrus. Valilla kavin kuuluisilla Blue Mountainilla. Hienoja maisemia ja mm. maailman jyrkin junarata. 400 metria 52 asteen kulmassa. Jotain kertoo, etta lahtiessa alhaalla ollaan makuuasennossa, mutta matka taittuu istuen. Imekaa siita adrenaalihillerit. Myos tuttuja on tullut nahtya. Ensin Malesian-tuttu Mick, ja eilen, Afrikan-tutun Julian kanssa muisteltiin vanhoja Oopperan rannassa viinilla ja pitsalla.

Huomenan matka jatkuu kohti sisamaata ja Canberraa.

Lauantaina 5. syyskuuta 2009

Oodi turistikuville

Nyt on eras hortoilun paatavoite saavutettu! Jihaa! Paivana eraana kavin nappaamassa turistikuvan kuuluisan oopperatalon vieressa Sydneyssa. Ei muuta kuin kamat kassiin ja kotio. Pienena tarppina koti-iltamiin kaikille tiedonjanoisille, suomalaisella Eero Saarisella on ollut nappinsa pelissa tuossa(kin) rakennuksessa. Arkkitehtihan oli tanskalainen, senhan nyt kaikki tietaa, mut hanet valitsi 3-henkinen raati, joka teki valintansa Saarisen suosituksen perusteella. Outo muoto oli ilmeisesti hylatty ensin, mutta Eero-poikapa tykkasi kovasti. Sama kaveri on suunnitellut mm. St.Louissin kuuluisan kaaren.

Niin, turistikuvat. Niiden ottaminen tuntuu monesti kovin haastavalta ja hermoja raastavalta erilaisten vastoinkaymisten edessa. Joko tulee rakeita suoraan vastapalloon Raahen kaupungin taloa kuvattaessa, kameran ja kuuluisan patsaan valissa on kymmenien kiinalaisten turistibussien lasti tai ohikulkevat ihmiset eivat vain millaan ymmarra etta tassa ollaan ottamassa Virtasten perhealbumin kultaista helmea.

Mutta ei niin paha ettei jotain hyvaakin. Kun pitaa mielessa muutamat perussaannot ja hoitaa valmistautumisen huolella, niin onnistumisen mahdollisuudet suurenevat kuin myos mahdollisuus piinata sukulaisia ja tuttavia kaikilla mahdollisilla kesatapahtumilla seuraavien 20 vuoden aikana.

Ensiksi, pakataan hotellihuoneessa reppuun mukaan kamera kaikkine lisahorpottimineen, termospullollinen kahvia, muutama evasleipa ja banaani, energipatukoitahan ja -juomihan ilman kukaan nykyihminen ei lahde mihinkaan, kyseisen maan sanakirja yleisimpine sanontoineen, kameran manuaali, aurinkovoide (sita voi levittaa jo huoneessa liioitellun kerroksen nenanvarteen), liioiteltu maara kolikoita ylimaaraisia taksimatkoja varten seka tietysti kaupungin kartta. Paalle puetaan sandaalit, sukkien paalle luonnollisesti, havaijishortsit, Ikaalisten kylpylan -t-paita, jonka paalle Retkiaitasta ostettu eraliivi (jonka taskuihin voi laittaa esim. purukumia, Marlboro askin, sytkarin, hyttysmyrkyn seka tietysti kaikkea arvotavaraa kuten passin, luottokortteja, lompakon pullollaan rahaa seka upouuden kannykan), hikinauhat viela ranteisiin seka oman tyonantajan logolla varustettu lippalakki paahan.

Seuraavaksi otetaan tiukka vastaote kartasta ja puristetaan kameraa hyvin lahella rintaa. Yritetaan, kartta mielellaan oikein pain, paikallistaa itsemme ja minne ollaan menossa. (Oman sijainnin tiedostaminen helpottaa kohteiden loytamista.)

Esimerkiksi Aasiassa aloitetaan etsimalla kartasta tori tai muuta aukeaa paikkaa, jonka laheisyydessa on siirtomaaherrojen jalkeensa jattama kaupungintalo. Varma hitti tyopaikalla. Hyvia kohteita Aasiassa ovat myos buddhan patsaat, kiinalaiset puutarhat seka ikivanhat rakennukset.

Latinalaisessa amerikassa etsitaan myos keskustoria, tunnetaan useasti nimella Plaza de Armas (aka kutupuisto) tai vastaava, jonka liepeilla on aina ikiaikaisen vanha kirkko. Kirkkojen viehatys ei kuole koskaan. Kirkon lahelta loytyy usein myos liioitellun kokoinen maan lippu, jonka kanssa on mukava hymyilla valloittavasti.

Lansimaissa on hyva lahtea tunnettujen sotasankarien tai presidenttien patsaista. Moderni taide, jarjettoman kokoiset pilvenpiirtajat, sillat, huvipuistojen jattimaiset delfiinit yms. ovat myos oivia valintoja. Ei ole myoskaan huono valinta poseerata "maailman pohjoisimman McDonaldsin tms. pihalla".

Kaikkiin paikkoihin sopivia yleissaantoja ovat paikallisen vaeston kuvaaminen niin lahelta kuin kaukaa. Esim. uskonnolliset henkilot ja vahapukeiset naiset toimivat aina. Lisaksi lahes kaikki kuvat paranevat huomattavasti mikali kuvassa nakyy myos auringonlasku tai -nousu. Tama tietysti vaatii ettei edellisena iltana ole tullut istuttua kovin myohaan hotellin baarissa. Jossa toki voi myos ottaa hyvia tilannekuvia naapurihuoneen oykkaripariskunnasta, joiden on pakko olla ruotsalaisia.

Ei muuta kuin muistikortti tayteen tunteita ja tuoksuja.

Keskiviikkona 16. syyskuuta 2009

Ihmemaa Ozissa

Paljon on ehtinyt vetta sataa Suomessa sitten viime napyttelen Sydneyssa. Vahan kulunut sanonta, mutta luulen etta Australian etela-rannikolla, Adelaidessa, se kuulostaa paljon hauskemmalta kuin Suomessa.

On taallakin tosin satanut. Ainakin kivasti oon osunut joka paikassa ainakin yhden sadepilven kohdalle. Yleensa vielapa niin ettei oo ollut kattoa valissa. Juuri kattelin Lonely Planetista missas sita on tullut oltua ja aika paljon on tullut kaveltya. Valilla fillaroitua, jopa juostua, mutta enimakseen kappailtya. Hieman jo herkistyinkin kelattuani kahden kuukauden tapahtumia Ihmemaa Ozissa, mutta syytan kuitenkin sipuleita.

Paakaupunki Canberra vierahti pari yhta. Sielta meinasin kayda laheisilla vuorilla skimbaamassa, mutta osottautui kalliiksi puuhaksi. Vahan sama kuin Espoon Solvallalla:, lyhyessa kaudessa taytyy raapia kasaan vuoden tulot. Ei oo helppoo. Mutta loistavan haun tein Canberrassa: Australian Institute of Sports. Paikassa olisi suomalaisillakin paljon opittavaa. Kuten aussit tekivat 70-luvun alussa. Katsoivat peiliin, kun ei mitaleita tullut ainuttakaan olympialaisissa. 30 vuotta myohemmin Sydneyssa niita taisi tulla toista sataa. Suomalaiset eivat ole siina ajassa saaneet ilman dopingia mitaleita kuin ammunnassa. Ja kuka oikeesti pitaa ammuntaa urheiluna, hah? Lahempaakin loytyy samanlainen esimerkki: Ruotsissa kutsuttiin kaikki latkasta jotain tietavat Globeniin reilu 5 vuotta sitten ja sana oli vapaa. Nyt Ruotsissa tulee NHL-varauksia joka vuosi kymmenia enemman kuin Suomessa. Ei sen vaikeempaa ois. Mallikin ois valmiina ja tapaamisen vois jarjestaa kotoisimmissa oloissa, esim. Tapolan makkaratehtaalla. Edelliseen liittyen taytyy edelleen hehkuttaa nain Ozin loppusuoralla taalla olevien puistojen loistavuutta ja miten niista pidetaan huolta. Aivan loistavia vapaa-ajan viettopaikkoja ja kansa osaa arvostaa niita.

Canberrasta edessa oli viela viimeinen etappi Greyhoudilla Melbourneen.

Ps. Yhteensa kilometreja Greyhoundilla tuli 3945 km, joka on sama kuin ajaisi reitin Helsinki - Utsjoki - Helsinki - Utsjoki ja viela vois herkutella pari ylimaaraista kierrosta paikallisen kioskin ympari poromiesten kiusaksi.

Melbourne ja lahiymparisto

Melbournessa tulikin sitten lunta tupaan oikeen kunnolla. Olin yrittaa siirtaa seuraava lentoani pari viikkoa myohemmaksi, jotta aikaa olisi kaikkiin suunniteltuihin tempauksiin. Eipa onnistunutkaan. Ilmeisesti moni aussi on menossa Fidjille kevat-lomalle, joten seuraava mahdollinen siirto oli vasta kuukauden paasta. Houkutteli silti siirtaa, mutta lopulta oli pakko myontaa etta menisi liian pitkalle. Niin rahallisesti kuin ajallisesti olisi pois Uudesta Seelannista ja Etela-Amerikasta. Eli pysyin alkuperaisessa suunnitelmassa ja hylkasin mm. Tasmaniassa kaynnin ja aussifutiksen Grand Final -seuraamisen paikan paalla. Auts. Nopeasti tein suunnitelman loppu 2 viikoksi ja tata kirjoittaessa kaikki on mennyt nappiin. (Vain Kangaroo Islandin retki enaa edessa.) Taytyy kiittaa niin alykasta suunnittelua kuin loistavaa toteutusta.

Melbourne muuten oli hieno, ellei jopa loistava. Paljon nahtavaa ja tehtavaa. Tapasin 3 suomalaista lestadiolaista (!) ja heista kavin Saanan kanssa kaljalla, vanhan itarannikon tutun, Marian, kanssa kaytiin aussifutiksen seminaali kattelemassa paikan paalla, saksalaisen Friekriken kanssa juotiin puoli laittomasti olutta puistossa, tapasin 55-vuotiaan Barryn, joka on viettanyt 4 viime vuoden ajan kesat Siperiassa ja melkein (luin meilin toisen jalan olessa jo junassa) jopa tapasin vanhan Etela-Amerikan tutun, Ianin. Maailma on pieni nain hortoilijan nakokulmasta.

Melbournen jalkeen kavin tapaamassa Afrikan tuttuja, Natashaa ja Alexia, Warrnamboolissa, Great Ocean Roadin paatospisteessa. Aijaijai. Hienoa aikaa. Olin kuin herran kukkarossa ja kaytiin kattomassa tuota kuluisaa tieta, luonnonpuistoja emuineen, kenguruineen, lintuineen ja koaloineen ja tietysti valaita. Kaverit pystyy sitten iltakavelylla kavelemaan rantaan, jossa suorastaan kuhisee valaita tahan aikaan vuodesta. Ja vain 20 metria rannasta. Da-aa ja aikuisten oikeesti. Aivan uskomatonta.

Skippy kiittaa ja pomppii Kangaroo Islandille 3 paivaksi, jonka jalkeen Tyynen luokse merelle, Fidjille.

Lauantaina 26. syyskuuta 2009

Viimeinen viikonloppu Ozissa

Viela pitaa palata Oziin sen verran, etta paasee hehkuttamaan Kangaroo Islandia. Hienot 3 paivaa tuli vietettya siella ja herkuteltua erilaisilla asioilla. Ensinnakin elaimet: kenguruita, wallabeita (onko tolle joku suomen kielinenkin nimi), hylkeita, merileijonia, valaita, pelikaaneja, kotkia, haukkoja, muita erilaisia lintuja, pingviineja ja jotain muita. Varmaan jotain unohtui, kun se oli aikamoista ilotulistusta. Kuvia tulee esille joskus.

Valuilla kaytiin sandbordaamassa, hauskaa puuhaa taaskin, luolissa, mehilaisfarmissa, lintushowssa ja mitenka muuten illan voi paattaa Ausseissa kun barbequalle ja muutamalla kylmalla juomalla nuotion aaressa.

Ei todellakaan pollompi viikonloppu. Miten itse viettaisit viikonlopun?

Fidjin paivaohjelma ala Hapi

8:00 aamupala

8:30 - 8.35 kavellen rantaa pitkin Nadi Airport Golf Coursella

9:00 - 13:30 golf-kierros

13:30 - 13:50 vilvoittavaa ja palauttavaa uintia

14 lounas

14:30 - n. 16 iltapaivatorkut

16 lueskelua / espanjan opiskelua / Uuden-Seelannin hortoilun suunnittelua, usein riippumatossa

17:45 auringonlaskun kuvausta

18 - 20 vapaata oleskelua

20 - 23 illallinen patiolla meren rannalla ja vapaata seurustelua

Kaikki tama vain 25 - 35 euroa / paiva asuminen mukaanluettuna. Ei elaman tarvitse olla kallista.

Posted by Hapa 16.03.2012 07:59 Archived in Australia Tagged australia fiji Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, osa 5.

Uusi-Seelannissa

Torstaina 15. lokakuuta 2009

Oodi kaannoskukkasille

Uusi-Seelanti on ollut absoluuttisen loistava. Oon ollut taalla nyt yksi ja puoli viikko ja momentissa oon paakaupunki Wellingtonissa. Jalkeen Fidjin lensin Aucklandiin, jossa tuhlasin muutaman paivan. Se oli pienoinen shokki tulla Aucklandiin, jalkeen aurinkoisen Fidjin, jossa saa oli kuin selkana kotona tahan aikaan vuodesta. Pylly toisessa kadessa Uusi-Seelanti on ollut hurjan mahtava.

Aucklandissa tuhlasin muutaman paivan. Lihoin vanhojen Indonesian ajan tuttujen kanssa seka tormasin muutamaan suomalaiseen. (Aucklandissa aion olla viela selkana marraskuun puolivalissa, joten lihon viela tyyppien kanssa uudelleen.)

Aucklandissa tein viela vahan shoppailua, uudet retkeilykengat ja bussilippu, ja lahdin pois. Suomalainen Hannan antoi kyydia koko tiella Taurangaan asti. Annoin vahan niin kuin henkista tukea ja luin karttoja. (Jonka epaonnistuin huonosti.) Lahella Taurangan olevassa saaressa tuhlasin muutaman paivan Afrikan-tuttujen Maryn ja Rogerin kotona. He kohtelivat mua kuin kuningasta ja he todella omistavat hienon kesapaikan. Nakoala suoraan tulivuorelle ja saari omistaa enemman kuin 20 kilometria hiekkarantaa. Plussana he nayttivat mua ympariinsa ja antoivat kyytia seuraavaan kaupungiin, Roturuaan.

Roturuassa tein vahan maastopyorailya ja koin maorien kulttuurishown. Kiireinen paiva, hitto se tuntuu olevan tie Uudessa-Seelannissa. Niin paljon nahtavaa ja niin paljon tilaa mihin menna.

Roturuasta otin ekan trippini, bussin kanssa, kohti Taupoa. Bussit ovat kauniisti ok. Kuskit ovat enemman kuin halukkaita kayttamaan mikrofonia ja kertomaan tarinoita noin maaseudusta. Tauposta kasin tein yhden kaikkien aikojen parhaista patikoinneista Tongariron kansallispuistossa. Lenkki on hyvin tiedetty ja LonelyPlanetissa vaittaa sen olevan yhtena parhaimpana koko maailmassa. Talla kertaa hehkutus ei ollut turhaa. Tunsin itseni hopitiksi vuorien ymparilla ja maisemat olivat absoluuttisen kertakaikkisen mahtavat. Kuvat ovat myohemmin verkossa. Hyva kavely, pylly ja hitto, viela pari paivaa myohemmin voin tuntea jalkani.

Nyt oon siis Wellingtonissa ja taa paiva meni kauniin paljon uuden puhelimen akun hankissa. Puhelin on antanut mulle kovia aikoja viime paivina ja uuden akun hankkiminen oli hankala homma. Alku ei ollut lupaava, onneksi, viimeisessa paikassa iskin jaakon pottiin. Paivan lopuksi kaikki hyva.

Huomenna lautan kanssa Etela-Saarelle ja kauemmas itarannikolle, Kaikouraan. Yhtena paivan tein kunnianhimoisen matkaohjelman noin Uuteen-Seelantiin ja katsotaan mita tapahtuu. Niin kaukana niin hyvin.

Hyva musaskene

Eraana iloisena yllatyksena Uudessa-Seelannissa on tullut vastaan vaihtelevan antavana musiikkikulttuuri, jota me musiikin raskassarjalaiset kutsumme tuttavallisemmin musaskeneksi. Paljon tuntuu olevan eri kokoisia bandeja ja radiossa soitetaan paljon oman maan musiikkia. Tama tarkoittaa tietysti vahemman suurten levy-yhtioiden ikeen alla tuotettua mainstream kamaa, joka monissa paikoissa tuntuu olevan ainoa vaihtoehto.

Tama on tietysti erinomainen asia kaikille niille kymmenille tuhansille kitaran- ja pianonsoiton alkeita tapaileville musiikin tuleville mestareille, jotka pienet sormet verissa jaksavat uurastaa suuren unelman ja suurten esiintymislavojen siintaessa kaukaisessa tulevaisuudessa. Pian musiikinluokalta siirtymisen jalkeen nama nuottitaiturit loytaa muiden viisunikkareiden luota kolkoista autotalleista, pimeista kellareista tai parhaimmaissakin tapauksissa hylatyista kerhotiloista, jotka eivat ole kelvanneet kamerakerholle, nayttelijoille eika postimerkkeilijoille. Naista alkeellisista tiloista ponnistaa tusinoittain kellaribandeja tavoitteenaan vain ja ainoastaan saada nayttaa taitonsa viiden minuutin ajan levy-yhtioiden edustajille. Satojen sahkopostien ja demonauhojen lahettamisen jalkeen ehka joku levymoguli jossain havahtuu omassa norsunluutornissaan ja ilmoittaa armeliaisuudessaan olevansa silla ja silla klubilla silloin ja silloin 20 minuutin ajan.

Tahan saumaan bandi sitten keskittyy seuraavan kuukauden ajan. Laulaja hioo aantaan aamulla suihkussa muun perheen lahdettya, rumpali kiillottaa loputtoman tuntuisesti kanistereitaan, basisti etsii netista aina vain parempaa bassoa ja kitaresti etsii kuumeisesti uutta plektraa edellisen haistessa liiaksi oluellle, kun sen kelluvuutta piti kokeilla paikallisessa yon pikku tunteina.

H-hetken vihdoin koittaessa on kaikki valmiina suureen hetkeen. Kaverit ja bandarit kutsuttu paikalle, roudarit palkattu, manageri sopivasti juovuksissa, keikkabussin kylkeen maalattu "Kytta on natsi!" ja bandi puettu viimeisen muodin mukaisesti laulajan siskon kesken jaaneen ammatikoulun opein. Hikinauhat otsalla, mustissa kivipestyissa pillifarkuissa reiat polvissa, korut ranteissa, Ramones -t-paidat paalla, luu-korvakorut korvissa bandi nousee lavalle ja aloittaa savukoneen tupruttaessa ensimmaiset savunsa angstisen vihaisen soittonsa.

Muutamalla hyvin harkitulla aloitusraidalla bandi saa yleisonsa puolelleen ja innoikkaimmat bandarit huutavat laulajan nimea. Levy-yhtion edustaja nyokyttelee muutaman kerran paataan hyvaksyvasti taustalla ja myos basistin basson tekija, paikallinen puuseppa, innostuu huutamaan: Ma oon tehny ton basson.

Lauantaina 17. lokakuuta 2009

Top 15 mukana olevaa asiaa

Seuraavassa parhaimmat mukaan otetut tavarat:

1 - korvatulpat, pelastaneet kymmenia ellei satoja younia niin hostellissa, lentokoneessa, bussissa kuin teltassa.Vieta yksikin yo parin humalaisen teini-ikaisen kanssa samassa huoneessa ja seuraavana aamuna olet korvatulppakaupan rivassa kiinni ennen kukon pierasua. (Setin taydentaa puhallettava tyyny (ei Barbara) ja mm. lentokoneissa jaettava silmalappu. Mikakohan senkin oikea nimi?)

2 - kamera, haluan japanialaiseksi japanialaisen tilalle.

3 - Nokia 5800 Express Puhelin. Yllattavan monikayttoinen, mukana mm. muistilehtio, valuuttalaskin, kamera seka videokamera, musavehje, gbs, karttapalvelu, maailman ajat, sanakirja. Ainoo vaan etta ahneustapaissaan unohtivat tehda siita toimivan ensimmaisen 6 kk jalkeen. Kiitos suomalais-unkarilais-kiinalais-ja ties minka yhteistyon.

4 - maalaisjarki, ei peta ikina (jos vaan osaa kayttaa) ja toimii kaikkialla

5 - huumori, mielellaan sarkastinen

6 - yleisantibiotit, auttavat ensi hataan jottei heti tarvitse loytaa tohtorisetaa

7 - aluskerrasto, ei ehka erityisen seksikas asuste, mutta pelastanut monta yota jaatymiselta, yllattavissa paikoissa on oisin jaatavan kylma

8 - LonelyPlanet-opas - avaa se aina kun haluat huomiota

9 - kirja, joko lukemista varten tai varityskirja kay myos

10 - mp3-soitin, mikaan ei poista koti-ikavaa niin hyvin kuin Ari Klemin kootut

11 - hyonteismyrkky, tarvii melkein joka paikassa ja kun sita ei ole tai ei ole muistanut kayttaa niin setin taydentaa puremasalva

12 - rakkulalaastarit - seuraava rakkulan jarjestysnumero alkaa 2:lla tai 3:lla

13 - sahkoposti ja tietysti nykypaivan Facebook, ei tarvinne selittaa

14 - lanka ja neula, paivareppu alkaa olemaan aika kirjava

15 - automaattikortti, money, money, money


Sunnuntaina 18. lokakuuta 2009

Normi paiva hortoilijan elamasta

Eilen herasin 7:15 aikoihin. Vaatteet niskan seka illalla pakattu reppu kainaloon kohti aamupalaa. Aamupalalla tarjoiltiin talla kertaa muslia ja maitoa. Uusin aluevaltaus, kun loysin soijamaidon, joka taalla maistuu ihan ok:lta verrattuna oikeaan maitoon. (Huom. kuppiin voi lisata myos banaanin viipaleita.)

Aamupalan jalkeen kohti paivan koitoksi ja aamupaiva kului talla kertaa delfiinien kanssa uidessa. Siis aivan oikeasti delfiini-parven keskella polskien. Yksi parhaimmista retkista ikina ja sain jopa muutaman hyvan kuvankin otettua.

Sen jalkeen lounaaksi vahan jo vasynytta nuudeleita ja tonnikalaa, mutta halvalla lahtee eika noissa lahikaupoissa nyt ihan hirveasti vaihtoehtoja helpon ja nopean aterian laittoon ole.

Iltapaivalla tein n. 3 tunnin kappailyn lahirannikolla pienessa sateessa. Kevatsateet tuntuvat vain kestavan ja kestavan siitakin huolimatta, etta lahes kaikki paikalliset lahes lupaavat kevaan alkavan seuraavana paivana. Ei tule ilmastonmuutos yksinaan. Niin, kappailyyn. Hylkeita, lintuja, jyrkanteita, Ei ihan huonoimmasta paasta.

Illalla suihku, illallinen (en edes kehtaa sanoa mita oli), mutta 4 euron viini oli hyvaa. Hieman sosiaalista kanssakaymista, maailmanlaajuista verkkoa ja elokuvaa kunnes nukkumatti tuli koputtamaan olkapaalle: "Mitas taalla nuokutaan? Eikohan me lahdeta tasta nukkumaan ja yriteta huomenna uudelleen."

Ja niin sita mentiin...

Lauantaina 24. lokakuuta 2009

Sananen yhteyttamisesta

Tiedan, etta otsikon luettuaan alkoi hiki virrata ja kadet tarista ainakin muutamissa kodeissa, mutta ei, nyt ei ole kyse siita. Nyt ei ole myoskaan kyse harmaakaihista, tuosta viherkaihin serkusta, joka on todennakoinen aiheuttaja askeiseen lukihairioon otsikkoa tavatessasi. Taudin pentele, joka pikku hiljaa nakertaa muiden vaivojen lisaksi keski-ikaa (kaikkien niiden kahden lukijan keski-ika) lahestyvaa, joskus niin notkeaa, kroppaasi.

Ei ole myoskaan puhe valokuvauksesta vaikkakin yhteyttamisen toinen nimi, fotosynteesi, siihen viittaisi. Nyt on kyse, varmasti monen pettymykseksi, kasvien yhteyttamisesta ja sen tapahtumapaikasta eli viherhiukkasista. Viherhiukkaset, nuo luontoaidin kehitystyon loistavimmat taidonnaytteet, jotka tekevat kasveista, puista ja pensaista niin vihreita ja, ah niin, vihreita. Biologian pikkujattilaiset, jotka uutterasti vuodesta toiseen herattavat kasvit kukoistukseen Kekkilan mullan syovereista.

Jotenkin tuntuu, etta Uudessa-Seelannissa naita luontoaidin arjen pikku apureita on keskimaaraista huomattavasti enemman. On muutamia maita, jotka ovat syopyneet pikku aivoihini muistuttamaan vihreydestaan, kuten esimerkiksi Irlanti, Ecuador ja tietysti Suomi, mutta jotenkin tuntuu, etta Uudessa-Seelannissa on viherhiukkasten alkukoti. Ei tarvitse kaukaa hiukkasen etsia leikkikaveriaan tassa maassa. Vihreytta riittaa aina rannikon sademetsista vuorten lumirajaan ulottuville havupuumetsiin ja naiden valiin mahtuu hehtaarikaupalla laidunpeltoja lampaille, lehmille ja peuroille! (Uuden-Seelannin kansantuotteesta rapiat 80-90 % tulee maataloudesta.) Ja naiden viheralueiden takana siintaa lumihuppuiset vuoret. Aika mainio kontrasti ja maisemat ovat kohdallaan. Sama kuvio toistu vuorten toisella puolella peilikuvana paattyen toiseen mereen.

Josta paastaankin katevasti toiseen luonnon variin eli siniseen. Eipa ole ikina tullut mietittya miksi merivesi on sinista. No selvisi sekin tuossa paivana eraana.
Eraassa museossa asia selitettiin havainnollisen yksinkertaisesti, jotta vahempialyisetkin ymmartavat. Ja se on lyhytaaltoinen sininen vari, joka ei heijastu samoin kuin muut varit vedesta. Mutta mitas, jos se olisikin joku muu vari? Miettikaapa sita....

Tassa oli talla eraa lauantai-illan Avara luonto. Seuraavaksi naemme taalla TV2:lla uusintana A-Studion torstailta. Urheiluihmisten ei tarvitse huolestua, koska ennakkoon ilmoitettu jalkapallo-ottelu naytetaan jalkilahetyksena 30 minuutin koosteena myohaisillassa klo 23:45 alkaen.

Keskiviikkona 28. lokakuuta 2009

Invercargill, 46 etelaista leveysastetta

Nyt on tultu hortoilun ehka etelaisempaan karkeen eli Invercargillin kaupunkiin/kylaan. Asukkaita ehka 45.000. Taman etelammas ei enaa Etela-Saarta paase ja etelakarjessa sijaitsevalle Stewart saarelle ei aikataulu anna enaa periksi. (Se on venytetty jo aika aarimmilleen muutenkin.) Myos talousniilot kiittelevat paatosta. Kerrankin.

Matkaa Rauhalanpuisto 6, Matinkylasta Invercargilliin tulee lintutieta 17.226,16 kilsaa eli uusi henkilokohtainen etaisyysennatys on nahnyt paivanvalon. Entinen ennatys Argentiinan Ushuaiaan rikkoutui yli 2.000 kilsalla (15.184,19 km). Leveysaste-ennatys sentaan pysyy edelleen Ushuailla, 55 etelaista leveytta. Invercargill on "vain" 46. Joka tosiaan on vain, vaikka aina ajatellaan kaukana Euroopassa, etta Uusi-Seelanti on niin kaukana. Vertailun vuoksi Espoo sijaitsee 60 leveysasteella. Samalla asteella etelaisella pallonpuoliskolla sijaitsevat Etelaiset Orkney saaret (yritappa loytaa kartasta), aivan Etelamantereen pohjoispuolella. Rovaniemi olisi jo syvalla Etelamantereella. Vaikee tohon vastaan vaittaa, kun kaikki vaittavat meidan asuvan niin pohjoisessa.

Taalta on siis helppo kelkka kaantaa pohjoiseen ja vajaa 3 viikkoa aikaa rahdata perseensa takaisin lahtopisteeseen, Aucklandiin. Suurin osa pakollisista kohteista on jo kayty, jaatikot, vuonot, delfiinit, vuoristot, mutta viela halajaa mieli vuorille samoilemaan ja muutama tuttukin pitaisi tavata viela matkalla. Eli hyvalta nayttaa edelleen. Saa on valilla muuttanut/estanyt suunnitelmia, mutta ei kai se ny voi koko ajan sataa, eihan?

Suljen Atlakseni vahaksi aikaa ja lahden sadepaivaa viettelemaan. Mitako aion tehda? Kalsarivarasto on jo taydennetty, uusi muistio (entinen vihko on tuhannen palasina rinkassa) ostettu, tama teksti kirjoitettu ja seuraavaksi, hmmm...., syominen on aina varteen otettava vaihtoehto. Talla kertaa vuorossa italialaisesta durum-vehnasta tehtya penne-pastaa, keitetty al dente tietysti, kuorrutettuna perinteisella italaialaisella tavalla tehdylla bolognese-kastikkeella, johon on lisatty ekstra valkosipuli. Jalkiruuaksi oikeista kahvinpavuista jauhettu aromikkaan vahva capuccino.

Maanantaina 2. marraskuuta 2009

Jaatikoiden hurmaa

Uuden-Seelannin korkeimman vuoren, Mt. Cook (n. 3800 m vesirajasta), juurelta tuli haettua tana viikonloppuna nahat viela 3 jaatikosta, jolloin kaiken kaikkiaan 5 jaatikon ikijaa on tullut nahtya. Franz Josef, Fox, Tasman, Hooker, ja mikakohan se yksi oli, joka tuli tavallaan vahingossa nahtya vasemman pupillin oikeasta ylakulmasta. Totta puhuakseni eivat ne aivan yhta hienoja ole kuin Etela-Amerikassa, kun moreenikerrokset peittavat jaan upean sinisen varin. Mutta alkaa kertoko tata paikallisille, koska ovat kovin huolissaan (usein turhaan) hienon maansa maineesta matkailijoiden keskuudessa. Miten tuleekaan toinen kansa mieleen kaukana pohjoisessa.

Jaatikoita siis riittaa taalla, Etelaisten Alppien vuortenhuippujen valissa, kiemurtelemassa. Erikoiset nimet johtuvat ensimmaisista tutkimusretkeilijoista alueella, jotka sattuivat olemaan itavaltalainen ja hollantilainen. Niinpa, eipa ollutkaan englantilaisia ensiksi Uudessa-Seelannissa vaan hollantilaiset taisivat kerita molemmiin ensin. Maailma voisi olla hyvin erilainen jos asiat olisivat sujuneet toisin. Yksi puhutuimmista kielista hollanti!

Jaatikot, jotka monivuotistuhantisen kiemurtelunsa aikana kutistuvat kuin ihmiset kumaraan. Syyna ei taida talla kertaa olla liika ika vaan mikas muukaan kuin ilmaston muutos. Kaverit lyhenevat kilvan kohti lumihuippuisia vuoria ja voittaja on se joka saavuttaa huiput viela kun siella on lunta.

Kyllahan se kieltamatta panee ihmisen vahan ajattelemaan, kun mihin tahansa maailmassa menee nykyaan, niin joka paikassa tuntuu olevan vain sukupuuton partaalla olevia villielaimia (yleensa viela harvinaisia semmoisa), loppuunkaluttuja sademetsia ja oljysta kiiltelevia lampia.

Mutta onneksi meilla on kuitenkin elaintarhat, jossa voidaan keinotekoisesti tuottaa uusia jalkelaisia ja jopa kokeilla aivan uusia lajeja. Ja lapsetkin paasevat paijaamaan laamaa.

Keskiviikkona 4. marraskuuta 2009

On niin helppoo olla onnellinen...

...heraaminen auringon ensisateisiin, oikeinpain pyoriva vessapaperirulla vessassa (jo pelkastaan etta loytyy vessapaperia), rinkasta loytyvat puhtaat kalsarit, rauhassa syoty aamupala, ensimmainen henkilo aamulla toivotttaa hyvat huomenet, lompakosta loytyy enemman rahaa kuin muistikaan, vanhan tutun tapaaminen pitkasta aikaa, kotoa saatu viesti, kauniin naisen hymy, tuntematon toivottaa hyvat paivan jatkot, onnistunut paivan retki, uuden elainlajin kuvaaminen ensi kertaa, huurteisen kylma olut paivan askareiden jalkeen, viimeinen polli Mallu-askissa ei ollutkaan katkennut (yritan lisata katu-uskottavuuttani kessuttelijoiden lukijakunnassa), auringonlasku illallisen yhteydessa, huonekaveri lupasi olla kuorsaamatta, elokuvassa oli onnellinen loppu, pienoinen jannitys mita hyvaa huominen tuokaan tullessaan.

Elama on loppujen lopuksi aika yksinkertaista. (Ainakin meille yksinkertaisille.)

Maanantaina 9. marraskuuta 2009

Isoveli / pikkuveli -syndrooma

Jo pitkaan on pienissa aivosoluissa muhinut pieni teorian poikanen, joka on nyt kasvanut liian isoksi mahtuakseen enaa pienen pieniin aivosoluihin. Siis, toisin sanoen, ei se nyt niin hirvean isoksi oo kasvanut, mut riittavan. Sanotaan, et vahan lihonut keskivartalosta. Eika syyna oo raskaus.

Isoveli / pikkuveli -syndrooma ei tunnu vaivaavan vain meita suomalaisia vaan samanlaisia merkkeja on nahtavissa, tai ainakin itse oon, huomannut myos skoteissa, kanukeissa ja nyt viimeksi kiweissa (siis Uusi-Seelantilaisissa). Kaikki ovat joutuneet, ja joutuvat, todistelemaan olemassaoloaan isomman ja tunnetumman jattilaisen varjossa, joka tuntuu saavan kaiken huomion. Viimeisimpana asia on pistanyt mietityttamaan taalla kiwilandiassa, jossa on jotenkin kotoisa olo. Paljon on yhtalaisyyksia, niin hyvassa kuin pahassa, Suomeen ja suomalaisiin. Kuten esimerkiksi jatkuva kysely mita tykkaat maastamme, pieni kansa ja suuri maa, ja jatkuva vitsailu ausseille / ausseista.

Vaikkakin isoveljet (Ruotsi, USA, Englanti, Australia) tuntuvat olevan valmiimpia oudoissa paikoissa, ottavan tilanteen ja pitavan itseaan muita parempina, on kuitenkin parempi olla altavastaaja ja tulla vahan puun takaa. Parempi olla vahan eksoottinen ja jannittava, mika kiinnostaa ihmisia. Lisaksi kaikki pikkuveljet ovat myos keskivertoa isoveljea leppoisampi ja mukavampia. Taman ovat huomanneet muut ja hyvana esimerkkina toimivat kanukit, jotka liimailevat ja ompelevat kilvan vaahteralippuja reppuihin ettei heita vain luultaisi jenkeiksi. Onpa kuulema joku jenkkikin ommellut Kanadan lipun reppuunsa. Tai kuten ystavani Nick (asunut Uudessa-Seelannissa n. 9 vuotta, alkuperainen hollantilainen) ilmaisia asian hymyssasuin: syndroomassa on kyse kunnon ihmiset vastaan roskasakki tilanteessa. Vaikea arvata keta olivat kunnon ihmiset.

Keskiviikkona 11. marraskuuta 2009

Musta on yon kaunis

Markkinointi-Masat ja Painomuste-Pirkot ovat tehneet vihdoinkin jotain palkkansa eteen ja saaneet jattilais-lattejen ja kolajuomiensa nauttimisen lomassa aikaiseksi uuden kokonaisvaltaisen markkinointistrategian toteuttamaan alkuvuonna maariteltyja tavoitteita. Keihaankarkena tassa uudessa markkinointistrategiassa on internetsivut ja niiden kilpailukykyinen ulkoasu. Samalla nama boheemit alykot lanseerasivat uuden slognin, Musta on yon kaunis, ja vaikea arvata etta musta on valtavari konseptissa. Uusi slogani antaa viitteita, etta markkinointiryhmaan on pesiytynyt sama henkilo, joka keksi elokuvakaannoksen: Mustat donkkaa tykimmin. Kun ma sen retkun loydan, niin ... Joku saa luvan ottaa lopultakin vastuun naista holaytyksista. Onhan taa nyt ihmisyyden vastaista.

Internet-sivujen ulkoasu uudistettiin taman paivan tarpeiden mukaiseksi kuluttajabarometrien ja -indeksien yms. antamien tulosten perusteella (kuulema). Yhdenmukainen muotoilu noudattaa (kuulema) uutta, paivitettya strategiaa ja tukee maariteltya ideologiaa, arvoja, aatteita, suunnitelmia, ja mita naita nyt on. Tavoitteena on olla alansa ykkonen ja dynaaminen edellakavija omalla alallaan (kuulema).

Ja nyt kuulema pitaisi paasta ansaitulle lomalle Leville kelkkailemaan ja kuuntelemaan Antti Tuiskua. Pah. Hiiret pysykoon toissa ja kissa lahtee juomaan viinia ja syomaan pihvia Etela-Amerikkaan.

Torstaina 12. marraskuuta 2009
Viimeista viedaan Oseaniassa
Oi-joi-joi, mitahan tahan nyt Uudesta-Seelannista keksis. Kohta alkaa olla 6 viikkoa taynna ja aika lahtea kiwilandiasta. Jos Aussit oli tapahtumarikasta aikaa, niin sitten Uusi-Seelanti (miks toikin kaannos pitaa olla noin pitka, englanniksi lyhennelman NZ ymmartaa kaikki, paljon on tassa maailmassa asioita vinksallaan) on ollut taytta tykitysta alusta loppuun. Kaikki oikeastaan tuli nahtya mita pitikin ja lahes koko maa tuli nahtya. Pohjoiskolkka meinas jaada kaymatta, mutta siihenkin loytyi aikaa kun loysin halvan lennon Nelson-Auckland -valille. 45 euroa, ei paha. Vahan sattui sydamesta lentaa taas ilmastonmuutoksen takia, mutta noi halvat lennot ei kylla ihmisia kannusta kayttamaan vaihtoehtoisia kulkuneuvoja. Taalla ollaan hyvinkin ekoystavallisia, mutta lentoja saa valilla alyttoman halvalla. Ja enkohan ma oo oman osani tehnyt kayttaessani busseja joka maassa, kun suurin osa vuokraa auton tai campervanin. Niin, muutama kolkka jai kaymatta, mutta pitahaan jotain jattaa ens kertaan.

Lampaita, jaatikoita, vuonoja, vuoria, lampaita, jarvia, tuulisia kallioita, sateisia kukkuloita, lampimia pubeja, kylmia yosijoja, puheliaita bussikuskeja, mukavia paikallisia, vanhoja tuttuja, uusia tuttavuuksia, lampaita, tulivuoria, vihreita niittyja, vinoon kasvavia puita, maorin nimisia paikkoja, lintuja, kukkia, peuroja, lehmia, lampaita, viineja, oluita, fish and shipseja, rugbya, erilaisia aktiviteetteja, luonnossa samoilua, Cap. Cookin antamia paikannimia. Kaikkea tata on Uusi-Seelanti ja paljon muutakin. Jalleen kerran kuvat kertovat enemman kuin turhat lassytykset.

Ei oo ihan hirvea ihme etta kaikki tata maata hehkuttaa. Jokaiselle riittaa varmasti jotakin tekemista. Mutta kai kaiken hyvan pitaa loppua aikanaan ja taytyy siirtya eteenpain. Jotenkin tuntuu, et taa hortoilu parantaa kuin sika juoksuaan edetessaan. Onpahan taas muuten mitaansanomaton sanonta. Ensinnakin, onko kukaan koskaan nahnyt sian juoksevan sataa metria pitempaan. Toiseksi, luulenpa, etta vaikka nakisikin, tuskinpa sika on niita juoksijoita jotka ottavat alun rauhassa, etta jaksavat rutistaa lopussa. Siksipa luulenkin, etta sanonnan on keksinyt pitkanmatkan juoksua harrastavan miehen pettynyt vaimo, joka sanoi tuon ensi kerran miehestaan kun ei hanta kiinni saanut.

Perjantaina 13. marraskuuta 2009

Jannittavia aikoja

Eletaan jannittavia aikoja. Ihan vatsassa kurmistelee. Liekko yokkosia. Ensi maanantai olisi edessa lento Tyynenmeren (siis onko meri tyyni vai Tyyne-nimisen naisen oma meri?) latakon yli Santiago de Chileen. Taakse jaa siis lansimainen kulttuuri ja vaihdossa kateen tulee latinalainen elamanrytmi.

Paluu Etela-Amerikkaan viiden pitkan, odottavan vuoden jalkeen. Niin paljon on taphtunut sina aikana puolin ja toisin. Uusia tuttavuuksia ja mahdollisuuksia, kariutuneita unelmia ja toteutuneita haaveita. Kihelmoivan kutkuttavaa nahda millainen on ensimmainen jalleennakeminen valillamme pitkan eron jalkeen.

Vielako vanha suola janottaa? Onko ilmassa kipinoita? Roihahtaako vanha lempi entista korkeammalle kuin takkatuli kuivassa koivuhalossa? Onko suhteemme kuin kuiva heinakasa nuotion vieressa vai kasa matanevia, sammaleisia risuja aitan takana?

Onko mahdollisesti pienta hapuilua ja kyttailya puolin ja toisin. Yhteisten muistojen hakemista ja uudelleen totuttelemista. Itkua ja naurua pitkien illallisten aaressa illan vaihtuessa yoksi. Tulisia tappeluja ja lampimia sovintoja. Pystymmeko unohtamaan vanhat pettymyksemme ja rakentamaan uuden suhteemme entista vahvemmalle perustalle?

Vai onko vanhat tunteet unohtuneet ja tilalla varovaisen kohteliaita toteamuksia ja latteuksia? Kylman hikisia kattelyja ilman poskisuukkoja ja tarkoituksettomia hyvan paivan toivotteluja.

Vai olemmeko perati kavaneet erilleen vuosien saatossa ja molemmilla on omat elamansa, kuvionsa ja menonsa. Onko aika ajanut ohitsemme ja suhteestamme on tullut kuin nakkileipa ilman voita? Kaymmeko nukkumaan omiin sangyihimme leikattuamme ensin varpaan kynnet ja puettuamme pyjamamme? Unohdammeko vaihtaa kalsarimme ja ajaa kainalokarvamme toistemme takia?

Aika nayttaa sanoi kelloseppa.

Kaikkea sita paasee kokemaan ja kohtaamaan, osa 2

  • Te Anaussa (Uusi-Seelanti) tapasin englantilaisen Richardin, jonka menneisyydesta loytyi espanjan opiskelu Valkeakoskella! Puoli-iltaa meni sita paivitellessa ja toinen puoli nauraessa Richardin muistamalle kaannoskukkaselle: Teini-ikaisetmutanttininjakilpikonnat. Luoja paratkoon.
  • Etela-Saaren (Uusi-Seelanti) itarannikolla, Catlinsin, loytyi paikallinen monitoimitaituri, joka oli kerrannyt viiden vuoden ajan kaikennakoista vempainta ja hauskaa yksityiskohtaa eripuolilta maailmaa vanhaan bussiin ja sen ulkopuolelle. Paikassa olisi helposti viettanyt paivakausia ihmetellessa tekeleita.
  • Saksalaisten valtavaa maaraa seka Australiassa etta Uudessa-Seelannissa. Joku vaitti, etta 2 miljoonaan germaania vierailee joka kesa Australiassa.

Posted by Hapa 16.03.2012 08:16 Archived in New Zealand Tagged new zealand Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, osa 6.

Taas Etelä-amerikassa: Chile, Argentiina ja Uruguay

Perjantaina 20. marraskuuta 2009

Oodi oikealle Kuumalle koiralle

Soin juuri elamani parhaan hod dogin eli chilelaisen erikoisuuden completon. Se oli todella hyva, kun ottaa huomioon etten ole ikina ollut mikaan koirien syomisen ystava. Niin, siis tama teksti kasittelee, jalleen kerran, ruokailua eika anastettuja kotielaimia, joten kaikki myymalavarkaat (joille loytyy muuten paljon hauskempi ilmaisu englannista, "sticky fingers", tarttuvat sormet) voivat palata lukemaan kuukauden Alibia.

Perusosien, siis tietysti nakki ja pitkulainen sampyla (nakkikin luonnollisesti ptikulainen), lisaksi meksikolaista salsaa eli sopivasti maustettua tomaattikastiketta, erittain reilusti guacamolea ja paalle viela majoneesia. Yksinkertaista, mutta kaunista. Toimii.

Lahden oikaisemaan jetlagin ruhjomaa kroppaani. Jos vanhat merkit pitavat paikkansa lamppu samppuu melko nopeasti kunnes taas rajahtaa paalle 2-3 aikaan yolla pitaen valveilla pari tuntia.

Nim. tanaan 3 tunnin paikkarit

Tiistaina 1. joulukuuta 2009

Takaisin oikeaan hortoiluun

Pienen alkutakkuilun jalkeen alkaa Etela-Amerikka olemaan itsensa. Tai siis ma alan tottumaan hortoiluun. Etela-Amerikka nythan on ollut samanlainen viimeiset vuodet. No niin, eihan taa hyvin lahteny, mut espanjan verbit jyllaavat paassa sekoittaen kaikenlaiset kielelliset muistisaannot ja kiemurat yhdeksi isoksi palloksi, josta ei juuri koskaan loydy juuri silla hetkella tarvittavaa herkkua.

Ensimmaiset paivat Chilessa meni tosiaan toipuessa aikaerosta ja vatsakaan ei oikein tykannyt maiseman vaihdosta. Mutta henkilokohtaisen kehityskeskustelun jalkeen kroppakin ymmarsi ettei se voi voittaa tata taistelua, joten parempi oli senkin vaan sopeuduttava uuteen ymparistoon. Tosin hiljaa itsekseen mutisten.

Chilessa vierahti vajaat pari viikkoa. Enemmankin olisi voinut menna, mutta etelan vuonot ja jaatikot havisivat kolikonheiton pohjoisen aavikolle. Jalkimmaista puolsi myos aikataulukysymykset. Santiagosta hortoilu eteni pakollisten Valparoisan, tuttujen kesken "Valpo", Viña del Marin ja La Serenan kautta aina San Pedro de Atacaman kylaan, jonka olemassaoloa hallitsevat turistit ja, hmmm, turistit. Mutta riittaa siella kylla tekemistakin ja helposti vierahti 3 yota. Pyorailya, suolajarvia, 4 ruokalajin illallisia, hyvaa seuraa, sandboardingia, shampanjakylpyja, sikarikerhoja, casinoja ja paljon muuta. No ei nyt ihan noita viimeisia, mutta sandboarding oli taas lystia. Joku pikkukylan jaarapaa voisi puhaltaa Suomeenkin muutaman dyynin ja ostaa pari hiekkakirppua. Takuu turistipyydys.

Nyt oon Cordobassa, Argentiinassa, ja taalta kohti Mendozaa ja viinitiloja, Andeja ja pihveja. Argentiina on semmoinen kun sen pitikin; halpa, paljon kaikkea ja jotain muuta. Tallaista sen hortoilun pitaa ollakkin. Ei valmiiksi pureskeltua lansimaista matkustelua vaan seikkailuja ja paivittaisia uusia kokemuksia kaikenlaisine kommelluksineen, vaarinkasityksineen ja takerteluineen. Mutta kateen jaa paljon, paljon enemman.


Keskiviikkona 2. joulukuuta 2009

Maailman kostein realitysarja

Jos maapalloa kohti putoaisia vain yksi sadepisara, niin San Pedro de Atacaman asukkaiden ei kannattaisi rahojaan laittaa sen puolesta, etta se heidan kukkapenkkiin putoaisi. Ei ole aavikkoa juurikaan monsuuneilla, tsunameilla tai tulvilla koeteltu viime vuosina. Ei ehkapa koskaan. Mutta se voisi olla sopiva paikka koettelemaan suomalaisia janoisia uudessa suomalaisessa reality-sarjassa: Huikka, josta mummikin on tohkeissaan.

Sarjassa seurattaisiin kuinka 12 ei-niin-kovin-kuivaa suomlaista taistelisi seuraavasta huikasta ja jatkopaikasta myos seuraavassa osassa. Haviajan kohtalona olisi luonnollisesti palata naama kurtussa ja kuivin suin kotikonnuille (tai kotibaariin). Maailman kuivin paikka toimisi siis maailman kosteimman sarjan nayttamona. Iloa siis koko rahalla ja varma Telvisten kahmija.

Ensimmaiseen (silla monivuotinen kestomenestyshan tasta tulee) Huikkaan osallistujat valittiin valtakunnallisilla tasokokeilla ja ennen Chileen lahtemista osallistujat joutuivat todistamaan olevansa varmasti janoisia juomaan mukitolkulla ja olevansa luonteeltaan puhtaita ja aatteellisia.

12 onnekasta kilpailijaa ovat:

Pentti Hilkuri - pakollinen seksuaalivahemmistojen edustaja, joka ei ole tullut viela kaapistaan, mutta lupasi tehda sen ohjelmassa. Julkitulolle on jo varattu yksi kokonainen erikoisjakso.

Vappu Peltonen - kymmenen vuoden takainen 2. perintomissi ja radion saatiedottaja.

David James Paska - amatoorideejii, skeittalijia ja nuorison edustaja. Harrastaa myos liimanhaistelua. 3-kertainen Idols-karsintojen ja 4-kertainen Big Brother -karsintojen kavija. Ei mennestysta.

Varma Humala - arvata saattaa ettei hanen tarvinnut kayda edes testeja. Yksi erikoisjakso on varattu hanen uusien munkkien "vahingossa" vilautukselleen.

Pave Steska - maahanmuuttaja, jolta meni kymmnen vuotta oppia tavoilla ja juoda talonsa.

Markku Oja - entinen 3.divarin jaakiekkoilija, joka muuttuu perjantai-iltaisin "putosin viimeisena MM-kisajoukkueesta"

Kaapo Hokkanen - kunnallispolitiikko, joka ei ole, omien sanojensa mukaan, ikina ollut selvinpain kunnan sovitteluelimessa

Jussi Hamalainen - Alkon myyntimies, joka on useammin kuin kerran juonut kuormasta

Arno Pokka - paakaupungin oma tytto, joka tunnetaan myos nimella Kallion Rituna

Erno Poskimo - pohjoisen poika, joka on suurin ennakkosuosikki

Katja Pakkanen -tangokuningatar 20 vuoden takaa, nykyisin tykkaa karaokesta, eika vain laulamisen takia

Pekko Kurvinen - toimi Moskovan pappina kunnes joi kirkkohopeat

Ohjelman juontajina toimivat itsoikeutetusti kaikkien tutut ja valtakunna nuoret toivot Pekka Hirsmaki ja Mirva Kasteli.

Ohjelmassa osallistujat kilpailevat erilaisissa tehtavissa ja kilpailuissa paremmuudesta ja tietysti himoituista juomapalkinnoista. Osallistujat joutuvat mm. hakkaamaan puita, heivaamaan kuppia, tutkimaan huttua, ratkaisemaan Kaisan arvoitusta, kurittamaan partisaania ja kiitamaan huumassa. Ohjelman luonteen mukaisesti mukana on tietysti viinaan liittyvia osioita, joiden nimia ovat mm. Pihdata jallua, Antamaan sahtia Arille seka Patun viinat -arvoitusleikki.

Muonituksesta vastaavat Vellun Pitopalvelu ja Ojasen Kurkut tarjoamalla kuivaa soppaa, mustaa kania seka tietysti maukasta lihaa.

Ohjelman sponsoreina toimivat Karjalan Olut, Vaasan Liha, Aaniset Kyparat seka Kielipuoliset Mikkelilaiset.

Voittaja on tiedossa pitkitettyjen jaksojen ja turhien koosteiden jalkeen 6 kuukauden paasta aloitus-Huikasta. Voittajalle on tiedossa ruhtinaallisella aterialla palvottua sillia ja parvella toscaa seka vodkaa jailla. Rahapalkinto on tonni kateen ja koti-Suomessa luonnollisesti ammia ja kukkia.

Keskiviikkona 23. joulukuuta 2009

Oodi Andeille

Los Andes, niin kun Andeja kuulee paikallisten kutsuvan, ovat kaikin puolin ja milla hittimittarilla tahansa mitattuna aivan kasittamattoman upeat ilmestykset. Tassa nyt on ollut pari viikkoa aikaa keksia miten hehkuttaa naita luontoaidin jattimaisia muhkuroita, mutta oikein mikaan ei tunnu antavan taytta oikeuttaa talle maailman pisimmalle vuorijonolle.

Andit yltavat aina pohjoisen Kolumbiasta Argentiinan ja Chileen Etelaosaan, Patagoniaan eli lavistaen koko Etela-Amerikan. Pituutta talle huikeudelle tulee yli 7000 km. Vertailun vuoksi Himalajan vuoristo on pisimmillaankin "vain" noin 3000 km pitka. Siina missa alle 7-tonnisten ei kannata Himalajalla edes pyrkia koulun korisjengiin, niin Andeilla pituus korvataan ketteryydella fudiskentilla. Ja 5- ja 6-tonnisista ei ole pulaa Andeilla. Joka maahan niita riittaa ylllin kyllin ja kilpailu on kovaa mika on korkein toimiva/toimimaton tulivuori, paras hiihtokeskus, vaikein kiivettava, jopa vuorien sijainnista on eri versioita riippuen missa maassa kysymyksen esittaa.

Vaikea on tosiaan talla rajallisella ilmaisutaidolla enempaa keksia upealle synonyymeja, mutta turvaudun jalleen kuviin ja siirran vastuun taysin, taas, lukijalle, por favor:  tuosta oikealta loytyy Argentiina, Los Andes.

Voin vain kertoa, etta oli uskomaton fiilis seista vuoren huipulla 3500 metrissa, kun nakyvyys oli noin 15 metria. Sitten noin 10 sekunnissa taivas aukesi ja laheiset yli 5000 metriset huiput avautuivat aivan silmien eteen vasten kirkasta taivasta.

Tour de Vino a la Mendoza

Eli miten tehdaan oikeaoppinen viinikiertue.

Ensiksi vuokrataan polkupyora ja hommataan kartta alueen viinitarhoista. Mukaan on myos hyva ottaa iso pullo vetta. Alkulammittelya ei sovi myoskaan unohtaa ja siksipa juodaan nestehukan ehkaisemiseksi muutama lasi viinia. Ihan vaan tunnelmaan paasemiseksi.

Sitten voidaankin lahtea jo sotkemaan kohti ensimmaista viinitarhaa. Ensimmaisen maistelutuokion jalkeen on hyva hoitaa muonitus, joka tulee hoitaa kunnolla. Onhan edessa lahes 9 km polkemista usean tunnin aikana. Suosittelemme 400-500 g pihvia salaatilla, joka tuo esiin lisaa viinin hyvia puolia.

Maistelu on tarkea osa kiertuetta ja se myos erottaa jyvat akanoista. Se ei ole kuitenkaan niin vaikeaa, kun eraat asiantuntijat antavat ymmartaa. Tarkeaa on pysya rauhallisena ja tahdikkaana ja nyokytella paataan hyvaksyvasti aina silloin talloin. Saatuasi oman lasisi, tarkastele viinia eri puolilta lasia, koska sehan voi olla aivan eri nakoista toiselta puolelta. Sen jalkeen viinia haistellaan mietteliaan nakoisena ja mietitaan kuumeisesti olisiko jo sopivaa kietasta nektariini huiviin. Tamankin voi ratkaista tarkailemalla sivusilmalla tilaisuuden jarjestajaa, koska han on tyytyvainen viinin hajuun. Yleissaantona onkin hyva tarkkailla emantaa/isantaa ja tehda kuten han tekee ja nyokytella hyvaksyvasti hanen kommenteilleen. Vastavaitteita on hyva valttaa tyyliin ruokkivaa katta ei kannata purra. Lasillinen juodaan muutamalla rauhallisella kulauksella, jonka jalkeen vaihdetaan positiivisia kommentteja muiden vieraiden kanssa ja tiedustellaan viinin saatavuutta kotimaassasi. Mikali viinia ei ole saatavilla, tata tulee harmitella syvasti.

Muonituksen jalkeen siirrymme nopeasti seuraavan paikkaan, koska kiertueen suurimpana vaarana on ns. jamahtaminen haaveilemaan viiniterttujen varjoon. Tama on hyva muistaa myos seuraavien tarhojen yhteydessa. Tarhoja ei ole hyva ahmia liikaa, mutta kokonaiskuvan saamiseksi kylla nyt 4-5 tarhaa tulisi normaalin ylipainoisen keski-ikaisen ihmisen pystya kiertamaan vaikkakin sen astmapiipun ja polvituen voimalla.

Ja jos on osannut kiertaa tarhat oikeassa jarjestyksessa niin lopussa kiitos seisoo. Viimeisen tarhan valikoimasta voi tehda loytona esimerkiksi raikasta roseviinia, joka tarjoillaan virkistavan raikkaana suoraan jaakorista vilvoittavan tuuleen notkistaessa laheisen lehtipuun oksia ja pikkulintujen kisaillessa viiniterttujen ylla.

Un mas, señorita, por favor!

Eihan tassa ole millaan mitaan valia

Nama sanat lausui isani, kun kysyin ovatko vanhempani viela halukkaita tekemaan yhden retken Uruguayhin jo muutaman suhtkoht rahakkaan ja touhukkaan paivan jalkeen. ... ja niinhan sita kaytiin viela lahden pohjoispuolella.

Niin, ei ole puu kasvanut kauaksi omenasta vai miten se nyt menikaan, mutta vanhempani paattivat tehda muutaman viikon miettimisella elamansa ensimmaisen matkan Etela-Amerikkaan. Pari viikkoa vilahti Buenos Airesia ihmetellen ja tukikohtana pitaen. Pari harppuunahyokkaysta tehtiin naapurimaihin, vieraillen mm. Iguazu-putouksilla ja Uruguayn Coloniassa.

Hienoja kokemuksia ja paljon nahtavaa. Muutaman ei-niin-mukavan kokemuksen, pitkakyntinen kavi mun taskulla metrossa (sai vaan vahan rahaa) ja yksi taksikuski yritti ikivanhaa mun-mittari-ei-toimi-mut-vien-teidat-halvalla-perille -kikkaa turistien hoynayttamiseksi, jalkeen loytyi paikallinen elaman rytmi aika kivasti niin mikas siina oli kesaisen Buenos Airesin katuja tallustella.

Lauantaina 26. joulukuuta 2009

Suomi, tuo pohjoisen eksoottinen helmi

Mikaan ei ole niin helppoa kuin kategorisoida ihmisia, siispa ei liene yllatys etta siihen syyllistytaan taallakin. Matkailijoita voi asettaa tuhanteen eri jonoon, mutta yksi aliarvostetuimmista ja vahemman kaytetyista on myos eras helpoimmista. Ja mika parasta, kaikki matkailijat, jopa kaikki ihmiset kuuluvat jompaan kumpaan ryhmaan. Kuulostaa helpolta, mutta niin se onkin. Nuo ryhmat ovat nimittain: Suomessa kayneet ihmiset ja Suomen valttaneet ihmiset.

Selvennyksena hammennyksen vallassa paataan rapiville: suomalaisia ei luonnollisesti lasketa kumpaakaan ryhmaan. Mutta koska olemme suomalaisia, niin mikaan ei kiinnosta meita enempaa, paitsi tietysti formulat ja pesapallo, kuin tieto mita muut ihmiset meista ja Suomesta ajattelevat. Tata luontaista, pohjatonta janoa ruokkivat ensimmaisen ryhman ihmiset. Siis henkilot, jotka jostain kumman syysta ovat saaneet kunnian koskettaa maamme suosta raivattua, kultaista tannerta. Heilla kaikilla on oma sotatarinansa siita kuinka he kylpivat alasti saunassa, maistoivat karjalanpiirakkaa/salmiakkia/poronkaristysta/marjapiirakkaa, nakivat revontulet, vierailivat Valkeakoskella/Savonlinnassa/Vaasassa/Turun saaristossa, matkasivat laivalla Ruotsiin/Tallinnaan ja ihmettelivat kaljan juontia klo 9 aamulla, kuinka hyvaa englantia suomalaiset puhuvat, kuinka uteliaita ja avuliaita suomalaiset ovat jne. jne.

Maamme on taynna eksoottisia asioita muille ihmisille ja naita kokemuksia he kovin mielellaan kertovat kohtaamilleen suomalaisille. Ja koska suomalaisiin tormataan harvoin maailmalla, olen naita tarinoita kuullut aika monta. Esimerkiksi eilen, jouluaattona, kuulin islantilaisen, italialaisen ja englantilaisen kokemukset Suomesta. Islantilainen Linda oli viettanyt riehakkaan perjantai-illan Stadissa, italialainen oli ajanut -94 Suomen halki pohjois-etela -suunnassa kokien Inarin, Jyvaskylan ja Savonlinnan kauneuden ja englantilainen oli liftannut muutama vuosi sitten Tampereelta Varkauteen tapaamaan tyttoystavansa vanhempien huomaten istuvansa alasti saunassa koko perheen kanssa puoli tuntia ensitapaamisen jalkeen.

Toisen ryhman ihmiset ovat puolestaan uteliaita minkalaista on mystisessa Suomessa ja heilla on paljon erityisesti stereotypioita ruokkivia kysymyksia. Kuinka kylma Suomessa oikeastaan on? Siis tosi kylma? Juovatko suomalaiset paljon vodkaa? Kuinka valoisaa on kesalla/kuinka lyhyt paiva on talvella? Sano jotain suomeksi? Kuinka paljon maksaa tuoppi Suomessa? Miksi suomalaiset ovat niin hyvia rallikuskeja? Minkalaista on perinteinen suomalainen ruoka? Missa Suomi oikeastaan sijaitsee? Mita Nokia tarkoittaa? Jne. Jne.

Yrita siina nyt sitten luovia vaarien kasitysten ja perattomien juorujen valimaastossa. Valilla jopa onnistuu korjaamaan jonkun harhaluulon, mutta valilla huomaa itsekin oppineensa jotain uutta itsestaan ja maastaan. Ja aina silloin talloin kuulee jonkun loistavan tarinan Suomen vierailusta kommelluksineen, mutta kuitenkin seikkailustaan tyytyvaiselta matkailijalta.

Taa on liian suuri city...

Lauloi aikoinaan Yolinnun Simo Silmu sydanta sarkevasti koko kansan, tai ainakin susirajan, tunnetaan myos Keha III:na, ulkopuolisen kansan syvien rivien tummaan syveilyyn. Simon tunteikkaasta tulkinnasta inspiroituneena siirryn huomenna viettamaan taman mainion vuoden viimeiset paivat Rosarioon, 4 tuntia Buenos Airesista, ooh?, poispain.

Buenos Airesin katuja oli mukava harhailla kolmisen viikkoa, mutta rajansa kaikella. Pari paivaa ollut jo tunne, etta taa olis nyt nahty, ja jos taa olis amerikkalainen elokuva, niin eilen illalla olisin pudottanut opaskirjan ja se olisi jaanyt auki Rosarion kohdalta. Luojalle kiitos taa ei oo amerikkalainen elokuva, mutta Rosario tuli uutena ahaa-elamyksena eilen illalla. Ja sielta paasen katevasti jatkamaan Uruguayhin ensi vuoden alussa.

Taytynee myos todeta, etta asiaa auttoi seikka, etta olo oli hieman kuin Joosefilla jouluaattona. Mieleista paikkaa ei tuntunut loytyvan majataloista. (Buenos Aires tuntuu nykyaan olevan eritysiesti brasilialaisen ja amerikkalaisten uusi temmellyskentta.) Siella erotuksella tietysti, etta sain veronpalautuksia tana vuonna eika mulla oo jonkun toisen raskaaksi saattamaa vaimoa.

Lahden siis etsimaan tinakenkia ja sadetikkuja Rosarioon.

Posted by Hapa 16.03.2012 08:22 Archived in Argentina Tagged chile argentina uruguay Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, osa 8.

Reilut 3 kuukautta Brasiliassa...

Brasilia, tuo basilikan synnyimaa

Tuskinpa sentaan, mutta rimmas kivasti.

Tapasin tuossa paivana eraana paikallisen miekkosen Curitibassa ja vaihdettiin muutama sananen siina jopa kulttuureista ja niiden erilaisuudesta. Kertoi nahneensa televisiosta sambakoulun Suomessa ja kuinka siella oli hiottu askeleita. Niinpa. Voihan sita kaikkea yrittaa elamassa, mutta onhan se vahan kun suksisauvaa yrittaisi taivuttaa. Onnistuu tiettyyn pisteeseen asti, jonka jalkeen hajoaa paikat. Brasiliassa tuo samainen suksisauva on tehty muovailuvahasta, joka palautuu aina entiseen asentoonsa entista ehompana.

Nyt oon ollut vajaan viikon Brasiliassa ja vasta vahan sipaissut etelaosia. Mutta maassa on niin paljon kaikkea. Pelkastaan ihmisia loytyy ihonvaria kayttaen luokitteluasteikkona aivan kaikkea laidasta laitaan. Rantoja, viidakkoa, elaimia, urheilua, sambaa, yoelamaa, suurkaupunkeja, alkuasukasheimoja etc. etc. Tarkkasilmaisimmat huomasivat muutama viikko uutisen uudesta arkeologisesta loydoksesta lahella Bolivian rajaa. Viidakosta on loydetty uusi kaupunki, joka on mahdollisesti ollut 1500 vuotta sitten suurempi kuin yksikaan vastaava eurooppalainen. Toivottavasti pitavat loydoksen salassa ennen kuin saavat sen suojattua kunnolla kaiken maailman hortoilijoilta. Eli kaikkea tosiaan loytyy. Suuret vuoret taitavat olla ainoat jotka uupuvat.

Brasilialle on helppo viela povata loistavaa tulevaisuutta. Maa elaa useamman vuoden pituista nousukautta ja oljyssa maa on omavarainen. Mutta kun musta kulta loppuu, niin maa on myos sokeriruokossa omavarainen. Ja maassa on jo varauruttu siihen ja valmistetaan molemmilla kayvia autoja. Muutenki ekologinen ajattelu on taalla yllattavan pitkalla ja paljon kierratetaan. Maalle on myonnetty fudiksen MM-kisat 2014 ja heti peraan olympialaiset 2016. Viela kun maa saisi suuret erot rikkaiden ja koyhien valilla kuriin ja sen aiheuttaman rikollisuuden niin avot.

Tallaisessa paikassa siis hortoilun loppu kuukaudet. Enkohan ne saa just-ja-just kulumaan. Ainoa, etta maa on aika pirun kallis. Realit lentavat ikkunasta taivaan tuliin sita mukaa kun saan niita ulos automaatista. Ei oo helppoo hortoilijan arki, mut jonkun taakin on elettava. Kieliongelman ratkaisin sujuvasti vain lisaamalla uuden kielen spanglishiin (espanja-englanti), joka on siis nykyaan sponglish (=portugali). Lienee turha mainita, etta puhun sita erittain sujuvasti. Kommunikaatiota tosin hieman haittaa muiden kykenemattomyys omaksua kielia yhta nopeasti.

Huomenna lahden aamutuimaan Pantanaliin, yhteen mantereen parhaimmista paikoista bongata villielaimia ja luontoa. Viisi vuotta sitten aloittelijamaisten holmoilyjen takia missasin sen kokonaan, mutta nyt nuo typeryydet ovat jaaneet ian myota pois ja taalla ollaan. Paljon on ladattu turhia toiveita Pantanaliin, todennakoisesti liikakin. Tuuristahan se on kiinni mita siella nakee, mutta kamera on rasvattu, akut ladattu, sormet venytelty, aurinkolasit pesty, kynnet leikattu, nenakarvat nypitty, finnit puristeltu ja ukko on taysin valmis 2-3 yohon keskella Etela-Amerikkaa.

Perjantaina 29. tammikuuta 2010

Sananen elainten vaklauksesta

Brasilian luontotrilogian ensimmaisessa osassa keskitytaan villielainten havainnoimiseen omilla pikku tihrusilmilla luonnonmukaisessa ymparistossa ja siihen liittyvaan epakohtaan.

Oi, sita perhosten maaraa vatsanpohjassa, kun on juuri maksanut itsensa jalleen yhdelle safarille/retkelle katsomaan elaimia. Jo pelkastaan yokkosten leikkia vatsalaukussa olisi mukava katsella ja jos navan kautta voisi asentaa putken niin siita voisi  tienata muutaman rahankin. No niin, lahtihan se taas jo harhailemaan ensimmaisen lauseen jalkeen.

Elainten vaklausretkia on erilaisia jo pelkastaan ajankohtasta riippuen. Aamutuimaan, paivalla, auringonlaskun aikaan tai sitten yojalkaan. Riippumatta mihin aikaan ollaan lahdossa, niin odotukset ovat aina huimat. "Kyllahan me nyt anakin yks pantteri nahdaan", "Anakonda ois kiva nahda syomassa hirvea." tai " Jaakarhuperhe pesanrakennuspuuhissa". Vain muutama esimerkki. Jarki yrittaa epatoivoissaan nurkkaan ahdistettunakin saada aanensa kuuluviin, mutta silmat kiiluen vain kiillotetaan kameran linssia ja varmistetaan etta akkuja on ainakin kuukaudeksi varastossa. Aivan kuin silla kameralla jotain tekisi yomyohaan. (Niin, salamavaloahan ei ole suotavaa kayttaa. Ettas tiedatte.) ...ja sitten sita pettymyksen maaraa, kun leijonat eivat tanssineetkaan ripaskaa bussin edessa eika hylkeet leikitelleet rantapallolla rantavedessa. "Ihan p...a retki, opaskaan ei edes yrittanyt loytaa elaimia."

Mutta ei hataa. Mulla on ratkaisu (tahankin) ongelmaan. Jotta valtyttaisiin nailta ikavilta lomamatkaa pilaavilta epakohdilta niin ehdotan pienta yhteistyota ihmisten ja elainten kanssa. Ehdotan, etta elaimet sitoutuisivat olemaan aktiivisia kello 8-16 valilla. Onhan se elaitenkin etujen mukaista, etta turistit tulevat vain tiettyina aikoina eivatka esimerkiksi sokaise sokeiksi yoaikaan. Nain heillekin jaa iltasella aikaa rauhoitettua perheen parissa ja akkujen lataamiseen. Tama siis tietysti koskee niita, jotka ovat selvinneet hengissa paivan seikkailuista. Emo-antilooppi voi jarjestaa poikasilleen elonjaamiskursseja, ikaantynyt leijonauros voi muistella hekuman paivia haareminsa kanssa ennen kuin havisi naaraansa nuoremmalle ja kaimaanit voivat muistella lammolla syomaansa lajitoveriaan muun ruuan puutteessa. Mutta ainakin eloonjaaneilla jaa aikaa laskea kaatuneet ja ompahan vahemman ruokittavia suita. Sitten taas seuraavana aamuna kojoottiperhe leimaa kellokorttinsa ja kirmaa pellolle raatoja syomaan.

Ihmiset puolestaan voisivat olla luottavaisia, etta paivan aikana nahdaan tosi aksonia ja rahoille saa katetta. Iltasella sitten voisi konjakki kadessa iltanuotion aaressa muistella gebardin ja antiloopin leikkia savannilla ja tuudittautua hyvin mielen untenmaillen tietaen, etta huomenna silmien eteen saattaa avautua vaikka mita. Ihmisten maksamista rahoista voisi osan ohjata esimerkiksi ikaantyvien elainten elakerahastoon ja ramppikuumeesta karsivien elainten hoitoon.

Talla jarjestelylla elama olisi kaikille paljon helpompaa. Epailenkin, etta tassa kohtaa luontoaidille on tullut pikkaisen kiire eika ole ihan tarkkaan tullut mietittya mita tulee tehtya. Siina erilaisia elaimia luodessa taisi ns. lahtea hieman napeista herkuttelu erilaisilla otuksilla ja iso kuva jai vahan hatarammalle pohjalle. Mutta parempi myohaan kuin ei milloinkaan ja nyt tuokin hontyily tulee korjattua.

Lauantaina 30. tammikuuta 2010

Hyttynen

Paljon positiivista palautetta ja medianakyvyytta saanut luontotrilogia jatkuu nyt toisella osalla. Sen aiheen on hyttynen tai itikka niin kuin sita kuulee joissain alakulttuureissa kutsuttavan.

Hyttynen, tuo luonnon oma pikku perkele, joka on levinnyt kiusaamaan muita elaimia jokaiselle mantereelle. Antarktikalta niita ei ole toistaiseksi tavattu, mutta olen varma etta sieltakin loytyy alalajina pakkashyttynen, joka riivaa pingviineja pitkin jaista mannerta.

Mitaan jarjellista syyta tuolla lentavalla vampyyrilla ei ole olemassa oloonsa, kunhan nyt vaan sattuu olemaan. (Ja nyt on kenenkaan meribiologin tai mahlankeraajan lahestya sahkopostilla, jossa todistellaan hyttysen tarkeaa osuutta luonnon ravintoketjussa. Mulla oli viela viikko sitten nayttaa jokaista vaitetta vastaan 50 pistosjalkea ja osa paikassa jonne aurinko ei paista.) Hyttysen ainoa tarkoitus on kiusata lyhyen (muutama viikko) elonsa aikana mahdollisimman paljon muita elaimia ja kuolla pois tyytyvainen virne naamallaan. Ja nimenomaan naaraat, jotka ainoastaan imevat verta. (Pyydan, rakkaat sormet alkaa kirjoittako ihan kaikkea. Tahan kohtaan voisi lisata vaikka mita nokkeluuksia, mutta tasa-arvovaltuutettu ei todennakoisesti paastaisi mua enaa takaisin Suomeen sen jalkeen, joten annan jokaisen lukijan omalle mielikuvitukselle tilaa tassa kohtaa.)

Raukkamaisesti pimeyden turvin hyttysnaaraat lahtevat silmat kiiluen etsimaan pinkkista lihaa. Kohteen loydettyaan ne kiertelevat ja kaartelevat sen ymparilla turvonneinta suonta etsien. Mieleisensa suonen loydettyaan ne laskeutuvat, koukistavat polvensa, heilauttavat ahteriaan ja upottavat imukarsansa turpeaan ihraan ja hymyilevat tyydytettyina punaisen nektariinin virratessa niiden kroppaan. Kayntikortiksi vierailustaan nuo verenhimoiset pedot jattavat kohouman uhrinsa iholle aivan kuin kertoakseen lajitovereilleen "mina kavin jo taalla". Ja jos uhria oikein onnistaa, niin kutinan ja punakan ihon lisaksi uhri saa ilmaisen kuljetuksen sairaalaan ja elinikaisen muistutuksen malarian muodossa vierailusta.

Ja ei tuo julkeus siihen lopu. Hyttyset myos aantelevat ja aantelyn ainoa tarkoitus on ajaa tuleva uhri mielipuoliuden partaalle. Mikaan ei ole mahdottomampaa kuin yrittaa saalistaa hyttysta pimeydessa sen aantelyn perusteella. Juuri kun olet nukahtamassa kuulet korvasi juuressa tuon saatanallisen ulinan, joka tasaisin valiajoin voimistuu saalistajan etsiessa uhrin suojaamatonta akilleen kantapaata. Voimattomana yritat uskotella itsellesi sen vasyvan kohta etsintaa, kuitenkin sisimmissasi arvuutellen mista kohtaa aamulla loytyy uusi paukama.

Jos maapalloa kohtaa ydinsota, niin hyttynen on todennakoisesti ainoa selvityja siita kahakasta. Niin pirullinen olento se on. Ja luoja auttakoon sita joka joutuu ydinhyttysen imemaksi.

Tiistaina 2. helmikuuta 2010

Etelan hetelmat

Runsaasti kansainvalisia palkintoja jo niittaneet Brasilian luontotrilogian kaksi ensimmaista ovat saaneet vihdoinkin jatkoksi trilogian paattavan kolmannen osa. Pitkaan fanien odottaman paatososan ilmestyminen on suuri helpotus tekijallekin, joka on tyytyvainen saatuaan paatokseen paljon tyota vaatineen luontotrilogian. Paatososan aiheena ovat etelan hetelmat, nuo luontoaidin runsaskatiset lahjat elaimien iloksi ja hyodyksi.

Selvennyksen vuoksi nyt puhutaan nimenomaan gastronomisesta nakokulmasta. Kaikkihan tietysti tietavat, etta gastronomiassa hetelmän käsite poikkeaa ratkaisevasti kasvitieteellisestä määritelmästä. Yleensa hetelmiksi luetaan vain suuret marjat ja luumarjat sekä lisäksi tuppilokotia ympäröivät mehevät kukkapohjukset, jotka eivät kasvitieteellisessä mielessä ole hetelmiä vaan epähetelmiä. (Wikipedia)

Banaani, avokaado, hunaja- ja sen sisko vesimelooni, ananas, appelsiini, aprikoosi, banaani, kiivi, luumu, mandariini, passio, kookospahkina, mango, nektariini, pomelo, omena, papaija, persikka, päärynä, satsuma, sitruuna, taateli, viikuna, viinirypäle etsetera etsetera. Listaa vois jatkaa loputtomiin, mutta eikohan tuo pointti tullut selvaksi.

Brasiliassa ei tarvitse kauaksi menna saadakseen paivittaisen hetelmapiikkinsa. Kadut ova taynna hedelmamehua myyvia tyonnettavia karryja, hedelmamehuille on runsaasti omia baareja aivan niita varten (vrt. kahvilat, pubit), ravintoloista tietysti saa ruuan kanssa, jaatelopaikoista saa jatskin kanssa, rannalla suoraan-kateen-toimituksena rantatuolista ahteriaan nostamatta, aamiaisella, aah!, tuoreita hetelman paloja. Mika parasta: hetelmia riittaa laidasta laitaan ja jokaiseen makuun. Juomaansa voi esimerkiksi vaihdella paivittain hassun hauskasti: maanantaina mangoa, tiistaina taatelia(?), keskiviikkona kookosta jne. jne.

Ja hetelmia riittaa. Vaikkakin parhaat hetelmat syodaan eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten toimesta kuorman paalta, niin silti ne maistuvat niin ihanan raikkaalta taalta. (Toisin muuten kahvin suhteen. Kannattaa nauttia siita kahvikupista Suomessa. Vastaava ei saa Brasiliasta, koska parhaat pavut menevat vientiin.) Usko tai ala, mutta jopa banaanissa voi olla sopivasti makua. Eivatka kadet nayta hetelman syonnin jalkeen perunajauhossa uitetuilta ja vaadi viitta minuuttia saippualla hankausta jotta kaikki nuo "valttamattomat" kemikaalit on saanut pois huokosista.

Hetelmat ovat hyva juttu!

Keskiviikkona 10. helmikuuta 2010

Reino Mineraali

Syntyipa aikoinaan 1800-luvulla Reino-niminen poika paltanalaiseen torppaan. Ian karttuessa Reinoa rupesi kyla muiden poikien tavoin kiinnostamaan lahimetsia kaukaisemmat vaelluspolut ja niinpa pulavuosien iskiessa rajusti perunasatoihin, Reino kerasi vahat tavaransa tyynyliinaan, sitoi kulmat yhteen ja laittoi nyytin kepin nokkaan. Ensimmaikseksi matka suuntautui Kotkaan ja tarkoitus oli nousta ensimmaiseen vastaantulevaan laivaan.

Kuinka ollakkaan ensimmainen laiva oli menossa Brasiliaan. Reinolla ei ollut tuon taivaallista hajua missa tuollainen Brasilia mahtoi olla, mutta ensimmaiseen laivan mukaan tuli luvattua lahtea. Ja kuulopuheiden mukaan Brasiliassa oli lamminta, mika tuntui hyvalta vaihtoehdolta Kotkan viimojen keskella.

Pari viikkoa myohemmin Reino astui ensimmaisen kerran Etela-Amerikan mantereelle. Kauaa Reino ei kerinnyt ihmetella uutta mannerta, kun kohtalo puuttui maahantuloviranomaisen kauhtuneessa virka-asussa Reinon elamaan ratkaisevasti. Kun nimittain yhteista kielta ei loytynyt, niin johonkinhan poika piti laittaa. Ja kun nimi viittasi kaivostyolaiseen, niin Reino lahetettiin uuden nimensa kanssa Ouro Preton kylaan kaivostyolaiseksi. Portugaliksi Reinon nimi oli lahella Reino Mineraldaa, joka puolestaan tarkoittaa suomeksi Suurta Mineraalia. Nain vahvasti enteellisen, uuden nimensa kanssa Reino siirtyi vuolemaan kultaa Brasilian kultaesiintymille.Nimi ei ollut vain ennen vaan Reinosta tuli nopeasti kylalaisten lemmikki. Reinosta tuli kullankaivajien yhteinen maskotti, jonka puoleen kaannyttiin aina kuin onni tuntui loppuvan.

Oheisen tarinan kaikkien henkiloiden nimet ja tapahtumapaikat on muutettu oikeiden henkiloiden suojelemiseksi. Tarina on taysin fiktiivinen vailla minkaanlaista todellisuuspohjaa. Alkuperainen tarina ei liity mitenkaan Brasiliaan tai kullanvuolentaan vaan mehilaisten kasvattamiseen Puolassa. Ainoastaan yksi asia tarinassa on totta ja se on Ouro Preto-niminen kyla Minas Geraisin osavaltiossa noin yhden yobussimatkan paassa Riosta.

Ouro Preton perustivat aikoinaan portugalilaiset 1500-luvulla, kun sattuivat huomaamaan, etta Brasiliasta loytyy muutakin kuin lahdattavia intiaaneja ja eksoottisia kasveja. Minas Geraisin osavaltio on taynna erilaisia mineraaleja ja sielta on louhittu parin sadan vuoden ajan kaikennakoista ja -kokoista kivea. Ouro Preto oli pitkaan kaivostoiminnan paapaikka, jossa oli mm. kaivoskoulu (nyk. museo) ja johon tuotiin orjia Afrikasta louhimaan rahaa emamaalle. Alku ei ollu siis haapponen paikallisille, mutta jostain sielta historiaan vaaryyksien seasta on myos jaanyt jaljelle monikulttuurisuus Brasiliaan, josta ovat esimerkkeja tana paivana esimerkiksi erilaiset tanssit, capoeira ja ruuat. Ja Ouro Preto on kiva pikku kyla viettaa pari paivaa rauhassa suurkaupungien melskeesta. Siella voi tepastella pitkin mukulakivikatuja, patsastella kirkkojen edessa ja ihmetella mineraalimuseossa mita kaikkea ihmeellista tama pallomme pitakaan sisallaan.

Linjuriauto on maantien assa

Nyt ollaan tultu siihen tilanteeseen hortoilussa, luojalle kiitos, etta suuret etapit bussin kassa alkaa olla tehty. Muutama 6-8 tuntinen taitaa olla viela edessa, riippuu pitkalti tulevista paahan- ja auringonpistoksista. Mutta yli 15-tuniset rypistykset ovat pitkalti takana ja enaa muistona takaraivossa.

Paljon on tullut bussissa istuttua. Vaittaisin, etta jopa keskimaaraista enemman. Kaikenkokoista ja -nakoista bussia on eteen tuotu. Ja vaikka paljon on kokemusta karttunutkin, niin aina se vahan jannittaa minkaslaisessa bussissa sita tama yo vietetaan. Jannitys alkaa jo lippua ostaessa. Lipun hinta kertoo jo paljon, mutta viimeistaan penkkien taakseviemisen kulmasta ratkeaa suurin jannitys. Esimerkiksi Argentiinassa Cama on paras ja Semi Cama toiseksi paras. Brasiliassa vastaavat ovat Leito ja Semi Leito. Camassa ja Leitossa penkit kaatuvat lahes vaakatasoon, Semeissa sitten hieman vahemman ja normaalit (usein 'Collectivos') bussit, no, ne nyt ovat sitten normaaleja busseja. Nama normaalit bussit ovat samanlaisia kuin Suomessa pitkan matkan bussit.

Seuraavaksi huomaat istuvasi bussiasemalla rinkan paalla ja miettivasi toimiikohan bussissa ilmastointi, onkohan siina vessa ja jos on, niin kuinka lahella sita oma paikkasi on, ketahan muita tulee matkaseuraksi, naytetaankohan elokuvia ja jos naytetaan, onkohan se dupattu, missakohan vaiheessa sita soisi jne.

Busseista parhaimmat loytyvat ehdottomasti Argentiinasta. Ei puhettakaan. Parhaimmissa busseissa istuimia vain 3 rinnakkain ja istuimet ovat lentokoneen ykkosluokan tasoa. Busseissa tarjoillaan usein muutama ateria ja joskus jopa viinia ja/tai shampanjaa! Vilttia ja tyynya loytyy ja joskus jopa duppaamattomia elokuvia. Brasiliassa bussit ovat aika hyvaa tasoa, mutta Argentiinan jalkeen, pakko tunnustaa, etta aina se on pieni pettymy kun kerran paassyt maistamaan hunajan makeaa uutetta. Uuden-Seelannin ja Australian bussit olivatkin jo sitten vaatimattomanpaa perustasoa. Uuden-Seelannin bussien erikoisuuksiin kuuluivat turismille valjastetut hopottavat bussikuskit, jotka pyyteettomasti kertoivat tarinoita eteen avautuvista maisemista.

Vaikka tassa huojentunein mielin istun ja kirjottelen istuttuja kilometereja, niin onhan bussi aliarvostettu menopeli. Linjuriauto on erittain ekologinen matkustuspeli. Useita ihmisia siirtyy paikasta A paikkaan B. Ja onhan linja-autossa tunnelmaa. Saatat tavata jopa uuden ystavan matkan varrella.

Taita siis penkkia sopivasti, laita musiikkia soljumaan korviisi ja nauti maisemista. Helppoa. 

Lauantaina 13. helmikuuta 2010

Karnevaalit

Seisoskelen rantabulevardin koristeltua kiviaitaa vasten, joka erottaa Speedo-housuiset paikalliset patsastelijat bulevardilla jatskia syovista, jo aurinkonsa nauttineista, tepastelijoista. Ilmapiirin tiivistymisen voi aistia. Pikku hiljaa bulevardille ja sen varrella oleviin spnsoroituihin vip-aitioihin alka keraantya enemman ja enemman ihmisia. Kameroita viritellaan erilaisiin mastoihin, viimeisia nauloja lyodaan suojaplekseihin ja mainosbanderolleja ripustetaan lahes kaikkiin mahdollisiin oksantynkiin. Sponsoroituihin t-paitoihin pukeutuneet ihmiset alkaavat loytamaan toisensa. Muut ihmettelijat etsivat sopivaa paikkaa laskea ahterinsa seuraaviksi tunneiksi. Eletaan viimeisia minuutteja ennen vuotuisen karnevaalin rajahtamista kayntiin Barran kaupunginosassa Salvadoren kaupungissa Bahian osavaltiossa pohjois-Brasiliassa. On 11. helmikuuta 2010 ja edessa 6 paivaa armotonta vatkausta ja sheikkausta.

Ja sitten odotus paattyy. Kello kuusi illalla nytkahtaa ensimmaisen esiintyjaryhman rekka liikkeelle Barran itapaadysta. Kova-aanisista tulvahtaa ensimmainen laulu rumpujen tahdittamana ja rekan ymparille keraantyy ihmisia ensimmaiseen samban tahdittamaan marssiin pitkin rantabulevardia. Vaistamattakin alkaa omatkin jalat vatkaamaan tahtia ja uskomatonta, mutta totta, ahterikin taitaa liikahtaa muutaman millin. Ja kun sen saa lopulta liikkeelle, niin sehan heiluu ihan omalla painollaan vaikka ensi vuoteen. Kasivarret ovat aivan kananlihalla. Vastaavaa huumaa olen kokenut elamassani vain muutaman kerran. Ensimmainen kerta oli Lions-klubin jarjestamissa Kevatriehoissa Laurinlahden koululla, Espoon kauneimmassa kaupunginosassa noin 25 vuotta sitten, jossa nain ensimmaisen kerran pomppulinnan ja toinen kerta oli myohaisessa teini-iassa, kun kuulin ensimmaisen kerran helsinkilaisten yokerhojen KYn (aka Kyna) ja BierAcademyn (aka BAn) olevan yhdistettyna seuraavana iltana, niin etta samalla sisaan paasylla sai hortoilla edestakaisin molemmissa juottoloissa.

Myohemmin saman iltana Pelorouhinon kaupunginosassa sambataan myos. Pelorouhinossa (tai niin kuin kaikki me Salvadorissa kayneet kutsumme sita vain Peloksi) meno on hieman pienempi kokoisempaa, mutta eri tavalla mielenkiintoista. Kapeilla mukulakivikaduilla vaeltavat erilaiset orkesterit keraten taaksensa sambaavia ihmisia. Valilla orkesterit tormaavat toisiinsa seuraavassa kadunkulmassa, mutta sopuisan suunnittelemattomasti molemmat jatkavat suuntiinsa. Valilla akkinaiset sadekuurot yrittavat epatoivoisesti pilata tunnelmaa epaonnistuen siina surkeasti.

Mikaan ei ole helpompaa kuin istahtaa kadunvarsibaariin. Tilata olut ja ihastella ymparilla juhlivia ihmisia.

Maanantaina 22. helmikuuta 2010

Futebol

Brasiliassa vieraillessa ei oikein kirveellakaan voi valttya tormaamasta, kirjaimellisesti, jalkapalloon. Jos maassa on lahemmas 400 miljoonaa isoa varvasta, niin niita varten on varmasti ainakin tupla, ellei tripla-maara, jalkapalloja. Erityisesti rannat ovat oivallinen paikka tutustua tahan brasiliaan ykkosurheiluun. Voi sita taidon maaraa, jolla palloa potkitaan erilaisten verkkojen yli ja / tai erilaisiin valiaikaisiin maalin virkaa tekeviin kyhaelmiin. Tai kaduilla, tyhjat tolkitkin ajavat pahimmissa potkimisen tarpeissa pallon virkaa. Ja ehka hienointa on se, miten spontaanisti yhdesta kikkailijasta alkanut pallottelua on muutamassa minuutissa laajentunut eri-ikaisten, -rotuisten ja -sukupuolten valiseksi kisailuksi.

Jos pohjoisessa eletaan parhaillaan jaakiekon aiheuttamassa huumassa, niin Brasiliassa valmistaudutaan parhaillaan ensi kesan MM-kisoihin. Ja kun kyse on Brasiliasta, niin vain ja ainoastaan mestaruus kelpaa. Kaikilla on mielipiteensa maajoukkueen nykyisesta paavalmentajasta, Dungasta, ja toistaiseksi ollaan kovin varautuneita. Ehka parhaiten kuvaa eraan tyton vastaus kysyttyani hanen mielipidettaan: "Riippuu siita voitammeko mestaruuden." Ei siis mikaan ihme, etta kyseista pestia pidetaan maailman tuulisempana." (Tietysti Raippaluodon vahtimestarin pestin jalkeen.) Eika huuma taalla lopu edes ensi kesaan. Seuraavat MM-kisat 2014 jarjestetaan Brasiliassa. Salvadorissa jokaikinen taksikuski muistutti ylpeana kisoista ajettuamme paikallisen fudisstadionin ohi!

Jos vaikka olympialaiset menevatkin sivu suun talla kertaa, niin Brasilia on ehka paras paikka aloittaa maailman suurimman urheilulajin ensi kesaisten MM-kisojen hehkutus ja odottelua. Enaa vajaat 4 kuukautta ja ikuisuuden tuntuinen 4 vuoden odottelu on jalleen ohi ja on aika nauttia kuukauden pituisesta hekuman huipusta. Ja talla kertaa kisat pelataan taydellisesti Suomen aika vyohykkeella. Kun paivan hanttihommiltani kerkian, viritan television pahvilaatikon paalle, lammitan Saarioisen kumipitsan ja kaadan itselleni tuopillisen kotitekoista kiljua palan painikkeeksi. Nojaudun taakse sisalle nostamassani rantatuolissani ja nautin maailman kauneimman pelin hurmasta.

Viela kun Suomi selviytyi joskus itse kisoihin, mutta ehka elama olisi silloin liian taydellista. Joka tapauksessa, ei ole ensi kesana vaikea toivoa Brasilian voittavan mestaruutta. Harvassa maassa, jos missaan, kauneinta pelia arvostetaan niin sydamen pohjasta.

Sunnuntaina 28. helmikuuta 2010

Eraat synttarit

Se keskiviikko, olihan se keskiviikko?, ei olisi kauniimmin voinut alkaa. Aurinkoa kirkkaalta taivaalta ja jo kymmenen metrin kavely aamu 8:lta saa hikipisarat kihoamaan otsalle. Sinaansa tama eivat ole mitaan hirmu suuria ihmeita, Praia de Pipassa kaikki aamut tuppaavat olemaan samanlaisia.

Aamupalaksi tutusti munakasta nakeilla, muutama juustosampyla, ananas-, hunajameloni- ja mangoviipaleita ja tama kaikki kohti sulastusuunia raikkaalla ja tuoreella ananasmehulla. Aamiaisen jalkeen henkilokohtainen huolto, jonka jalkeen lepailya ja turhaa toimeettomuutta puolille paiville.

Puolilta paivin lahdin rannalle. Tapasin hostellin argentiinalaistytot, joiden kanssa jatkoimme edelleen kohti Praia do Dolfinosia. Kohti delfiineja ja mahdollisesti muita. Muut olivat jo kerinneet seuraavalle rannalle, mutta tyttojen kanssa parskimme ja kikkattelimme rantavedessa delfiineja odotellessa. Niinkuin vain me tytot osataan. Pikku hiljaa delfiinitkin uivat koloistaan esille. Ylimaaraisia sirkustemppuja ei nakynyt edes synttarieni kunniaksi, mista pieni miinus, mutta olihan nyt off-season. Siita huolimatta jonkinnakoista ammattiylpeytta voisi olettaa heillakin olevan. Ei nyt tarvitsisi hanskoja tiputtaa heti kun kello lyo nelja.

Takaisin hostelilla koettelimme viela nauruhermojamme yllattavan hyvalla elokuvavalinnalla, ihan itsekin yllatyin, kunnes oli aika avata hanat. Brittipariskunta oli valmistautunut koko paivan illan juhliin. (Tama oli itse asiassa heidan ideakin. Edellisena iltana en saanut taas pidettya suurta suutani soukemmalla.) Vic oli leiponut oikein suklaakakun ja Andy toimi koko illan caipirinha-baarimikkona. Kylla siina hieman sydamesta otti kun viela porukalla lauloivat onnittelulaulunkin. Lasejakaan ei liattu koko iltana, kun kulhona toiminut kattila kiersi koko illan ympari poytaa ja kauha toimitti makoisan nektariinin virkistamaan aurinkon polttamaan kroppaa. Aika monta kierrosta se kiersikin...

Puolen yon aikoihin siirryimme paakadun varrelle, josta olin varmistanut edellisena iltana olympia-latkan nakyvyyden. Onneksi tama peli meni niin kuin pitikin mika nosti ennestaan juhlatunnelmaa. Taisin olla ainoa joka pelia seurasi, mutta ilmeisesti olin tehnyt kiitettavaa mainostyota, kun viela seuraavana paivanakin kyseltiin tuloksen ja seuraavien pelien peraan. Pikkutunnit vierahtivat viela eraassa toisessa baarissa sielun janotessa lisaa nektrariinia. (Aiti, oikeasti olin kotona nukkumassa jo puolen yon aikoihin. Vahan varitan tassa, jotta kuulostaa paremmalta.)

Seuraavia synttareita odotellessa ja vanhoja muistelessa naihin tunnelmiin ja kuviin.

Posted by Hapa 16.03.2012 08:25 Archived in Brazil Tagged brazil Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, osa 9.

... ja Brasilia jatkuu.

Maanantaina 8. maaliskuuta 2010

Kuvista

Epailyista huolimatta kameraa ei ole myyty akuutin rahapulan takia. Kuvia on edelleen rapsitty mita turhimmista kohteista ja taysin vaaraan aikaan. Kuvien jatkotoimittamisessa maailmanlaajuiseen verkkoon on sen sijaan ollut huomattavia vaikeuksia sopivien toimittajien ja erityisesti toimitusjarjestelmien olevan Brasiliassa kiven alla. Logistiikkatiimi seuraa aktiivisesti tilannetta, mutta ei lupaa tilanteeseen muutosta lahitulevaisuudessa.

Speedot eivat ole kuolleet

Kyllahan matkustelu avartaa ja laajentaa maailmankatsomusta kummasti. Kovasti sita yrittaa aina muistuttaa itselleen eriavien mielipiteiden ja toimintatapojen mahdollisista hyvista puolista. Usein tassa onnistuenkin. Mika puolestaan taas laajentaa entisestaan silmien nakokenttaa.

On kuitenkin joitain asioita, joiden sulatteleminen vie edelleen valtavasti aivokapasiteettia ja energiaa. Naiden asioiden sulatteleminen on kuin yrittaisi nielaista kananmunan kokonaisena. Yksi naista eteentulleista kokemuksista on Speedojen kaytto. Kun viela pari kuukautta sitten luulin, monen muun ohessa, etta Speedot ovat uhanalainen vaatekappale ja useimmat ihmiset ymmartavat olla kayttamatta niita muualla kuin uimahalleissa. Speedoillekin on kuitenkin loytynyt turvasatama ja sen nimi on Brasilia. En ole elamassani missaan nahnyt niin monia Speedoja kuin Brasilian hiekkarannoilla. Ja sen tarkoittaa satoja Speedoja paivittain.

Edelleen muistan sen painajaismaisen hetken, kun olin kavelemassa Porto Seguron rantabulevardilla, kun kohdalleni pysahtyi minibussi tuoden kyytilaisia takaisin lahirantojen rantatuoleista. Silmieni edessa ovet avautuivat ja jalkakaytavalle astui 10-15 keski-ikaista miesta pelkissa tiukkoissa Speedoissa elintasovatsojen peittaessa nayttavasti Speedon merkin. En ehka ikina toivu tuosta naysta.

Jos naette ensi kesana Hietsun hiekoilla jonkun patsastelemassa Speedoissa rantavedessa, tulkaa morjestamaan.

Speedo Gonzalez

Perjantaina 19. maaliskuuta 2010

Pequena Finlandia

Jonakin sateisena yönä viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä näki Toivo Uusikallio tulevaisuutensa, kuin myös aika monenmuunkin, kannalta ratkaisevan unen. Unessa häntä kehoitettiin, kehottajasta ei ole tarkempaa tietoa, perustamaan ihanneyhteiskunta jonnekin etelän auringon alle. Järjen miehenä Toivo ei voinut olla jättämättä unea oman onnensa nojaan, vaan näki tämän puolestaan pitkään kaivattuna johdatuksen merkkinä. Tomerasti hän alkoi kasamaan ihanneyksiloitä, kasvissyontiin, uskovaisuuteen ja päihdettomyyteen taipuvaisia miehiä, kyselylomakkeen avulla ja löysikin useita satoja kriteerit täyttäviä valioyksilöitä. (Jälkiviisaana voi todeta, että yhteisön jatkuvuuden kannalta kannattaa seuraavan kerran ottaa mukaan myos yhtä paljon naisia.) Suuren laman kynnyksella Topi (olen melko varma, että häntä kutsuttiin Topiksi niin rapakon talla kun silläkin puolella) sitten johdatti joukkonsa Brasiliaan päätyen perustamaan Penedon suomalaiskolonnian noin 3-4 tunnin ajomatkan päähän Rio de Janeirosta lounaaseen.

Nykyäää Penedon pikkukylä voi ja hengittää ehkä paremmin kuin koskaan. Topia eikä montaa muutakaan suomea puhuvaa kylässä enää ole, mutta nykyään kyla on Rion asukkaiden suosiossa viikonloppuretkien kohteena. Vaikka suomea ei enää osatakkaan, niin silti historia näkyy esim. kauppojen ja ravinteleiden nimissa. Pequena Finlandia nimisessa puutalokeskittymässä, eräänlaisessa ostoskeskuksessa, kylän keskustassa sijaitsevat Korvapuusti-ravintola, suomalaisten jäätelöiden ja suklaiden tehtaat ja myyntikojut, joulupukin paja sekä posti. Lisäksi kylästä löytyvät Kielo-käsitöiden myymälä, Suomi-museo ja Suomalaisten Klubi. Jälkimmäisessä järjestetään kuulema yhä joka lauantai-ilta klo 21 lähtien suomalaisten perinnetanssien opettelua ja tanssimista. Oma rohkeuteni ei riittänyt jäädä katsomaan letkiksen nykyaikaista versiota vaan halusin säilyttää kauniit muistot Penedosta.

Ja ei kai suomalainen kylä olisi mitaan ilman Koskenkorva-ravintolaa, joka on uusimpia tulokkaita kylän laitamilla. Topi on mahtanut pyoriä haudassaan tästä kuultuaan. Omistaja oli ainoa löytämäni suomea puhuva henkilö kylässä. Hänellä ei ole mitään tekemistä alkuperaisten suomalaisten kanssa ja vähän tuntui olevan hampaankolossa myos nykyistä, sekä entistä, isänmaataan, kuin vähän yhtä-sun-toistakin, vastaan.

Yhdessä asiassa Penedo on hyvinkin lähellä kaukaista emämaataan. Se on kirkkaasti kallein paikka missä olen Brasiliassa yöpynyt. Jotkin siteet eivät sitten katkea millään.

Virus

Melkein kalkkiviivoille asti pääsin ilman vakavampaa sairastumista, ruokamyrkytyksiä ei lasketa tässä kisassa, tässä hortoilussa. Mutta niinpä pääsi hiipimään viruksen ryökäle yöaikaan lakanan alle ja kutittelemaan höyhenellä kurkkutorven herkkiä seinämiä. Ja niinkuin usein, ei tällekkään virukselle löytynyt tarkkaa nimeä. Paras arvio, suurimpana syynä koska se on tunnetuin, on dengue-kuume. Hyttysten mafioiden keskinäisessä aluejaossa maaseudun "landet" hoitavat malarian levittämisen ja urbanisoituneiden "cityjen" vallan väline on dengue. En voi myöskään olla epäilemättä tämän olevan pelkkä sattuma. Vain muutama viikko sitten julkaisin artikkelin hyttysistä ehkä hieman negatiiviseen sävyyn. Kostoiskua ei tarvinnut siis kauaa odotella.

Toinen vaihtoehto viruksen lähteeksi löytyy internetkahviloista ja niiden monesti puutteellisesta virustorjunnasta. Mitäpä jos tämä on ensimmäinen tietokoneesta ihmiseen tarttuva virus? Olenko vahingossa hipaissut koneen usb-porttia rikkinäisellä ihollani ja virus on sujahtanut kroppaani mukanaan tuhansien ihmisten sähköposti- ja luottokorttitiedot. Voidaanko mua syyttää varastettujen tietojen välittämisestä, jos tietämättäni levitän niitä muissa internetkahviloissa?

Ja mitäs jos onnistun saamaan vielä sika-influenssan? Ja voiko jo kantamani virus tarttuaa eläimiin? Tai sikainfluenssa puolestaan tietokoneisiin? Miten sikainfluenssaa sairastavat sika, ihminen ja tietokone hoidetaan? Toisaalta, jos kaikki eristettäisiin samaan huoneeseen, niin voisin syödä sian ravinnokseni (Uusikallion Topi ei tästä tykkäisi) ja käyttää tietokonetta ajankulukseni. Toisaalta tämäkin onni todennäköisesti loppuisi siihen, kun yöllä hyttynen pistäisi muhun dengue-kuumeen. Eli oli viruksen aiheuttaja mikä tahansa, niin hyttynen voittaa aina.

Asiakaspalvelussa ei sovi sekoilla

Seuraavassa muutamia helmiä asiakaspalvelutilanteissa tms. vuoden varrelta:

"Australiassa kaupan kassa tervehtii mua saapuessani kassalle ja kysyy kuinka voin. Lähtiessäni toivotamme toisillemme hyvät päivän jatkot."

"Uudessa-Seelannissa ja Australiassa bussikuskit jaksoivat väsymättä ja ärsyyntymättä neuvoa, missä tuli jäädä pois ja kuinka pääsin helpoiten määränpäähäni."

"Ravintolassa Argentiinassa tarjoilija tulee tarkistamaan muutaman kerran syömisen aikana onko kaikki hyvin ja tarvitsemmeko mahdollisesti jotain muuta."

"Brasiliassa useita kertoja olen joutunut kysymään erittäin vajavaisella portugalilla missä jäädä bussista pois. Vastauksista en ole paljoakaan ymmärtänyt, mutta aina on kanssamatkustajat pitäneet huolen, etta jään oikealla pysäkillä pois. Vastaavasti bussiasemilla tuntemattomat ovat monesti kysymättäkin ottaneet kädestä kiinni ja vieneet oikean bussin luokse."

"Australiassa usein täysin tuntemattomatkin tervehtivät, jos sattuvat samaan huoneeseen."

Hieman on kuukausien saatossa päässyt muisti heikentymään, mutta olihan se Suomessakin tällaista? Olihan?

Lauantaina 27. maaliskuuta 2010

Um dia em Cidade Maravilhosa

Eu acordo em oito e trinta horas da manhã. Antes cafe da amanhã tomo banho e escoro os dentes. Proxima cafe da manhã e muito cafe com leite e açucar, pão com ovos fritas e muitas, muitas frutas diferentes.

A nove e meio começa meu dia. Eu visita primero Pão de Açucar e Christo Redentor. Estas são mais famosos em tudo Rio de Janeiro. Meu proxima luga é Parque Nacional de Tijuca. Tijuca é mais antigo parque nacional em tudo Brasil e tem muitos diferentes animales e floras e naturalesa é muito lindo.

Depois Tijuca almoço em uma churrascaria. O restaurante tem comida tipico brasileira e esta barato tamben! Me gusto. Da tarde visito na famoso Estádio Maracanã e procuro jogar de futebol. Fluminense e Vasco da Cama é um clássico!

Mais tarde encontro meu amigos e nos bebemos cerveja na praia da Ipanema. Nos conversamos cosas diferentes. Da noite nos visitamos na Lapa e escuchamos grupos brasileiras tocam musica brasileira. Muito gente bailam samba todo noite!

Esta fui em bom dia!

Posted by Hapa 16.03.2012 08:35 Archived in Brazil Tagged brazil Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, viimeinen osa.

Hortoilu päättymistä ei olisi voinut itse paremmin suunnitella;)

Lauantaina 10. huhtikuuta 2010

Pitkästä aikaa Euroopassa

Lähes vuosi meinasi vierähtää ennen vanhalle mantereelle paluuta, mutta jo krooniseksi muuttuneen rahapulan kuin myös lentolippujen viimeisen voimassaolopäivän avustuksella alitin riman kirkkaasti. Kirjoittelen tätä aikaerotokkurassa Lontoon Kensingtonissa, joten olkoon se tällä kertaa syy poukkoilevaan ja hapuilevaan kirjoittamiseen. Tosin eipä tätä tarvitse enää kauan kenenkään kärsiä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan enkä nyt tarkoita tätä blogia. Nyt alkaa olla juhlat ohi ja on aika potkia sammuneet pihalle, tanssia illan viimeset hitaat, jonottaa takkinsa narikasta, hakea kebab-annos lähi grilliltä ja suunnistaa lähimmälle taksitolpalle odottamaan parempaa huomista.

Mutta taskuun jai käsittämätön määrä tapahtumia ja ihmisiä, nukkavieruja patjoja, kylmiä suihkuja, kymmeniä nuudeliannoksia, jokunen virkistävä olut, hauskoja tarinoita, viela hauskempia iltoja, näkemättömiä eläimiä, nähtyjä kirkkoja, kymmeniä rantoja, mahakkaita bussikuskeja jne. jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kun nyt kuitenkin tulee kyselyitä, että kannattiko tehdä koko reissua, niin olen päätänyt yrittää miellyttää kaikkia. Kokosin alle erilaisia vastauksia, joista toivottavasti jokaiselle löytyy omaan makuun sopiva vastaus.

Virkamiesmäisen mitään sanomaton:
"Reissu oli tosi hieno ja näin upeita paikkoja. Kaikki oli tosi kivoja maita ja ihmiset aivan huippu ystävällisiä."

Teinimäinen vastaus:
"V***n magee reissu. Diggasin ihan kybälle. V****, maailmassa on niin mageita v**** paikkoja, mikset säkin lähe?, v****. Ostat sä mulle bissen? Fyrkat ihan lopussa kun v**** bailattiin Thaikuissa."

Perusnegatiivinen vastaus:
"Paska reissu, mut tulipahan tehtyä."

Mark Twainin suusta lipsahtanut viisaus:
"Kahdenkymmenen vuoden päästä tästä päivästä kadut enemmän tekemättömäksi jääneitä tekoja kuin niitä jotka teit. Siispa irrottaudu siteistä ja purjehdi poispäin turvasatamasta. Löydä oikeat tuulet purjeillesi. Etsi. Unelmoi. Löydä."

Nyt loppui blogista muste eikä tässä enää ole musteeseen varoja tuhlata. On aika antaa tilaa toisille blogeille.

Blogi kiittää, kumartaa ja poistuu Lontoon yöhön nukkumaan.

Perjantaina 23. huhtikuuta 2010

Tour de Europe

Nyt jos koskaan voi todeta ettei pidä lipasta ennen kun tipahtaa. Niin kovin vähän tiesin Lontoossa, kun edellisen kerran tänne jotain kirjoittelin. En tainnut tosin olla ainoa, jonka matkasuunnitelmat ovat heittäneet härän pyllyä viime päivinä.

Jos muuten hortoilu meni oikeastaan yllättävänkin hyvin suunnitelmien mukaan ja jopa budjettikin piti melkein loppuun asti. Mitä nyt Brasilia pyyhki persustaan mun laskelmilla. Niin sitten saavuin Eurooppaan...

Lontoossa oli mukava viettaa viikonloppu ja palata rauhallisesti kotimantereen elämänmenoon. Tavata reissututtuja, Suvi ja David, jotka mahdollistivat mm. grillikauden avajaiset ja Stonehengen, ja pikku hiljaa mukautua ajatukseen et tässä tää nyt oli. Jälkikäteen voi todeta, että Lontoon metron ongelmat tuona viikonloppuna taisivat olla enne tulevasta.

Vielä Amsterdamiin pääsin niinkuin sovittiin. Keväinen sääkin suosi kaupunkiin tutustumista. Konkreettisesti aloin myös tutustua työmarkkinoihin ja palauttelin mieleen PowerPointin hienouksia kalvoshown tekemisessä, kokouskäyttäytymistä, sähköpostikalenterin käyttöä ja kravaattisolmun tekemistä. Mutta sitten päätti luonto näyttää voimansa. Taisin jossain vaiheessa täällä kirjoittaa miten luonto tekee kaiken 100-kertaa paremmin kuin ihmiset ja eräs tulivuori pohjoisessa todisti väitteeni oikeaksi. Tarvitaan yksi vaivainen tulivuori ja ihmiskunnan teknologisin manner on täysin polvillaan. Ja ihmiset sen mukana. Heti kun pitäisi poiketa jotenkin normaalista matkasuunnitelmasta, niin sitten meneekin koko käsi kyynärpäätä myöten suuhun. Tuskinpa koskaan sotien jalkeen on Eurooppa ollut näin sekaisin. Ja ah, kun odotan kotiin pääsyä ja paperisotaa korvausten saamiseksi ylimääräisista kustannuksista. Visalla voisi nimittäin lämmittää keskikokoisen omakotitalon puolen vuoden ajan. On se niin kuumana käynyt. Eikä yhtään auta asiaa, että melkein vuoden poissaolon jalkeen Eurooppa yllätti kalliudellaan täysin housut kintuissa. Tai oikeastaan tässä tapauksessa ei ollut housuja ollenkaan.

Niin, aiotun paluulennon kariutumisen jälkeen (perjantaina 20. huhtikuuta) viettelin viela pari päivää rauhassa Amsterdamissa ja annoin amatöörien hätäillä itsensä ensimmäiseksi pois tieltä. Mitä nyt buukkasin itseni junaan seuraavaksi tiistaiksi Köpikseen ja päivän töiden jälkeen lähdin kaljalle.

Tiistai lopulta saapui, mutta juna lähti. Kuuden hengen kabiinissa oli mun lisäksi vain yksi britti, jonka kanssa onnittelimme itseämme lähes tyhjästä kabiinista ja tulevata hyvin nukutusta yöstä. Niinpä. Juna täyttyi ääriään myöten ja osa teki matkaa pyörävarastossa tai nukkui junan käytävillä! Meidän kabiini oli täynnä ja nukkumisesta ei saanut kuin niskan kipeäksi. Mutta kun kaikki ovat kirjaimellisesti samassa junassa niin matkan teko on paljon helpompaa. Huumori muuttui väsymyksen myötä yhä ronskimmaksi ja aina kuin joku valitteli oman matkansa pituutta ja vaikeutta, niin sai vastauksen: Olisit lentänyt. Se on paljon helpompaa ja nopeampaa.

Köpiksessa ihmettelin vähän aikaa mitäs sitten Tukholman junien ollessa aivan täysiä ja bussia yrittäessäni vasta 7 asiakaspalvelija kertoi mulle ettei itseasiassa koko kaupungissa ole bussiasemaa. Kaunista. Eurooppalainen asiakaspalvelu löi näpeille puolen metrin halolla. Mutta Malmöön sain junalipun, jossa sitten varasin seuraavaksi illaksi yöbussin Tukholmaan. Mä ja yöbussit kuulutaan yhteen kuin paita ja peppu. Sydämeni itkiessa verta muistelin Argentiinan bussien tasoa yrittäessäni löytää edes kohtalaisen asennon kovin pienella penkilläni.

Nyt Tukholmassa sataa räntää ja skandinaavinen kevät näyttää parhaita puoliaan. Mutta kaupasta löysin Finduksen spydärin ja Valion oikeaa maitoa. (Vähän pitää mainostaa, kun yritän saada Findukselta muutaman ilmasen kalapuikon.) Ja tämän jälkeen pääsen oikeaan saunaan. Eli eihän tässä mitään hätää ole. Ja huomenna hortoilu loppuu Viikkarin risteilyyn. Mikään ei ole tyylikkäämpäää lopettaa vuoden hortoilu, kun Itämeren kuuluisilla laivoilla yhdessä espoolaisten ikämiessählyn pelaajien kanssa.

Ja mitä tulivuoreen tulee niin toivottavasti tästä jotain opitaan. Nimittäin kunnioittamaan isompiaan eli luontoa.

Posted by Hapa 16.03.2012 08:42 Archived in United Kingdom Tagged sweden finland netherlands uk denmark Comments (0)

Hortoilua 2009 - 2010, osa 7.

Uruguay

Maanantaina 4. tammikuuta 2010

Vuosi vaihtui ja kohta vaihtuu myos maa

Vuosi on vaihtunut ja vaikka kuinka oon yrittanyt siita vaantaa jutun juurta, niin ei oikein vaan oo lahtenyt. Kovasti moottori kohisee ja renkaat sutii, mut siinahan on. Taitaa olla kone hyytynyt pelkasta tiedosta, etta Suomessa on joka paikassa vahintaan 45 astetta vahemman kuin taalla!

Ensimmainen joulu ja vuodenvaihde nain lampimassa ja mita siita nyt osais sanoa. Olihan se erilainen, mutta ei se herattanyt suuria tunteita. Kaikki joulu-hassakointi on taalla lahes minimissaan siita mita se on Euroopassa, joten siltakin osin aika tavallisia paivia nuo pyhatkin olivat. Lahinna sen huomasi siina vaiheessa, kun apetta etsiessa tuttu kaveri ei ollutkaan nakkikojuineen kadun kulmassa. Sunnuntaisin Argentiinassa ei tehda suuria tekoja, ainakaan ulkosalla, eika myoskaan pyhina. Eli kyllahan se joulu on parhaimmillaan lumen ja laheisten keskella, mutten kylla edelleenkaan kaipaa sita lokakuussa alkavaa ihmisen kiusaamista.

Uusi vuosi vaihtui Rosariossa paikallisesta asadosta, lue: grillilihaa, nauttien ja paikallisten opastuksella kaytiin jopa yokerhossa. Pitihan sekin nyt taalla kokea, mutta eikohan ne ala olla jo nahty tassa iassa. Pelkastaan valvominen aamunsarastukseen on liian kova uhraus kropalle. Ja kun Suomessa keraillaan seuraavana paivana roskia jarven jaalta, niin taalla riennetaan sen samaisen jarven rannalle ihraa karistamaan. Ja kun, ei taallakaan, ole suotu kilometria pitkilla rannoilla, niin touhu muistuttaa erehdyttavasti ihmisten ahtautumista Suomenlahden rantojen joka ikiseen kivenkoloon. Lisaksi Argentiinassa kuuluu paistatella paivaa polviin ulottuvassa vedessa ja seisoskella siina kuin mukamas muina miehina.

Huomenna kay tie, viela kerran, Buenos Airesiin ja Coloniaan ja sielta edelleen Punta del Esteen. Tuohon Uruguayn itarannikon kuuluisaan aurinkorannikkoon. Saas nahda millaista siella. Lomakausi on taalla kuumimmillaan, joten luulisi riittavan rantapalloilijoita.

Keskiviikkona 6. tammikuuta 2010

Etela-Amerikan pikkujattilainen

En usko olevani hirvean vaarassa, jos vaitan etta lahes kaikki suomalaiset tietavat kinkun paistosta enemman kuin etelaamerikkalaisesta valtiosta nimeltaan Uruguayn. (Huomatkaa myos nappara aasinsilta ajankohtaan.) Joku saattaa muistaa maan muutaman vuoden takaisesta taistosta Argentiinan kanssa sellutehtaasta Rio Parañan varrella, joka suututti ja yha suututtaa naapurimaalaisia. Toinen hieman toisenlainen yhtymakohde Suomeen syntyy Uruguayn lempinimesta, joka kuuluu "Etela-Amerikan Sveitsi". Maa on lahes poikkeus Etela-Amerikassa tasapainoisen talouskehityksensa ja muunkinlaisen hyvinvoinnin edellajakavija maanosassa. Tasta siis laheinen suhde Suomeen tai ei oikeastaan Suomeen vaan Hyvinkaan Sveitsiin. Mutta koska Hyvinkaa on Suomessa, niin kai tuosta voi nyt suomalaisetkin hieman rintakarvoja royhistella.

Uruguayn on ollut piikkina isompien naapurimaidensa lihassa kohta 200 vuotta ja hyvin tuntuu pyyhkivan. Brasilian ja Argentiinan painiessa lahes tauotta erilaisine sisaisine kahnauksineen, Uruguay on saanut etsia omaa paikkaansa latinalaisessa omenakulhossa. Tana paivana maan itaosan rantakaupungit, Punta del Este erityisesti, ovat kasvaneet jo aivan maailman mittakaavassa valtaviksi lomakohteiksi korkeine tornihotelleineen, bulevardeineen, vierailevine risteilijoineen ja jattimaisine kasinoineen. (Keskustelu siita onko sitten hyva asia, kaydaan ihan muilla kanavilla.)

Ja jos namakaan ei riita hiljentamaan arvostelijoita, niin ainakin Etela-Amerikassa maa pystyy hiljentamaan arvostelijat kahdella jalkapallon MM-turnaus voitolla. Maa jarjesti ensimmaiset kisat 1930, ja voitti, ja ehka viela herkullisempi oli pohjoisesta naapurista, Brasiliasta, 1950 haettu turnausvoitto, jota ei ole vielakaan, eika ehka koskaan pystyta, pystytty unohtamaan kummassakaan maassa. Eri syista luonnollisesti.

Sormia syyhyttavasti paastiin jalkapalloaiheeseen. Lahdenkin viereiseen riippukeinuun aihetta pohdiskelemaan. Nain se ketjureaktioajattelu toimii myos kirjoittamiseen.

Sunnuntaina 10. tammikuuta 2010

Reppuni mun

Rinkka. Tuo reppumatkailijan paras kaveri, tuki ja turva. Sen valintaan kaytetaan paljon aikaa. Vertaillaan vierekkain erilaisia malleja, avataan ja suljetaan joka ikinen vetskari ainakin kahteen kertaan ja lopuksi tungetaan tayteen kaupan myyjan avustuksella erilaisia ylijaama muoveja, jotta koeselkaanlaitto olisi mahdollisimman todentuntuinen. Kotona sitten hypistellaan tuota uutta perheenjasenta pelonsekaisin tuntein, onhan matkaan lahto nyt hyvinkin lahella. Soitellaan kavereille ja haetaan tukea tekemalleen valinnalle. Kerrotaan lokeroiden lukumaara, erilaisten hihnojen kiertokulmat, tietysti koko ja vari ja viela kerran erilaiset taskut ja lokerot.

Rinkalla ja sen varilla, koolla ja kaytettavyydella on toki valia ja siinahan suurin osa tavaroista siirtyy paikasta toiseen. Mutta aivan siina vieressa, isomman varjossa loikoilee pikkureppu tai toiselta nimeltaan paivareppu. Rinkan varjo on monesti niin vahva ettei pienempaa meinaa edes huomata. Usein pikkurepuksi riittaa kouluaikojen vanha reppu tai kaverilta lainattu reenikassi. Sen valintaan ja ominaisuuksiin ei juurikaan kiinnitetaan minkaanlaista huomiota. Jos nyt vari sattuu olemaan sinnepain kuin omat lenkkarit, niin hyva.

Kohta 9 kuukautta on pikkureppuni jaksanut kantaa tavaroitani yhtaan valittamatta paivasta toiseen. Sita on parsittu ja teipattu kohta kymmenia kertoja, oiottu nyoreja, pyyhitty polyja ja kuivateltu hiesta tai muusta epamaaraisesta nesteesta. Siina kuin iso reppu hoitaa siirtymiset ja lepailee sangyn paadyssa odottaen seuraava etappia, niin pikkureppu ei ole lomaillut sitten Suomesta lahdettyaan.

Siirtymisilla se toimii arvoesineiden ja kameran vartijana ja perille paastyaan siirtyy toiseen lahes yhta tarkeaan tehtavaansa: paivarepuksi. Lahes paivittain se kiipeaa selkaani ja toimii kameralaukkuna, evaiden sailytyksena, veden kantajana yms. Siihen lykataan marat uikkarit, ruokien jatteet, roskat ja hortoilujen aikana kertyneet kaiken maailman lappuset ja kupongit.

Pikkureppu. Tuo nykyaikaisen hortoilun moniottelija hoitaa tehtavansa juurikaan lepaamatta, mutta lahtee aina yhta iloisin mielin uuden paivan seikkailuihin.

Tiistaina 19. tammikuuta 2010

Palmupuu

Mikaan ei kerro sijainnistasi enempaa kuin palmupuu rannalla. Nahtyaan palmupuun taittuvan kohti meren aallokkoa, jopa ne vahan huonoimmillakin arvosanoilla ala-asteen lapaisseet ymmartavat ettei nyt olla kotirapakon rannalla vaan kaukana jossain lampimassa. Kuten aina, loytyy tahankin poikkeuksia. Se rakkaudella ja Subtraalilla hoidettu Jukka-palmu siina sohvan paadyssa ja toisenlaisella rakkaudella ja viinilla voideltu toisenlainen Jukka siina sohvalla.

Palmupuut koristavat lahes jarjestaen jokaista rantaa etelaisella pallonpuoliskolla. Tai ainakin silta tuntuu. Nuo, tuulen taivuttamat metsan elajat, kuuluvat lahes jokaiseen lahetettyyn postikorttiin ja jos ei koko puuta tullut halailtua, niin ainakin kookospalmu-uutetta aka kookosmaitoa on varmasti jokainen matkailija maistanut. Tai joutunut maistamaan pienella painostuksella ja, luonnollisesti, pienesta hinnasta. Se, jonka juurella, jokaisen meista tulee kayda nojailemassa punaisine neninemme valokuvaa varten ja jonka avulla voimme vannoa kuinka ihanaa siella oli, on paikallisille paljon muutakin.

Palmupuu on vuosisatoja antanut puu raaka-ainetta kaikennakoisiin erilaisiin kyhaielmiin, kuten esimerkiksi kanoottiin, onkeen, majaan ja paljon muuhun, kookosten maito on ollut tarkea ravinnon lahde, lehdet ovat antaneet suojaa sateelta majan katolla ja lanteille suojaa katseilta ja pelkastaan seisomalla ylvaasti paikallaan palmut antavat suojaa tuulelta ja tuiskulta. Ei hullummin pelkalta puulta.

Ja aah, palmupuu, jonka alla sielu lepaa ja banjot soi. Paikalliset pikkupojat kiipeavat pienesta maksusta hakemaan kookoksia puun tyvesta. Laineet lipuvat hiljalleen rantaa aloitettuaan matkantekonsa joltain toiselta mantereelta valtameren toiselta puolelta. Aurinko puolestaan laskeutuu valaisemaan tuota toista mannerta. Mietit varovaisesti pitaisiko kayda ostamassa bussilippu seuraavaan kohteeseen. Tai vieda pyykit pesulaan. Seuraavan kookoskulauksen aikana paatat tehda sen huomenna. Tai ylihuomenna. Tai ensi viikolla...

Sandboarding

Sandboarding, (ja ei, en aio kutsua sita hiekkalautailuksi vaikka kuinka pitaisi, muissakin kielissa se on vain sandboarding, joten kaynee myos suomeksi) on loistavaa urheilua. Lampimien maiden serkku lumilautailulle, jota ei tarvitse ottaa niin vakavissaan, mutta joka kuitenkin tulee otettua tosissaan laudan paalle paastyaan. Taman aiheuttaa parikin seikkaa. Ensinnakin, yritappa ite kiiveta 35-asteen helteessa, vajoavassa hiekassa, 100 metria korkean dyynin huipulle. Toiseksi, kun olet kerran kiivennyt ja sen jalkeen laskenut alas tuon samaisen hiekkakasan huipulta ja lasku on ohi muutamassa sekunnissa, niin et todellakaan halua ryssia kaatumalla seuraavaa laskua.

Aloittaaksesi harrastuksen ota kartta kateesi ja etsi laheltasi mahdollisimman korkea dyyni. Mikali tallaista ei loydy, niin voi-voi, joudut tyytymaan hiekkalaatikkoon ja -kakkuihin. Mikali olet kuitenkin onnekkaasti sattunut reissuillasi paikkaan, jota on suotu dyyneille, niin yrita seuraavaksi loytaa katseellasi laudan vuokrauskoju. Sen nahtyasi kavele kojulla, heita muutama herja ja ylavitonen, juo virvoittava olut ja vuokraa lauta. Lautoja on (ainakin) muutamia erilaisia: bodyboarding-tyyppisia mahallaan laskua varten ja sitten lumilaudan-tapaisia seisaallaan laskua varten. Mahallaan tai ryhmassa laskeminen on myos hauskaa, vrt. pulkalla tai isolla muovilla laskuun lumella, mutta kyllahan se seisaallaan pitaa kokea. Tarkista lautasi siteiden kunto, laita vahaa pohjaan, jata kaikki arvokas ja ylimaarainen tukikohtaan, suojaa silmasi aurinkolaseilla, blankkaa ihosi aurinkorasvalla ja varaudu henkisesti loytamaan joka paikastasi, siis joka paikastasi, hiekkarasvaa taman kokemuksen jalkeen.

Seuraavaksi alkaakin se urheilupuoli. Kiipeaminen ylos lauta kainalossa ja miettien joka hetki miksi tahan ryhdyin. Ja maksoinkin viela. Kaiken kukkuraksi, samalla kun kamppailet kuntosi kanssa kohti huippua hiekkainen tuuli raiskaa kasvojasi.

Mutta huipulle paastyasi se kaikki on vaivan arvoista. Ihastelet kauniita maisemia hetken, rupattelet mukavia ja mietit mitenkohan se menikaan. Alasmeno. Jalat vain siteisiin, ristin merkki rintaan, lasket persettasi, vielakin, alemmas, mikali enaa mahdollista, koukistat vaivaiset polvesi ja rukoilet niiden kestavyytta, yritat supistaa kaikki reikasi mahdollisiman pieneksi ja pikku hiljaa lautasi kaatuu kohti alamakea.

Pari nayttavaa kuperkeikkaa, fanien pyynnosta, ja kiivetessasi, taas, kohti kaukaisuudessa haamottavaa huippua vannot taman olevan varmasti viimeinen kerta kuin ikina nousen taman per....n dyynin huipulle. Miksei tatakin ole voitu tasoittaa?

... mutta sitten pysyt nayttavasti pystyssa ja kuinka ollakkaan sehan on hauskaa! Ei kai me viela lahdeta?

Posted by Hapa 16.03.2012 08:49 Archived in Uruguay Tagged uruguay Comments (0)

Amerikan seikkailu 2005, alku

Saapuminen Amerikan ihmemaahan.

HORTOILUN ALKU

Se oli semmoinen ärhentelevä, hieman viipyvä, maaliskuun lopun aamuhämärä. Ojottelin jo vatsa aivan sekaisin, kun Zäre ”6-maalia-samassa-sählypelissä” Laine kaarsi kiiltävän harmaalla Golfillaan Suomen Matinkylään.

En ollut nukkunut paljoakaan sitten viime joulun, joten olin valmiina kuin kissa pistoksissa. Rinkkakin näytti vihreää valoa ja passi notkui jo puoliksi ulkona. Kamat oli pakattu edellisenä iltana, mutta ne oli käyty läpi tuhansia kertoja. Käsittämätön luonne vika edellytti uudestaan ja uudestaan tavaroiden tarkastamisen. Siksikin lähdön hetki ei tullut yhtään liian aikaisin. Nyt oli pakko lähteä ja ei muuta kuin nyytti selkään ja matkaan.

Haettiin matkatoverini, Allu, Kivenlahdesta säälittävine, ala-aste kokoisine reppuineen ja sitten päästiinkin Kehä III:lle, kohti lentävien lintujen lähtöaluetta. Allu, 30-v., oli ottanut vuorotteluvapaata röistään ja olisi seuranani ainakin seuraavat 3-4 kuukautta ennen kuin lentäisi Aasian puolelle, Thaimaan luvattuun maahan.

Niin, matkasuunnitelma. Siitä ei oikeastaan hirveästi ole kerrottavaa. Syystä, että sitä ei tehty. Alkuperäiset vaihtoehdot mulla oli lähteä Helsingistä raiteita pitkin aina Pekingiin asti tai sitten lentäen Amerikan mantereelle ja jatkaa maitse etelään. Kun sitten Allu kertoi suunnitelmasta lähteä moikkaamaan ystäväämme Roopea ison veden taakse ja tekemään sen kotiin remppaa, Amerikka hier vii kam! (Lennot Amerikkaan maksoi suunnilleen saman verran kuin kahden viikon junamatka Kiinaan lippuineen, viisumeineen, ruokineen, yöpymisineen, rosvoineen yms.)

No, se remppa unohdettiin heti alkuunsa, kun ei saatu mesua lähtemään Suomesta mukaan. Mutta Roopen moikkaaminen kuulosti hyvältä, pehmeältä alulta. Jatkosta ei ollut enempää tietoa, mutta Meksikon Cancuniin ja sieltä Kuubaan mentäisiin ainakin. Ehkä edettäisiin saarivaltioita pitkin etelään päin. Etelä-Amerikan eteläpää kuulosti myös hyvältä ja Brasiliaan haluaisin ainakin kattomaan jalkafutista ja villieläimiä. Ja sitten jotenkin pitäisi päästä Aasiaan ja sieltä ehkä maitse takaisin kotio. Myös Uusi-Seelanti ja Australiaa kiinnosti. Kämpänhän olin vuokrannut vuodeksi ja kaiken muunkin suunnitellut sen mukaan, että olisin reissussa vähintään vuoden tai ehkä jopa aina Saksan futiksen MM-kisoihin asti kesään 2006.

Aika käsittämättömältä tuntui kirjoitella näitä suunnitelmia näin jälkikäteen. Niin suuruuden hulluilta ne kuulosti. Mutta toisaalta en lyönyt tahallaan mitään lukkoon vaan nämä olivat vain ideoita. Ja se oli hyvä. Reissun tarkoitus olikin nimenomaan hortoilla eikä noudattaa mitään tiettyä kaavaa. Alkuperäiset ideat kaatuivat kaikki ensimmäisen kuukauden aikana eivätkä rahat olisi millään riittäneet niihin kaikkiin. Tästä tuleekin sanonta huonosti suunniteltu takaa hyvän reissun!

Takaisin golfiin. Matkalla kentälle piti keksiä jotain aivan ympäripyöreitä juttuja, kun Zären ainoa ehto kyyditä ukot oli, ettei matkasta saanut kuittailla mitään hänelle. Hänellä oli mustat sukat.

Perille oltiin kuitenkin hyvissä ajoin. Viimeiset hyvästit Suomen kamaralla ja ei muuta kuin ukot lentävään puluun. Suomen kamara jätettiin klo 06:40, maaliskuun 30. päivä 2005.

Meikeläisen lyhyt aikainen onni matkan alusta tyrehtyi nopeasti huomattuani istuvani keskipenkillä. No, pieni takaisku ja ainakin Amsterdamin jälkeen halusin uskoa istuvani reunassa. Niinpä.

Amsterdamissa, kavereiden kesken "Damissa", olikin aika jo ensimmäisten reissukaljojen!! Olihan kello aamulla jo melkein klo 11! Kuitenkin nyt alkoi tuntua jo pientä reissukutinaa ja ei sitä millään tikkunekuilla juhlisteta. Parit hassut pakolliset reissukuvat yksinään, kaksin sekä yhdessä paikallisten suuruuksien. Homma hallussa ja sitten päästiinkin jatkamaan matkaa.

Ja yllättäen, istuin taas keskipenkillä. Alkoipa hyvin. Lentokoneessa matkustaminen keskipaikalla on mun, niin kuin varmasti monen muunkin suosikki harrastus. Sappivesi roiskui jo näin reissun alussa yli. Allu veti ittensä parilla tiukalla unten maille, mutta meikeläinen päätti lennon siihen millä aloitinkin, istuskeluun ja tuijotteluun edessä olevan penkin niskatukeen. Välillä siirsin Allun tai toisella puolella istuvan rouvan pään takaisin omalle puolelleen.

Amerikan Lahteen, aka Chicagoon, saavuttiin paikallista aikaa siinä klo 11-reikäleipä hujakoilla. Paikallisella gettovaunulla eli metrolla päästiin keskustaan ja hampurilaiselle. Mitä muutakaan voi tilata ensimmäiseksi ateriaksi Valloissa?!

Otettiin äänikontakti ystävämme Roopeen, joka ystävällisesti antoi tarkemmat ohjeet perille pääsyyn sekä ratsasi meille bussiaikataulut. Meidän piti siis omin neuvoin päästä Chicagosta St. Louisiin, jossa majoituttaisiin Roopen luokse. (Ostatie eli bytheway, vaikka amerikkalaisittain Roope lausutaan ”Kristian”, aka kaverin toinen minä, käytetään jatkossa selvyyden vuoksi vain Roopea.)

Hampparit meinasivat mennä vääriin kurkkuihin, kun kävi ilmi, että käytännössä pitäisi olla jo asemalle. Tarjoilijan ystävällisellä avustuksella ja keltaista vankkuria hoputtaen, kerittiin juuri ja juuri. Edessä oli 8 tunnin istuskelu kuuluisassa Vinttikoirassa eli Greyhoundissa. Ne ovat semmoisia HKL:n pitkän matkan bussien tyyppisiä. Ei aivan uusimmasta päästä. Kas kummaa, oltiin ainoat valkoihoiset linjurissa. Se selittänee aika paljon bussien arvostuksesta amerikkalaisessa hyvinvointi yhteiskunnossa.

Mutta nyt oltiin todella REISSUSSA ja ei kyllä suoraan sanottuna haitannut yhtään mitään minkäänlaiset vaikeudet tai ongelmat.

Onnikan saavuttua St. Louisiin, Missouriin, näkyikin jo tuttu ukko ikkunasta. Suomen lahja amerikkalaiselle lääketeollisuudelle, Roope K. Piipponenhan, se siellä ihmetteli tuttuun tyyliinsä oliko joku meidät syönyt vai oliko hänet vain huijattu piestäväksi bussiasemalle.

Onnellinen jälleen näkeminen ja vaikka hortoilijat olivat täysin nähty, halusi innosta pinkeä isäntämme esitellä meille matkan varrella kanta tanssiravintolansa. Hieno oli neonvaloineen päivineen, mutta smalltalk ei taittunut. Ei yhtään. Roopen kotona lysähdimme sohville isännän kantaessa meille vaikka minkä sortin maiskuteltavaa ja oluita, noine ihanan kätevine korkkeineen. Siinä meni ainakin aamuyöhön täysin turhia turisten, mutta pakkohan ne jutut oli käydä läpi, kun niitä riitti usean vuoden ajalta. Muutenhan ne voisivat jäädä kaivelemaan ja se olisi kauhiaa.

Tulipahan valvottua putkeen rapiat 35 tuntia.

HUHTIKUU

AMERIKAN YHDYSVALLAT 1.4 – 11.4

- kaikki on kuin telkkarissa
- et kuole nälkään
- bussiasemat koko reissun pelottavimpia paikkoja
- baseball

Tärkeät faktat:
- valuutta: 1,18 taalaa : 1 euro, ihanaa kun euro oli vahvempi, tunsi olonsa rikkaaksi
- kieli: selkeää leffa-englantia
- erikoisuus: ilmoitettuihin hintoihin pitää aina lisätä tippi ja vero, erittäin syvältä
- koko: käsittämättömän iso

1.4 Perjantai

Uusi manner ja uudet kujeet.

Aika huonosti tuli nukuttua, mutta lentokoneen penkin jälkeen sänky on aina sänky.

Roope oli takaisin talossa puolen päivän jälkeen, kun hommiltaan kerkesi. Mukana kori mallasta ja apetta.

Pantiin poreamme käyntiin ja jatkettiin eilisten tärkeiden juttujen läpikäyntiä. Aika paljon näytti olevan vielä läpikäymättä ja niinpä siinä meni ainakin 5 tuntia ihan vaan istuskellessa ja miettiessä mitäs sitä oikein taaksepäin jättikään. Juurikaan ei mieltä painanut siinä poreammeessa istuskellessa, että Suomessa toiset painaisivat hommiaan veden ja leivän eteen, kun taas ite ei tarvitsi kyseisistä huolista ainakaan puoleen vuoteen huolehtia. Taisimme muistaa mainita asiasta myös kateelliselle isännällemme.

Ainoa huoli sillä hetkellä oli ihon käpristyminen liiallisesta vedessä lillumisesta.

Niinpä iltasella käytiin ihot aivan koppuraisina käppäilemässä Roopen paikalliseen ostosparatiisiin, yksinäinen Siwa maantien varressa.

Takaisin tullessa otettiin luonnollisesti leffoista tuttu "kuka-osuu-ekana-liikennemerkkiin"– kilpailu niin kuin kaikki yli 30-vuotiaat tapaavat tehdä. Meikeläinen vei pokaalin onnekkaalla heitolla, noin 1000 yrityksen jälkeen. Ei kyllä olisi näillä pojilla asiaa Suomen ampumahiihto-maajoukkueeseen. Sen verran olisivat pohkeet hapoilla sakkokierrosten jälkeen.

Loppuillalla käytiin vielä paikallisessa kapakissa, Harry`s! Meikeläinen otti oksat pois heti ekana iltana, kun otin oman pirhon päästäkseni kotio. Ihan ei tullu mieleen, että eihän mulla ollut mitään hajua missäpäin Valley Park sijaitsee. Tai juuri se niistä monista Laakson puistoista, minne mä halusin. Osoitteen muistin. Olin kaukaa viisaana pannut jo Suomessa lapulle, mutta mites selität sen taksikuskille. Ei ollutkaan ihan sama kun opastaa Suomessa Perniöön. Moottoriteitä meni joka suuntaan. Mikä niistä veisi Valleylle?

Perille osattiin, mutta eihän mulla ollut rahaa tarpeeksi. Ensin pankkikortti talosta ja ATM:lle, Siwan viereen. Löytyi ja rahaakin tuli, mutta siinä rytäkässä hävitin sitten ajokortin ja opiskelijakortin. Piti olla aina mukana henkilöllisyystodistus, ja nyt pidin kortteja matkan ajan kädessäni etteivät taittuisi takataskussa.

Nätisti aloitin reissun. Olin ylpeä itsestäni.

2.4. Lauantai

Roope asustelee komiassa omakotitalossa kaupungin laidalla, lähiössä eli suburbissa (lue: söbörbissä). Talo on hieno. Takapihoineen, porealtaineen, autotalleineen yms. mukavuuksineen. Autotallissa löytyy aito jenkki, jonka takaikkunaan isäntä on omin pikku kätösin teippaillut hienoja, Bushia kannattavia iskulauseita.

Talossa on kolme kerrosta, joista kellarikerros ei ole vielä hyötykäytössä. Niin. Sinnehän meitin piti tulla tekemään sauna ja oleskelutila, mutta se kyllä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Ei saatu aikaiseksi edes telttasaunaa takapihalle. Korvattiin tappiot hyvällä läpällä.

Roopella on myös koira, Allie, joka oli täysin rakastunut Alluun. Tulenpalavaa suhdetta haittasi Allun astma, mutta se oli kyllä vaan hidaste. Niin kuin kaikissa oikeissa suhteissa huudetaan ja haukutaan ja paiskotaan ovia, mutta myöhemmin rakastetaan. Tässä suhteessa haukkuminen korvattiin kakkimalla matolle ja huutaminen kiroamalla rakki alimpaan helvettiin.

Itse asiaan. Tänään St. Louisissa alkoi semmoinen hulabaloo kuin vaan voi olla. Viikonloppuna järjestettiin koripallossa yliopistojen välinen FinalFour-tapahtuma, joka on Jenkkien isoimpien urheilutapahtumien joukossa. Niinpä mekin, Suomi-pojat, mentiin sporttibaariin syömään ja kattomaan pelejä. Tänään oli tiedossa välierät ja maanantaina tulossa finaali.

Hyökättiin siis sportti-buariin. Paikka oli jo tupaten täynnä, mutta ei muuta kuin lattialle muiden joukkoon ja periamerikkalaiset, pään kokoiset, olutlestit käteen.

Pian joukkomme vahvistui vielä yhdellä, kun Milwaukeen oma poika Brett, aka TwoCan, liittyi joukkoon. Ukko oli jostain viime vuosikymmeneltä Kivenlahden poikien vanha tuttu. Nyt oli nippu täynnä ja illan viettomme jatkui. Brett osoitti nopeasti sopeutuvaisuutensa tekemällä yhden käden punnerruksia yleisön villisti taputtaen. Kansa tykkäsi.

Illan päätteeksi käytiin näyttäytymässä baarin pitäjän iloksi eilisessä Harry`ssa kunnes palailtiin kotio.

Posted by Hapa 12.04.2012 04:57 Archived in USA Tagged usa Comments (0)

Amerikan seikkailu 2005, osa 2.

Läpi laajan preerian

3.4 Sunnuntai

Aamusella Brett huomasi jättäneensä eilen toisen reppunsa sporttibaariin. Reppua ei sen koommin enää löytynyt vaikka sitä kyseltiin ympäri kaupunkia.

Sapattina ei saa huhkia, joten ohjelmassa poreammeessa istuskelua, päälle krokettia sekä käytiin kaupungilla katsomassa lentopalloa sekä hakemassa lisää, luonnollisesti, apetta ja dollareita. Rahaa paloi ihan kivasti. Taaloja meni huolestuttavaa tahtia ja usean viikon majailua Jenkkilässä ei tuntunutkaan enää niin hyvältä idealta. Jokainen seteli lyhensi matkaa toisesta päästä.

Mä ja Allu palailtiin iltapäivällä kotio tarkoituksena päästä aikaisin vällyjen väliin ja nukkua vihdoinkin enemmän kuin 15 mineettiä putkeen. Siinä onnistuttiin juuri ja juuri rimaa hipoen.

Roope ja Brett palailivat kotio joskus. Olivat ostaneet jostain huutopussit.

4.4 Maanantai

Päivällä käytiin ihmettelemässä amerikkalaista shoppailukulttuuria eli niitä kuuluisia kauppakeskuksia aka mall. Näsäviisaana haluan kertoa, että nimi mall tulee Lontoossa aikoinaan pelatusta pelistä. Allulla hirtti hihna pahasti kiinni ja kädessä oli jos jonkin näköistä nyssykkää. Uudet revityt farkut ja kotkan kuvioinen kello. Hmm. Mä ja Brett ihmeteltiin sillä aikaa maailman menoa ja tyydyttiin ikkunaostoksiin. Myöhemmin tarttui jotain todella hyödyllistäkin. LonelyPlanetin Central ja South Americat. Ne oli jätetty taktisesti tänne, koska sai paljon halvemmalla kuin Suomesta.

Illalla sitten tärähti eli kauan odotettu FinalFourin finaali! Vastakkain Illinois ja North Carolina.
Illinois oli yliopisto aivan läheltä!

Jihaa! Vauh! (Huudetaan jenkkityyliin nyrkkiä heilauttaen samalla.)

Tunnelma sen mukainen, kun omat pojat selvisivät loppuotteluun asti. Tuli mieleen kuinka sekaisin Hesa oli silloin kun Kaisaniemen Tiikerit aloitti pesäpalloliigassa.

Valmistautuminen ulos lähtöön oli antaumuksellista. Roope esitteli oman ”bailausvarustuksensa”, joka oli kuulema ”priceless”. Brett oli reppunsa mukana hävittänyt henkkarinsa, joten punottiin pettämätön suunnitelma. Se puki mun Suomen futismaajoukkueen pelipaidan päällensä ja oli muka Suomesta eikä osannut pätkääkään lontoota. Toteuttamiskelpoinen.

Landingiin. Kuuluisalle baarialueelle, josta oli tehty viikonlopun ajaksi varsinainen festarivyöhyke. Kaiken näköistä ihmistä ja kuuluisuutta. Eddie Murphy poliisina ja Ron Jeremy taksikuskina. Molemmat kuuluisuuksiksi yllättävän mukavia ukkoja ja suostuivat turistikuviin melkein pyytämättä.

Roope lähti viemään Allua aikaisemmin kotio, mutta mä ja Brett jatkettiin Landingissa. Mä näytin henkkareita ja mun ”suomalainen mykkä-ystävä” seurasi perässä pelkän pelipaidan ansiosta! Toimi aina. Landingin poket olivat voimattomia meidän edessä. Pari kertaa meinattiin kärähtää, kun mykkä suomalainen rupesikin puhumaan yhtäkkiä englantia.

Kun palattiin taksilla takaisin kämpille, neuvottiin taksi vahingossa Roopen naapurin pihaan. Aivan samannäköinen talo ja piha. No, naapurihan heräsi. Yksinäinen nainen, joka soitti välittömästi poliisit, kun huomasi taksikuskin olevan musta. Poliisi tuli paikalle ja vaikka sanottiin kuinka, että oli meidän moka, eikä kuskin, niin Simo Sisu otti kuskin tiedot ylös. Eikä siis meidän.

Vannottiin kuskille olevamme sen puolella ja vaikka valmiina tulemaan todistajiksi. Ei tainnut hirveästi auttaa, kun lähdettiin parin päivän päästä kaupungista. Oijoi.

5.4 Tiistai

Brett lähti kotiin niine kamoineen mitä oli jäljellä. Morjesteltiin hyvästeiksi ja toivoteltiin tervetulleeksi Suomeen.

Me muut otettiin rennosti.

Ihanassa meksikolaisessa ravintelissa tortillaa ja jälkiruuaksi elokuva SinCityn ensi-ilta. Leffan jälkeen käytiin vielä ottamassa erä bilistä perusamerikkalaisesta baarissa. Suoraan leffoista. Amerikan lippuja viireinä katossa, Budweiseria pulloina ja kaikki tulevat autolla paikalle.

Hyvin oli tullut muutenkin syötyä ja juotua. Mutta onhan Amerikka pikaruuan luvattu maa. Et voi kuolla nälkään. Missään. Aina löytyy koju, josta voit ostaa metrin pitkän hodarin ja kaks litraa kokista.

Niin kuin mekin tehtiin palatessamme kotio. Snagarin kautta ”ihan-vaan-pienet-grillatut-voikkarit” tulisempaan nälkään.

6.4. Keskiviikko

Nyt oli sitten juhlat juhlittu St. Louisissa.

Tänään pantiin jatkosuunnitelmat pakettiin ja huomenna alkaisi Kivenlahden poikien tosiseikkailu.

Tarkoitus oli hypätä taas Vinttikoiran selkään ja ensimmäisen etapin määränpää oli Memphis. NBA-peli siellä, jonka jälkeen jatkettaisiin matkaa kohti New Orleansia, Houstoniin ja San Antonioon yritettäisiin viimeistään ens maanantaiksi. Sielläkin ois yks korispeli tiistaina (paikalliset vs. jotkut muut). Allu näitä korispelejä kovasti tahtoi koluta. Muutama menee meikeläisellekkin ihan kokemuksena. Oli se harmi ettei lätkää pelattu sattuneesta syystä tällä kaudella. Tulisi aika hyvät väännöt minne mentäisiin.

Tällainen oli plääni. Oli muitakin uusia ideoita. Mm. yksi oli, että mentäisiin pummilla tavarajunissa etelään päin. Leffoista tämäkin. Ei ihan huono. Toinen oli, että tehtäisiin tällit Roopen kanssa Cancuniin, Meksikoon, ennen kuin lentäisimme Kuubaan. Luvattiin ilmoittaa Roopelle hyvissä ajoin koska olisimme Cancunissa. Ehkä noin kahden viikon päästä.

Päivällä vielä viimeiset valmistelut. Pyykin ja naaman pesu, varpaan kynsien leikkuu sekä Allu nosteli puutarhatuoleja.

Viimeinen illallinen syötiin japanilaisessa, sushia naatiskellen. Oli makoisaa. Sushi vei kielen.

7.4 Torstai

Aamulla Roope heitti meidät kasseineen keskustaan. Hyvästeltiin ja soperreltiin mitä kyyneliltämme pystyttiin. Ennen lähtöä yritettiin käydä kuuluisalla, suomalaisen Yrjö Saarisen suunnittelemalla valtavan kokoisella kaarella, The Gateway Archilla, joka symbolisoi yli 200 metrin korkeudestaan porttia länteen. Käytiin portilla asti, mutta jotenkin oudosti jonottaminen ei maistunut tälläkään kertaa. Sen verran pystyin aiheuttamaan sekasortoa, että järkkärit halusivat tutkia rinkkani. Paljastui, että meikkipussissani olevat höylät näyttivät läpivalaisukuvassa pommilta!

Klo 11:50 lähdettiin kohti Memphisiä. Vinttikoiralla totta kai.

Perille kuningas Elviksen Memphisiin tultiin klo 19:30 aikoihin. Tankattiin apetta, tällä kertaa thaimaalaisessa, ja sen jälkeen jahdattiin majapaikkaa. Kysyvä ei tieltä eksy ja semmoinen löytyi paikallisten avustuksella. Tosin kaupungin ulkopuolelta, jonne päästiinkin jordanialaisen taksikuskin kyydissä. Yksi niin monista eksoottisista kansallisuuksista, joita tulisi vielä vastaan tällä seikkailulla.

Ah, huoneessa odottivat ihanat sängyt jo malttamattomina suomalaisia vieraitaan!

8.4 Perjantai

Tänään tutustuttiin kaupunkiin. Memphis on aika pikku nätti kaupunki. Tunnin ratikkakierroksella pystyy näkemään kaikki näkemisen arvoiset paikat kaupungissa. Käytiin motellilla, jonka edessä Martin Luther King tuli tiensä päähän, otettiin turistikuvat Gibsonin, ei Melin, kitaratehtaan edessä ja lounastettiin kuuluisalla musiikkikadulla. Yritettiin löytää myös Elviksen synnyinkoti, mutta sen laittaminen karttaan oli todennäköisesti kartanpiirtäjän erikoinen. Elviksen Graceland passattiin suosiolla kalleuden ja ajan puutteen takia.

Ajan tappamiseksi herkuteltiin vielä elokuva, Sahara, ennen kuin illalla hyökättiin FedEx-areenalle väijymään korispeliä. Memphis-Miami. Heti aluksi kuultiin ettei Iso-Shaq pelaakaan loukkaantumisen takia. Allun ilme muuttui sekunnin nanosekunnissa jouluna-autoradan-saaneen-pikku-pojan -ilmeestä jouluna-villasukat-saaneen-pikku-pojan -ilmeeseen.

Peli muutenkin oli semmoista tulevien pleijareiden odottelua eikä ilmassa ollut suuren ottelun tuntua. Mutta ilmeisen sekasin paikalliset menevät nähdessään yli kaksi metristen hujoppien vingutellessaan uuden karheita snikkersejään tammiparketilla.

Pelin jälkeen suunnattiin aina niin kotoisille linjuriautoasemille ja hypättiin klo 22:15 lähtevään Tyllilän linjaan kohti Uutta Orleanssia.

9.4 Lauantai

Aamusella saavuttiin Karibianmeren rannalle ja taksilla suunnattiin matkan ensimmäiseen hostelliin. Se sijaitsi kuuluisalla ranskalaisen korttelin, French courter, alueella ja alue olikin aika erikoinen. Paljon oli vanhoja ja ränsistyneen näköisiä puutaloja. Suurin osa taloista oli rakennettu varmasti yli pari satas vuotta sitten. Sellaisia joskus hienoja olleita. Tosin sitten rakennusaikojen omistajien ihonväri on todennäköisesti muuttunut ja nyt alue ei kuulu kaupungin varakkaimpiin. Nykyiset omistajat kuluttavat aikaansa pelaamalla korttia tai dominoa talonsa edessä. (Tätä kun kirjoittelen loppu vuonna 2005, niin liekö enää samannäköinen. kirj.huom.)

Alue oli kyllä maineensa veroinen. Täysin omanlaisensa keskellä jenkkihypeä. Eikä ainakaan meillä ollut mitään ongelmia paikallisten kanssa.

Ensin tirsoille ja sitten Bourbon streetille. Siellä olikin meidän takia järjestetty vuotuiset French courter jazz-juhlat. Etelän isoimmat ilmais festivaalit. Väkeä oli sen mukaisesti. Myöhemmin tarkistuslaskennassa saatiin tarkalleen 450.000 tuhatta kävijää. Kierreltiin ja kaarreltiin pitkin markkinoita. Jos jonkinnäköistä taiteilijaa ja esiintyjää löytyi. Helminä mm. hippikupla, patsaiksi tekeentyvät ukot sekä eläkeläisten muodostamat letkajenkat! Kuin pisteeksi iin päälle löysin vielä marketilta plehat. Oho. Jotain sitä tarttuu munkin mukaan. Joskus.

Illalla hostellilla koettiin paha takaisku, kun netti ei toiminutkaan ja Allu ripitti aika pahasti vastaanottovirkailijaa. Kaveri joutui jopa soittamaan omistajalle, joka oli parhaillaan lomalla jossain Karibian meren saarella. Ei auttanut. Noh, ei siinä pelkillä haleilla selvitty, mutta toivottavasti kenelläkään ei jäänyt pysyviä raumoja.

Me lähdettiin kaupungille ja aloitettiin kierros aivan huikeassa paikallisessa katubaarissa! Oltiin varmaan historian ensimmäiset valkoihoiset siellä. Tai ainakin ensimmäiset turistit. Hieman sen saattoi aistiakin ja lähdimme jatkamaan matkaa. Seuraavaksi jatkoimme leffoista opittujen kliseiden muistelua ja joimme paperipusseista slummi-kaupasta ostamiamme kaljoja. Nyt oltiin niin lähellä amerikkalaista elämän menoa kuin oli suinkin mahdollista.

Sitten olikin edessä Bourbon street ja hulabaloo. Siellä pystyisi viettämään vaikka koko elämän. Pari kilsaa pitkä katu ja aivan täynnä ukkoa ja akkaa ja jos jonkin näköstä pubia ja esiintymistilaa. Siinä sitten ihmeteltiin koko ilta ja yö ja hortoiltiin pitkin katua.

Mä passitin itseni jossain vaiheessa kotio ja otin taksin hostelille. No, meni vähän pitkäksi ja jouduin jossain vaiheessa pysäyttämään taksin. Viritin sisäisen kompassini ja parin tunnin hortoilun jälkeen palasin jalan poikki juna-aseman ja puolen kaupungin. Siinä hortoillessani Allu oli jo ehtinyt mua ennen punkkaan.

10.4 Sunnuntai

Aamulla syötiin aamupala ranskalaisessa korttelissa ja herkuteltiin viimeiset tunnelmat alueesta. Mukavan tuntunen paikka näin lyhyessäkin ajassa tutustuttaessa, mutta taas oli pakko jatkaa matkaa. Amerikka oli aivan liian kallis paikka meille!

Hypättiin (taas) Harmaaseen koiraan klo 11:45 ja suuntana Houston. Näin ainakin aluksi. Siinä ruvettiin kuitenkin miettimään kannattaisiko jatkaa sittenkään San Antonioon asti ja aika nopeasti molemmat tokaisi kuin yhdestä suusta, että painetaan Meksikoon saman tien. Jenkit oli nähty! Ostettiin siis liput aina rajakylä Brownswilleen asti. Niin se mieli muuttuu.

Loppupäivä meni leppoisasti etelän peltoja katsellessa bussin ikkunasta. Ainoastaan Houstonissa pysähdyttiin pariksi tunniksi. Sen verran otti sydämestä istuskelu, että palkittiin itsemme kunnon Isoilla Mikoilla monikansallisissa. Teki hyvää!

Houstonin kansainvälisellä bussiasemalla Suomi-pojat herättivät tavallista enemmän huomiota. Kaksi jo aikuisiän saavuttanutta maatilan poikaa, tuttavallisesti punaniskaa, tulivat kummastelemaan mitä miehiä oikein oltiin. Ensimmäinen veikkaus oli Amazing Race- kilpailijoita! Ei huono meriitti ja laitettiin korvan taakse. Tuota voisi käyttää vielä joskus. Tai siis varmasti herkuteltaisiin tolla vielä. Tunnetusti tuollaisten heittojen jälkikäyttö on lähtenyt lähes aina käsistä.

Ja taas jatkettiin matkaa. Me, kaksi valkosta, ja muut matkustajat eli mustaihoiset. Ei paljon näkynyt valkoista paikallista koko matkalla Chicagosta Brownswilleen busseissa. Tai muutama näkyi, mutta he tuskin tiedostivat olevansa bussissa. Todennäköisesti luulivat olevansa jossain toisella planeetalla.

Posted by Hapa 12.04.2012 05:01 Archived in USA Tagged usa Comments (0)

Amerikan seikkailu 2005, osa 3.

MEKSIKO 11.4 – 27.4 (Tästähän ei löydy minkäänlaista todistusta.)

  • hyvää ruokaa!
  • ei ollutkaan niin jenkki kun odotin, päinvastoin. ja pelkkää plussaa.
  • kauniita naisia
  • täysin holtiton jätehuolto
  • iso kun mikä
  • halu auttaa isompi kuin tiedon määrä

Tärkeät faktat:

  • raha: 12,4 pesoa: 1 euro
  • suosituimmat oluset: Corona ja Sol
  • muista aina sanoa ettet oo jenkki
  • koko: suuri
  • hyödyllisin tieto: futistietous
  • kieli: espanja
  • ruoka: pavut, riisi ja maissilastut

11.4 Maanantai

Aamulla kuuden aikoihin saavuttiin Brownswilleen ja ostettiin heti jatkoliput aina Tampicoon asti.

En todellakaan tiedä mikä meihin meni. Koto-Suomessa jo puolen tunnin bussissa istuminen saa niskavillat pystyyn, mutta nyt vaan pokkana pyydettiin lisää aivan vapaaehtoisesti.

Puoli tuntia ajeltiin vielä jenkkien puolella ja sitten tultiin rajalle. Ja alkoi KOKO meikeläisen reissun absurdein rajanylitys!

Ensiksi koko porukka ulos ja kun oltiin ainoat turistit niin meidät ohjattiin ”tulliin”. No, yritettiin siinä sitten saada leimoja passeihimme ja kysellä, että oliko meillä varmasti paprut kunnossa. Yhteistä kieltä ei löytynyt (Olin avannut elämäni ensimmäisen kerran Suomi-Espanja –sanakirjan 5 minuuttia aikaisemmin. kirj.huom.), mutta sepporädyt vaan viittilöi, että kaikki kunnossa. Kaikki kunnossa. Menkäähän nyt häiritsemästä meidän illan viettoa. Niinhän me luultiin ja lähdettiin pois.

Seuraavaksi alkoi tavaroiden tutkiminen ja se tapahtui aivan huippunykyaikaisella elektroniikkaa tihkuvalla modernin aikakauden uusimmalla luomuksella. Jokaisen matkustajan piti mennä metallisen, keltaisen koneen eteen ja painaa ainoaa koneessa olevaa nappulaa. Sen jälkeen syttyi toinen valoista, punainen tai vihreä valo. Punaisella kamat tutkittiin ja vihreällä sai mennä bussiin. Ja kone antoi valoja aivan arpomalla. Mutta silti oli hyvin tärkeää, että jokainen kävi painamassa ja vuoroa odoteltiin siistissä jonossa!

Allulle vihreä ja mulle, yllättäen, punainen.

Hässäkästä selvittiin kunnialla ja päästiin Meksikooooooooooooon! Tein yhden miehen meksikolaista aaltoa.

No tunnelmaa hieman lannisti vielä edessä oleva, semmoinen 7 tunnin, bussimatka Tampicoon. Bussi oli kuitenkin triplasti parempi kuin jenkkiversiot ja tuntui ruhtinaalliselta kun selkänojia sai käännettyä taaksepäin. Ihmisen oli mukavaa kölliä.

Näin elämäni ensimmäisen meksikolaisen unen.

Tampicoon saavuttiin iltapäivällä kahten aikoihin ja otettiin taksi viereiseen rantakylään. Siellä oli tarkoitus levätä matkanpölyt kurkuista. Perille päästiin ja heti pitopöytään. Avasin taas epsanja-suomi-sanakirjani ja yritin sönköttää jotain tilausta epsanjaksi. Onneksi en muista noista sanoista mitään. Jotain asioita on parempi unohtaa.

No, apetta kuitenkin saatiin. Melkeinpä niitä mitä haluttiin ja vatsat täyteen. Rinkat kantoon ja etsimään yösijaa. Hortoiltiin pitkin rantaa ja samalla huomattiin, että taidettiin tulla turistinkauden ulkopuolella. Ei ristinsielua ja punainen-lippu rannalla!

Majapaikka piti kuitenkin löytää ja lopulta päädyttiin todelliseen motelliin. Ei tarvinnu kirjautua edes nimellä sisään, eikä saatu avaimia. Ovi siis koko ajan auki, joten jommankumman piti aina olla kämpillä. Mutta paljon kaivattu ja vähän nähty suihku löytyi.

Yöllä oli tarkoitus nukkua pitkästä aikaa kunnolla pölyjen nielemisen jälkeen. Ei onnannut. Siitä piti huolen hullu yövahti, joka päätti soittaa teknoa gettoblasteristaan täysillä läpi yön. Pluspuolelle meni ettei laulanut ite mukana.

12.4 Tiistai

Ihan ei tyydyttänyt eilinen valinta, joten kerättiin kimpsut ja kampsut ja suunnattiin Tampicon keskustaan. Hotelli löytyi aivan keskustasta ja hintakin oli sopusuhtainen.

Sitten päästiinkin tutustumaan kaupunkiin.

Tampico löytyy kartalta itärannikolta. Pohjoiselta rajalta ehkä etelään päin n. 400 km. Ihan noin niin kuin mitu-tuntumalla. Aika iso, asukkaita ehkä noin 300 000, hienot hiekkarannat ja vissiin aikamoinen turistirysä. Nyt oli kuitenkin off-season, joten ei näkynyt gringoja muuten kuin peiliin katsoessa.

Sanakirjasta oli apua. Meksikossa ei tosiaan tykätty jenkeistä ja siitä voi hyvin päätellä, että vaaleatukkainen joka puhuu lontoota luokitellaan aika nopeasti sektoriin likaset-gringot. No, toisaalta heti auttaa kun edes vähän yrittää epsanjaa. Ja hymyilee perään. Ja ei saa unohtaa erittäin tärkeätä osa-aluetta paikallisessa kommunikoinnissa eli täysin hallitsematonta huitomista ja viuhtomista eri suuntiin.

Käytiin syömässä lounasta pystybaarissa paikallisilla markkinoilla ja ihan vedettiin sulassa sovussa paikallisten kanssa. Saatiin taas suunnilleen mitä pyydettiin. Tosin tällä kertaa auttoi huomattavasti kun osoitti vaan patoja mitä halusi! Ja huomiota ainakin kerättiin. Nyt tiedän minkälaista on olla Idols-tähti Pielaveden markkinoilla pyhäpäivänä. Ja saatiin perään vihellyksiä nuorilta tytöiltä! Oho! Ei ollutkaan tapahtunut sitten kun viimeksi. Milloinkohan se oli?

Näihin aikoihin kuulin myös elämäni ensimmäisen kerran hirveän teknorenkutuksen, Gazolinan, ja se ei jäänyt viimeiseksi. Valitettavasti. Jos olisin tiennyt kuinka monta kertaa joudun sen vielä kuulemaan matkan aikana olisin välittömästi pakannut laukkuni ja tuhlannut loppurahani perättäisillä Helsinki-Tukholma – risteilyillä!

Allun onnistui myös vihdoin lähettää Jenkeistä ostettuja rytkyjä kotio. Ensin se halusi ostaa tavarat täältä ja sitten halusikin lähettää ne Suomeen. Yrittäisi päättää. Paikallisessa postissa ei hypitty riemusta vaaleista asiakkaista ja yhteisymmärryksen saavuttaminen otti oman aikansa. Kello ja kassillinen vaatteita lähtivät kuitenkin kohti pohjolaa.

Rankka keikka ja oli siestan vuoro. Maistui.

Ilta menikin ruokapaikkaa etsiessä. Vanha kunnon ”katotaan-vielä-ton-seuraavan-ravintolan-menuu”– taktiikka ei toiminut tälläkään kertaa. Pääasia kuitenkin, että Tampicossa saatiin mitä haettiin eli huilattiin ja nukuttiin kunnolla. Huonolla Savon-murteella: ”Myö piästiin pikkasen niin kuin hortoilun tunnelmaan.”

Saatiin myös varovainen ensi kosketus meksikaanien elämän rytmiin. Ja ruokaan. Lupaavaa.

13.4. Keskiviikko

Tampico oli nähty ja olikin taas aika ostaa Onnikka-liput ja suunnata kärsät kohti Ciudad de Méxicoa. Hesalaisittain ”dösä” lähti puoli kymmenen aikoihin ja nyt olikin aivan kun olisi luksus-luokassa matkustanut. Valtavat penkit, leffoja tuli tuutista ja maisematkin huikeita. Kelpasi.

Oiskohan mennyt korvatkin jossain vaiheessa lukkoon ylämaastossa. Lisäksi Allun jo legendaariset väsymys/hihitys-kohtaukset bussissa olivat aina päivien kohokohtia. Nykyään niitä jo odottelin vesikielellä.

Bussissa tutustuttiin tämän mantereen erääseen tyypilliseen kaupankäyntimuotoon. Paikalliset nousevat bussiin kauppaamaan jotain sälää. Homma menee näin: ensiksi myyjä aloittaa bussin edessä 10-30 minuutin palopuheen, jonka aikana hän jakaa matkustajille näytekappaleita. Puheen pidettyään, hän käy keräämässä rojut pois tai vastaavasti saa joltain puheen innostamalta rahaa vastineeksi tavaroista. Tavarat saattoivat olla lähes mitä vain. Hammasharjoja, shampoita, muita hygieniavälineitä, naposteltavaa, leikkikaluja, lehtiä, kirjoja jne.

Tällaista kaupustelua oli läpi pitkän mantereen. Vasta Argentiinassa alkoi helpottaa. Onneksi jättivät gringot yleensä aika rauhaan.

Pääkaupunkiin saavuttiin iltasella ja suunnattiin pikimmiten kohti hostelli Mansion Havrea, jottei jäätäisi kylmäksi yöhön. Saatiin katto pään päälle ja huoneeseen, jossa oli yhteensä 8 kerrossänkyä. Allulla tais tulla armeija-aikoja ikävä, kun rupesi innostuksissaan heti tekemään pinkkaa. Onneksi ei huutanut ”huomiota”, kun joku tuli sisään.

Ennen maaten menoa käytiin vielä haukkaamassa muutakin kun raitista ilmaa. Tacoja katukeittiöstä.

14.4 Torstai

Aamulla heräsin, no nukuinkohan ollenkaan, noin kuuden aikoihin aivan käsittämättömään ulvontaan, joka tuli ilmeisesti jostain kadulta. Ilmeisesti kahdesta paikallisesta. Arvailua.

Muutenkin hostelli oli aika lähellä keskustaa. Paitsi tänä päivänäkään en oo aivan varma missäköhän se itse keskus sijaitsee. Sen verran kokoa on taajamalla. Valtavan kokoinen kaupunki, josta ainakaan meikeläinen ei saanut mitään käsitystä. Hökkelien rivit jatkuivat silmän kantamattomiin katsoi sitten minne tahansa.

Aamutoimia tehdessä törmättiin tanskalaiseen Troelsiin, 22-v., skottilaiseen Timiin, 22-v. ja brittiläiseen Warreniin, 38-v. Pojat oli lähdössä vierailemaan läheisille pyramideille ja mehän lyöttäydyttiin rekeen. Mukaan remmiin tuli vielä parikymppiset ruotsalaisneitoset Anna ja Sabine.

Usein luullaan virheellisesti, että kaupungin kuuluista pyramidit ovat mayojen tai atsteekkien rakentamia, mutta näin ei ole. Ne rakensi heimo, joita aikoinaan pyöri alueella ehkä jopa 200.000 nänniparia. Myöhemmin atsteekit antoivat paikalle nimen Teotihuacán, jonka mukaan pyramidejakin kutsutaan. Pyramideja on kaksi, Pirámide de la Luna ja Pirámide del Sol. Jälkimmäinen on maailman kolmanneksi suurin pyramidi. Ne on tarkasti rakennettu auringon ja kuun liikkeiden mukaan. Niihin ei ole vissiin haudattu Egyptin tapaan ketään, mutta uskokoon ken haluaa.

Metro-bussi – yhdistelmällä apajille. Bussimatkaa säesti kivasti paikallinen mariachi-trio, joka soitti aika kivat sembalot, luonnollisesti, parin peson hinnalla. Aurinkokin alkoi sopivasti porottaa oikein kivasti, kun alettiin kiivetä kohti huippua. Huipulle päästiin ja jopa toisellekin. Aikamoiset pytingit olivat kaverit panneet kasaan ammoisina aikoina.

Mulla oli aika hakusessa miten ne nyt meni nää maya-atsteekki-Cortes-yms. kuviot. Omatunnon tuskat iskivät, kun muistelin ristinollan peluuta lukion historian tunneilla. Mutta ei ollut Timistäkään hirveesti apua. Niinpä höpistiin aivan jostain muusta ja vaihdettiin matkapläänejä. Eipä tiedetty siinä vaiheessa, että tultaisiin tekemään niin vielä useamminkin…

Kierros oli raskas ja sitten maistuikin ruoka ja siesta. Siesta on aliarvostettu juttu.

Illalla lähdettiin kaljalle ja kun muilla oli aamulla aikainen herätys, suunnattiin täysin skandinaavisin voimin Ciudad de Méxicon yöhön. Heti alussa mentiin klassiseen, kun hostellin yövartija lupasi järjestää ”halvan ja turvallisen taksin”. No, paikalle ilmestyi kaverin tuttu/kaima aivan tavallisella autolla ja velotti vielä 200 metrin matkasta 100 pesoa. No, eipä ollut ensimmäinen eikä viimeinen vedätys.

Yö oli kaunis ja niin myös juhlijat. Tequila on meksikolainen juoma. Vill du ha pannkakkorna på kvällen?, Vi ska ga till Tallkulla. Peppi, Tommi, Annika och herr Nilsson!

Kotiin palattaessa toinen neitosista oli juonut ilmeisesti pilaantunutta tequilaa ja oli hieman pökerryksissä, joten olin hänen tukenaan. Siinä sitten kävellessä kuulin oikealta puoleltani yhtäkkiä hirveän pamauksen. Käännyin katsomaan ja siellä neitonen piti nenästään kiinni. Oli kävellyt päin liikennemerkkiä. Klassikko.

Kun selvisi ettei käynyt kuinkaan, nauroin aivan kippurassa vedet silmissä. Jouduin vannomaan etten kertoisi kellekään, mutta taisin repsahtaa seuraavana päivänä.

15.4 Perjantai

Yleistä hortoilua. Lähinnä päätöntä. Iltapäivällä, sateesta huolimatta, lähdettiin hostelin oppaan kanssa keskustorille, Zócalolle, katsomaan Carlos Santanan ilmaiskonserttia.

Matkalla metrossa tapahtui taas jotain mitä ihmettelen vielä tänäkin päivänä. Joku paikallinen joose käveli yhtäkkiä vaunun keskelle, levitti t-paidan lattialle, levitti paidalle pari kourallista lasinsiruja, kävi päälle selälleen makaamaan minuutiksi, nousi ylös, keräsi tarvikkeensa ja poistui!

Ei minkään näköistä almun keruuta. Ei mitään huomion keruuta. Käsittämätöntä.

Kaikki kattoi toisiaan pari minuuttia suu auki, kunnes joku sai sanottua mitä tuossa äsken tapahtui. Hieman rupesi jo pelottamaan.

Tunnetusti suuret tähdet aloittavat keikat aina myöhässä, joten ennen keikkaa käytiin vielä viereisessä Katedraalissa hiljentymässä. Taitaa olla maanosan suurimpia.

Ja sitten takaisin torille. Carlos on paikallinen Kirka eli ikivihreä! Keikalla varovaisten arvioiden mukaan 100 000 katsojaa. Ainakin sinnepäin. Meksikolaisten erikoisuuksiin kuuluu ottaa keikoille mukaan periskoopit, jotta näkisivät paremmin päiden yli. No toimisi varmaan jos olet ainoa, mutta kun puolella on samanlainen vehje. Loppujen lopuksi kaikki näkevät vain periskooppi meren. Kätevää.

16.4 Lauantai

Niin se mieli muuttuu. Suunnitelmat menivät aivan uusiksi. Ei mentykään suoraan Cancuniin.

Tanskalaisella oli auto ja oli painamassa etelärannikon kautta itään ja aina Belizeen asti. Heppu oli aloittanut muutaman kuukauden hortoilunsa jenkeistä ja ostanut auton sieltä. Oli laskenut saavansa rahansa takaisin myymällä auton Belizessä. Siksi siellä, koska se on ainoa maa näillä main, jossa ulkomaalaisen oli laillista myydä auto. Niinpä hypättiin Allun kanssa sen kyytiin. Hyvää vaihtelua busseille ja nähtäisiin Meksikoa paremmin. Ja tulisi vielä halvemmaksi. Vain bensat ja tietullit.

Siispä puolenpäivän aikoihin oli auto pakattu ja ei muuta kuin miljoonien vihreiden Kuplien sekaan.
Meksikossa ilmeisesti vieläkin valmistetaan Kuplia vanhalla mallilla ja kaikki todennäköisesti päätyvät Meksiko Cityyn takseiksi. Niitä oli aivan tolkuttomasti. Ei olisi helppoa pelata kuka näkee eniten Kuplia Meksiko Cityssä. Tai en haluaisi lähteä etsimään taksiin jättämääni attasea-salkkua. ”No, se oli semmoinen vihreä Kupla ja viiksekäs kuski.”

Ei mennyt edes tuntia, uskomatonta, kun päästiin kaupungista ulos ja nokka kohti etelää. Ciudad de Méxicosta suoraan kohti Oaxacaa ja sieltä taas kohti etelärannikkoa.

Tanskalainen ajoi ja me piristettiin tunnelmaa lähinnä huumorilla. Multahan oli hävinny se ajokortti ja Allulla oli lääkärin määräyksestä jomotuksesta johtuva ajoneuvon käyttövapaus. Meikeläinen toimi kartturina ja Allu hoiti kahden kasettimme puolien kääntämisen. Vain kerran eksyttiin oikein kunnolla. Mentiin ajassa tunnin verran pitkäksi. Nöyrästi takaisin ja käännös oikealle. Puolustukseksi sanon, että mulla oli puutteelliset nuotit ja meksikolaiset eivät tykkää viitoista. Pisteeksi iin päälle kolme eri karttaa näytti kaikki erilaiselta ja yleensä oikea tie löytyi sieltä jostain väliltä.

Autolla seikkaillessa toinenkin seikka pisti silmään. Tietä kysyessä paikallisilta sai usein aika ristiriitaisia ohjeita. Yleensä puolet näytti vasemmalle ja puolet oikealle. Halu auttaa oli ihmisillä kova, mutta tiedon määrä oli kovin paljon suppeampi. Nopeasti otettiin käyttöön taktiikka, joka perustui aina käytännölliseen tilastotieteeseen eli useampaan kannikkapariin. Kysyttiin esimerkiksi viideltä vastaantulijalta ja mentiin siihen suuntaan, joka sai eniten kannatusta. Taktiikka toimi välillä ja välillä ei.

Pitkä oli matka, tietulleja koko ajan. Kaupustelijoilta olisi voinut ostaa aivan mitä tahansa. Mm. koiran pentuja myytiin yhdellä tietullilla. Ja juuri, kun ajoimme vuoristossa keskellä ei mitään, tuli vastaan rekkojen pienoismallien myyjä tien poskessa! Ukko oli käynyt yritysideakurssin todennäköisesti kirjekurssina.

Kun pimeä laski, niin tuhannet hidastetöyssyt, tekivät väsyneitten hortoilijoiden matkaamisen entistä mukavamman. Niiden huomaamista ei edes auttanut himmeiden lampputolppien välien venyminen useisiin satoihin metreihin.

Aamuyöllä klo 2 saavuttiin Puerto Escondidoon. Tyynenmeren rannalle. Matka-aikaa tuli rapiat 15 tuntia. Nukutti.

Posted by Hapa 12.04.2012 05:02 Archived in Mexico Tagged mexico Comments (0)

Amerikan seikkailu 2005, osa 4.

17.4 Sunnuntai

Kylä oli leppoisa. Semmoinen surffareiden suosiossa oleva rantapätkä. Sesonkina varmasti aika ruuhkainen ja turistinen. Mutta kuitenkin vielä kovin tranquilo verrattuna pohjoisempaan Acapulcoon. Nytkin paikalla oli vain erimaalaisia hortoilijoita.

Ensi töiksemme vaihdoimme eilisen hätävara-hotelli hostelliin. Mayflower oli nimi ja siellä lymyili näitä erimerkkisiä hortoilijoita.

Aamupäivällä vois lähtee rannalle. Semilaudoilla surffaillen. Hauskaa puuhaa. Kerran tulin aika pahasti aallon harjalta alas ryminällä suoraan mahalleni! Tekevälle sattuu ja ei muuta kuin uutta matoa koukkuun!

Aurinkoa tuli ja ei tarvitse kysyä miten käy, kun skandinaavit ovat ensimmäistä kertaa talven jälkeen auringossa. Allu voitti pahimman palajan palkinnon, mutta ei niellyt tappiotaan mukisematta. Haastoi nyrkkiä puiden auringon kaksintaisteluun, että pystyisi polttamaan itsensä vielä pahemmin. Tai jotenkin sinnepäin haaste kuului.

Illalla tanskalainen kaivoi pokerimerkit esiin ja pelattiin Texas HoldEmia. Jäätiin koukkuun. Pahasti.

18.4 Maanantai

Ei menty tänään enää rannalle. Ukot olivat kuin mansikat kermavaahdossa. Punaisia ja hehkuivat lämpöä.

Hortoilin hieman kylillä ja hoitelin perushommeleita. Pesoja Cajero automáticosta, pyykkiä jne. Kävin myös käppäilemässä ylempänä, varsinaisessa kylässä. Siellä missä itse paikalliset asuvat. Lapset koulupuvuissaan juoksivat kouluun ja vanhemmat myivät liikkeissään hedelmiä. Haistelin arjen tunnelmaa. Kouluja, kauppoja, koiria ja tietysti kirkkoja.

Illalla jatkettiin taas pokerin peluuta. Nyt mukaan saatiin jo uusia kasvoja. Hostellilla oli liuta mm. ruotsalaisia surffausnoviiseja. Eräs heistä muistutti erehdyttävästi kuuluisaa laulajaa, Axl Rosea. Vai olikohan Axl:n veli? Ainakin pokeritaktiikasta ”kaikki tai ei mitään” päätellen oli. Lisäksi mahtui mukaan lähinnä brittiläisiä ja muutama kanadalainen seikkailija. Matka alkoi kansainvälistyä.

19.4 Tiistai

Käsittämättömän kuuma!

Tiistaikohan nyt oli? Alkoi pää seota kuumuudessa.

Tänään jo varovasti suunniteltiin tulevaa reittiä ja koska lähdettäisiin. Käytiin Allun kanssa myös punttiksella hikoilemassa lisää, kun ei tuo aurinko riitä. Se oli meikeläisen viimeinen ”urheilu” ennen kotiin paluuta.

Illalla istuttiin taas pokeripöytään. Lähinnä skandinaaveja. Ruotsalaisia höystettynä finskeillä. Nyt taisi olla enemmän pelaajia tai sitten porukka joi enemmän litran letukoita. Joka tapauksessa hostellin emäntä ajoi meidät nukkumaan kahden aikoihin. Ei kuulema pystynyt nukkumaan meistä viiden metrin päässä ikkuna avoinna. Lapsellista.

Jäin kuitenkin voitolle. Siis pokerissa.

20.4. Keskiviikko

Tänään kävin yksin syömässä lounaan, joka oli täysi fiasko. Ajattelin ottaa varmaan päälle ja syödä spagettia. Pari kertaa Meksikossa on nimittäin pakki ja suolisto ilmoittanut eriävän mielipiteensä paikallisesta ruuasta. Ei mitään pahempaa, mutta varman päälle.

Tämänkertainen spagetti oli historian surkeinta. Kiekurat liimautuneina yhteen ja päällä jotain ruskeaa tahnaa. Erehdyksessäni vilkaisin keittiön suuntaan ja siinä meni viimeisetkin ruokahalut.
Kuin kurjuuden maksimoimiseksi myös maksaminen tuhansien kärpästen seassa oli täyttä taistelua yhteisymmärryksen löytymiseksi. Koko suku oli kaivamassa taskujaan vaihtorahojen kokoon saamiseksi.

Ja pokeria odotellessa...

…loppupäivä meni raamattua lueskellessa. Siis LonelyPlanetin Central Americaa. Piti taas päivitellä suunnitelmia. Allu oli päättänyt jättää Kuuban kokonaan väliin. Maksoi kuulema liikaa. Ite hieman arvoin vielä. Tahtoin Fidelin tykö ja Roopenkin kanssa oli sovittu tapaamisesta Cancunissa.

Illalla ensin pokeria, voitin taas!, ja lopulta lähes koko hostelli päätyi läheiselle kattoterassille, jossa oli naisten ilta. Pari hassua yhden hinnalla. Averell maisteli elämänsä ensimmäiset Caipirinhat ja niiden jälkeen päästi suustaan turmioon johtavan lauseen: Nää on kyllä hyviä!

21.4 Torstai

Herätys klo 10 ja auto kohti Salina Cruzia. Toista rantakylää enemmän idässä. Eilen Troels oli tehnyt pyyteetöntä myyrän työtä ja mukaan lyöttäytyi kanadalaistunut britti, Giles, 25-v. Joose työskenteli tutkijana kaivoksissa ja oli päätynyt usean Aasian vuoden jälkeen asumaan Calgaryyn. Oli viettelemässä kuukauden kesälomaansa. Kaverin uskottavuutta hieman laski ettei tiennyt brittinä missä Hollanti sijaitsee.

Auto oli täynnä.

Salina Cruziin tultiin hyvissä ajoin, joten ahneuksissa lähdettiin polkemaan saman tien Tuxtla Gutiérreziin, mutta niinhän siinä niin usein käy. Toiseen ehdit, toiseen et. Pimeys tuli vastaan ja etelä-osissa ei kehoteta ajelemaan yöaikaan. Voi tulla rosmoja. Tai sissejä. Chiapaksen maakunta on kuuluisa sisseistään, zapatisteistä, jotka aina silloin tällöin nostavat päätään ja ulvovat itsenäisyyttä maakunnalle. Alue on vähän niin kuin Ahvenanmaa. Tai ei oikeastaan sinnepäinkään.

No, joka tapauksessa jäätiin yöksi johonkin kylään, jonka nimi jäänee ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi. Voisi olla Tehuantepec. Tai sitten ei. Sen verran vaihtelevaa tietoa antoivat kartat. Hotelli löytyi ja näin päästiin mukavasti neljä ukkoa nukkumaan samaan huoneeseen.

Iltasella käytiin vielä kolmistaan, Giles, Troels ja mä, kylillä ja haastettiin kylän lapset pöytäfutikseen. Epäilen että olivat reenanneet salaa vaikka oli sovittu aivan toisin. Sen verran pahasti otettiin pataan. Mutta lapsien ilmeet olivat kyllä mieltä lämmittäviä kun annoimme heille ilmaista peliaikaa. Poistuessamme kymmenet kädet vilkuttivat meille hyvästeiksi.

22.4 Perjantai

Aikainen mato linnun nappaa vai miten se nyt oli. Tästähän on eri versioita. Mutta herätys oli klo 7 ja autoon. Aamupala Burger Kingissä ja ajoon Chiapa de Corson kautta katsomaan kuuluisaa kanjonia.

Cañon del Suminero. Veneretki kanjonin pohjalla virtaavaa Rio Grijalvaa pitkin kesti noin 2 tuntia ja kyllä kannatti. Aivan huikea! Opas väitti, että korkein kohta on 1000 metriä korkea. En tietä siitä, mutta pirun korkee oli. Nähtiin krokoja loikoilemassa, mutta apinat olivat arempia.

Pää edelleen pyörällä jatkettiin matkaa San Cristóbal de la Casaan, joka on kolonnialainen kaupunki aika korkealla vuorilla, yli 2000 metrissä. Chiapaksen maakunnan pääkaupunki. Asukkeja vajaat 300.000. Perustettu espanjalaisten toimesta 1500-luvulla, niin kuin lähes kaikki kolonnialaiset kaupungit tällä mantereella. Olipa fiksusti päätelty tietäen, että juuri silloin espanjalaiset tekivät lähtemättömän vaikutuksen mantereella.

Ilmakin ylhäällä muuttui kylmemmäksi ja illalla piti jopa laittaa pitkää päälle.

Kerrankin saavuttiin uuteen taajamaan ajoissa ja oli aikaa jopa vertailla majapaikkoja. Joka tosin taisi olla vaan huono puoli. Päädyttiin aikamoiseen murjuun, Magic Hosteliin, kun ajateltiin että siellä olisi eniten porukkaa.

Puitteetkin olivat hieman vajavaiset. Vettä ei tullut kuin nimeksi. Olin ensimmäinen suihkussa ja peseydyin tippa-joka-ruumin-osalle – tyylillä. Kainaloihin törsäsin kaksi molempiin.

No kerrankos tuota. Ei muuta kuin pokeriksi ja pianhan seuraan oli liittynyt israelilainen, ruotsalainen ja kanadalainen neito sekä italialainen ukko, joka ei paljon perustanut kuulla sääntöjä. Mutta voitti silti. Itellä oli vaihteeksi hiljasempaa ja olin aika pian sivusta katsoja.

Myöhemmin hostelin pitäjää lähti näyttämään paikallista tanssipaikkaa, Blueta. Tanssittuakin tuli, osuutta oli sekä ilmaisdrinkeillä että paikallisella naiskauneudella. Allulla lähti näpeistä huomattuaan tequilapullon tiskillä ja sen jälkeen lähti näpeistä muillakin.

Miinuspuolelle menee Antonio Banderoksen näkönen paikallinen, joka halusi näyttää meille toisen menomestan. Mä lähdin peesiin, mutta ei olisi pitänyt lähteä. Elo meni pilveen kaverin kanssa. Pientä turistien hyväksi käyttöä taas ilmassa kun kaljat olisi pitänyt maksaa. Näytti jo vähän uhkaavalta ja kun paikka tuli, käytin sen hyväkseni. Otin ritolat. Yön pimeydessä hortoilin seikkailustani kotio.

23.4 Lauantai

Päivän yritin pyhittää shoppailulle ja parturille. Kovaa yritystä ostaa maya markkinoilta paita, kamera, alushousut ja jotain pikkusälää, mutta kädessä oli vain bokserit ja hammastahna kun palasin kämpille. Shoppailu ei oo vaan mun juttu.

Parturiin pääsin ja meni yllättävän hyvin aikamoisesta kielimuurista huolimatta. Näytin passikuvaa ja nyökyttelin. Myöhemmin tosin opin cortar-verbin merkitsevän leikkaamista eikä lyhentämistä.

Iltasella leppoisasti hostellissa pokeria ja vierestä erinomaisia tacoja. Guacamolea, tapascoa, punasipulia, erilaisia salsoja. Ah, niin hyvää.

24.4 Sunnuntai

Aamupäivällä lähdettiin kohti Palenqueta tai siis sen vieressä olevia maya-raunioita. Rauniot ovat keskellä viidakkoa ja vieläkään ei oo kaikkia raunioita kaivettu saniaisten keskeltä esiin. Ne ovat kuitenkin yhdet tunnetuimmista maya-raunioista. Lisäksi Palenquen rauniot poikkeavat muista maya-raunioista, koska niitä on restauroitu huomattavan paljon ja useimpien temppeleiden huipulle voi kiivetä.

Menivät kyllä meikeläisen näkemien kivikasojen kärkeen heittämällä ja ehkä jopa pysyivät siellä koko reissunkin ajan! Hienon näkösiä keskellä viidakkoa ja aika pienellä alueella. Mukava oli vaan istuskella temppelin huipulla apinoiden mekastellessa selän takana viidakossa.

Mielet täynnä maya-mystiikkaa ja aivot täynnä kysymyksiä, suuntasimme raamatun neuvomalle hotellille. Ensin osuimme lähellä olevaan hippiyhdyskuntaan. Ei ollut meidän paikkamme, mutta kuvut saatiin täyteen. Kauniisti sanottuna sisäinen hippini ei herännyt henkiin. Sitten löydettiin oikeaan osoitteeseen. Muikea paikka keskeltä viidakkoa. Läheltä löytyi vielä kaikki tarvittava. Ravintola, netti ja autonkin sai lähelle. Jälleen yhteismajoitus 4 ukon voimin.

Illalla mätöt läheisessä viidakko ravintelissa, Don Muchossa. Meikeläisen pitsa oli ilmeisesti tosi vaikee tehdä kun kesti yli tunnin saada se. Odotusta helpottivat erilaiset sirkusnumerot tulikeppeineen ja joogineen. Vaikeus on puoli ruokaa, ilmeisesti, koska oli aika hyvää. Mamma mia.

25.4 Maanantai

Tää päivä pyhitettiin vesileikeille. Lähistöllä on kolme, Misol-Ha, Aqua Clara ja Aqua Azul, tosi hienoa vesiputous/lampi/joki -yhdistelmää ja kahdessa polskittiin oikein toden teolla. Kolmannessa ryömittiin onkaloon ihastelemaan lepakoita.

Törmättiin myös viiteen kauniimman sukupuolen edustajaan, kaksi jenkkiä, kanukki, ja olikohan vielä pari brittiä, jotka liittyivät seuraamme loppupäiväksi. Siinä sitten paistateltiin auringossa ja kellittiin, ah niin, sinisessä vedessä. Välillä popsittiin etelän hetelmiä.

Ei ollut elo pöllömpää. Pienenä nippelitietona Aqua Azul on se putous, jossa on kuvattu kohtaus ensimmäiseen Predatoriin. Se kun paha-örkki heittelee Arskaa pitkin kallioita. Oon siis uinut samassa lammessa kun 6-kertainen bodauksen maailmanmestari. Olalaa. Vielä ku sais pyykkilaudan.

Päivän päätteeksi maistui illallinen samaisessa Don Muchossa. Samalla alkoi kuulua muiden ukkojen suusta pikku hiljaa valitusta, että tarttisi vessassa käydä. Taas. Vessassa käyntien välissä pohtivat mitä kukin oli syönyt. Todennäköisesti olivat syöneet jotain sopimatonta.

26.4 Tiistai

Aamu alkoi kun vessan ovi kävi. Pojilla oli edelleen kuka-käy-useimmiten-vessassa -kisa, mutta päästiin kuitenkin matkaa.

Puolilta päivin päästiin Tenosiqueen. Kaupunki sijaitsee aika lähellä Guatemalan rajaa ja sieltä olisi tarkoitus hyökätä jokea pitkin Floresiin, Guatemalaan. Tämä oli suunnitelma paperilla. Idean äiti löytyi Puerto Escondidon turistineuvonnasta.

Loppupäivä otettiin rennosti. Tai siis muut ottivat. Lähinnä vatsavaivojen takia. Itse kävin hieman hortoilemassa ja haistelemassa tunnelmaa. Semmoinen aika pienen oloinen, siis Meksikon mittapuun mukaan, jossa oltiin taas ainoat gringot!

Kunnon nykyajan uhrina olin iloinen kun huoneesta löytyi telkkari kaikilla kanavaherkuilla. Pystyin kivasti päivittämään Mestareiden Liigankin ajantasolla.

Meksikon päivät alkoivat olla vähissä. Mutta ei niin vähissä kun olisi luullut. Kohtalo panisi pakan vielä jännäksi…

27.4 Keskiviikko

Herätys oli ennen kukon pierasua ja alettiin pakkailla kamojamme. Siis kolme meistä. Troels oli edelleen huonossa kunnossa. Aikoi parannella itsensä hotellissa kuntoon ja sen jälkeen ajaa pohjoisen kautta Belizeen.

Me muut keräsimme rytkymme ja hypättiin taksiin. Ajettiin itään, Rio San Pedron varteen, La Palman pikkuruiseen kyläpahaseen. Tarkoituksena ottaa sieltä venekyyti rajan yli Guatemalaan.

Oltiin ajoissa ja ele/viittoma/englannin/epsanjan – kielellä saatiin kysyttyä, että lippuja myyvä kiska aukeaisi vasta klo 9.

Ei muuta kuin heinän korsi suuhun ja pitkälleen.

Odotettiin. Ja odotettiin.

Pikku hiljaa ihmisiä alkoi pyörimään ympärillä. Pikkulapset tervehtivät meitä heittelemällä kivillä. Muutama miekkonen tarjosi venekyytiä, mutta törkeään ylihintaan. Sanottiin, että katellaan.

Tingattiin. Uusi tarjous. Tingattiin. Tultiin vastaan.Ei auttanut ja muutenkin se touhu oli aika ihmeellistä. Välillä tunnuttiin edistyvän kyydin saamisessa, mutta seuraavassa hetkessä tuli joku aivan eri henkilö sanomaan ettei onnistu. Tai sitten korotti hintaa. Välillä oltiin jo melkein nousemassa veneeseen, mutta aina tuli jotain.

Hermot alkoivat olla tiukilla. Lopulta oltiin valmiita maksamaan melkein mitä vaan, mutta sittenkään ei onnistunut. Yksi mafiaperhe, joka ilmeisesti dominoi koko kylää, estivät kaupat muidenkin kanssa. Ihme touhua.

Puolen päivän aikoihin mä ja Giles päätettiin, että meille riitti. Viimeinen pisara oli, kun paikalliset eivät keskenään saaneet sovittua bensan hintaa! Kaikella on r-r-rajansa. Päätettiin palata Tenosiqueen, josta saataisiin kyyti Troelsilta.

Allu halusi kuitenkin jäädä vielä joen varteen. Lainasin sille kaikki sillä hetkellä taskussa olevat setelit, jotta voisi ostaa venematkan, jos pääsisi sopimukseen. Miehen reissun viimeisiksi sanoiksi jäivät: "I can promise you that I am going to that direction." osoittaen Guatemalaan suuntaan.

Bussin takaikkunasta näin kuinka Allu jäi neuvottelemaan paikallisen "venemafiaperheen" kanssa.

Kauan ei se hortoilu enää kestänyt, kun viikon päästä ukko oli jo Suomessa. Jos ei maistu, niin maistu. No, Jokerien Virmasen Matin sanoin: "Näillä mennään mitä on."

Takaisin Tenosiquessa meitä odotti jo, ah, niin ihana yhteismajoitus. Kolme ukkoa samassa hotellihuoneessa. Tuuletin huusi täysillä.

Iltasella käytiin Gilesin kanssa terassilla syömässä. Kaksi ujoa koulutyttöä tuli varovasti gringojen luo ja kysyivät heikolla englannilla voisivatko tehdä pienen haastattelun. Totta kai suostuttiin. Vastattiin mihin pystyttiin ja tytöt kirjoittivat tarkasti tietomme ylös vihkoihinsa.. Taidettiin olla huomisen puheenaihe luokassa. Kaksi gringoa. Toinen vielä jostain ihan kummasta maasta, jostain tosi kaukaa.

Posted by Hapa 12.04.2012 05:07 Archived in Mexico Tagged mexico Comments (0)

Amerikan seikkailu 2005, osa 5, Belize

28.4 Torstai

BELIZE 28.4 – 2.5

  • creole-kieli on laiskan miehen lontoo, joka toinen kirjain pudotettu pois
  • ihmiset creoleita, garífunia ja mestitsejä
  • erikoisuus: pressa yrittää yksityistää maailman toka suurinta koralliriuttaa
  • yllättävän kallis

Tärkeät faktat:

  • valuutta: 2,3 belizen taala: 1 euro
  • koko: Pohjois-Karjalan maakunnan kokoinen
  • pääkieli: lontoo
  • olut: Belikin
  • ruoka: Karibian meren herkkuja höystettynä perus riisillä ja vihanneksilla

Tanskalainen rupesi olemaan jo paremmassa kunnossa, niinhän se luuli, joten päätettiin jatkaa matkaa aamulla. Suunnattiin pohjoiseen niin kuin oli sovittu.

Olin siis pannut askiin Cancunin ja Kuuban. Se ainoa suunnitelma, joka Suomesta lähtiessä oli kasassa, oli romuttunut samalla lailla kuin budjettikin. Molemmat voisi unohtaa. Kirjoitin Roopelle pahoittelut ettei tultaisi Cancuniin. Hän ymmärsi yskän ja myöhemmin hänen käydessä ”51. jenkkiosavaltiossa” lomalla oli hänellä seuranaan huomattavasti meikeläistä kauniimpaa seuraa.

Meksikon puolen rajakaupungissa, Chetumalissa, oltiin hyvissä ajoin, joten päätettiin mennä heittämällä yli. Ihan niin se ei mennyt. Auton kanssa meinasi olla vähän kenkumpaa, mutta itse asiassa selvisi reilussa tunnissa. Ei niin paha mitä pelättiin.

Henkilökohtaisesti olin käynyt parin viime päivän aikana Inmigracióneissa yrittämässä saada tuloleimaa passin. Mun passiahan ei ikinä leimattu USA:n ja Meksikon rajalla. No, eivät suostuneet laittamaan jälkikäteenkään. Syistä, jotka jäivät epäselviksi. Päätin siis vaan mennä tyhmänä turistina rajalle ja levitellä käsiä. Eipähän ainakaan tarvitsisi teeskennellä ettei muka ymmärtäisi viranomaisten höpötystä.

Rajalla. Olin kuulema ollut laittomasti maassa yli 2 viikkoa! Kaunista. Yrittivät laittaa mut hakemaan leimaa jostain Inmigraciónista, mutta selittelin siihen jotain ympäripyöreitä ”että olin käynyt useasti”. Onneksi kaveri luovutti helposti ja maksoin vain veron niin kuin muutkin.

Etiäpäin! Horioppia!

Virallisesti en siis ikinä ollutkaan Meksikossa. Eikä missään ole mitään paperilla todisteena mun olleen maassa. Buhahaaaaa!!

Painettiin Corozaliin, lähin kaupunki Belizen puolella, ja Karibian meren reggae-tunnelmat löivät heti kasvoille. Rastoja, fillareilla polkevia creoleja ja ota rennosti -meininkiä. Aivan eri fiilikset kuin Meksikossa.

Belize on poikkeus Keski-Amerikassa kielen osalta. Englanti, tai oikeastaan creoli ja garífuna ovat pääkielet. Myös ihmiset ovat erimerkkisiä kuin useimmat latinot. Mestitsejä, eurooppalaisten ja intiaanien jälkeläisiä, ja mayajojen jälkeläisiä löytyy kyllä myös Belizestä, mutta suurin etninen ryhmä ovat creolit. Afrikkalaisten orjien ja brittiläisten merirosvojen jälkeläisiä. He puhuvat laiskan miehen lontooksi kutsuttua creolia. Kirjaimia pudotetaan pois puhuessa, jotta ei tulisi niin pitkiä lauseita. Kuulostaa kovin tutulta, mutta kun rupeaa oikein kuuntelemaan, ei ymmärräkään. Toinen ryhmä Karibian rannikolla on garífunat. Alkuperäiskansojen ja Afrikan orjien jälkeläisiä. He taas puhuvat, yllätys, garífunaa, missä on enemmän intiaanien kuin afrikkalaisten vaikutteita.

Lisää suoraan yläasteen mantsankirjasta, lyhyesti ja helposti kerrottuna Keski-Amerikan asutuksesta: Tyynenmeren rannikko on mestitsien ja alkuperäiskansojen, esimerkiksi mayat, asuttamia. Karibian meren rannikko on afrikkalaisten jälkeläisten asuttamia. Mitä etelämmässä mennään, sitä enemmän sekoittuu vereen eurooppalaisia vaikutteita. Menonniitit, Belizessä, ja aasialaiset, kaikkialla, tuovat vielä oman pikantin mausteen soppaan.

Palataan autoon. Löydettiin mielestämme hyvä hotelli. Kyseltiin hintoja ja kaikki rupesivat kääntelemään omille valuutoille. Dollaria, puntaa, kruunua, euroa, Kanadan dollaria. Kaikkien mielestä oli halpa.

Aamulla uusinta lasku osoitti aivan muuta. Törkeän hintanen. Oppi tuli taas kantapään kautta. Ensimmäisenä päivänä uudella valuutalla leikkiessä ei pitäisi ikinä ostaa kuin välttämätön. Aina oli vaikeuksia tottumisessa.

Oppirahoja oli maksettava kirjaimellisesti.

29.4 Perjantai

Aamu valkeni ja niin valkeni myös tanskalainen. Oli aivan lopussa ja raahautui vain takapenkille kun startattiin kohti Belize Cityä, jossa oltiin puolilta päivin.

Ajatus oli jäädä yöksi kaupunkiin, mutta kun olin hortoillut kaupungilla pari tuntia olin aivan valmista kauraa lähtemään läheiselle saarelle. Ainakin viisi pilven tarjoajaa, joilla huonommat legot kun Andy McCoylla. Muutenkin kaiken maailman vipeltäjää. Ja nää kaikki ihan kaupungin keskustassa, jonka pitäisi olla vähän niin kuin parempaa aluetta. Ja päiväs aikaan. Illalla ei kuulemma kannattanut paljon hortoilla.

Eipä jäänyt kovin valoisa kuva Belize Citystä. Se jäi mieleen kaikkein vastenmielisimpänä kaupunkina koko retkellä. Olin tietysti vain muutaman tunnin, mutta aika paljon ehti tapahtua sinä aikana. Lisäksi esimerkiksi Palenquessa tapaamani tyttöset olivat olleet kaupungissa pari viikkoa aikaisemmin. Silloin oli päällä jonkinnäköinen yleislakko ja tyttöjen elämä kävi todella vaikeaksi. Rahaa ei esimerkiksi saanut mistään. Eikä missään uskaltanut liikkua. En kyllä lähtisi rauhallisena aikanakaan pääkaduilta poispäin hortoilemaan. Edes päiväsaikaan.

Sain kuitenkin viimeinkin shoppailtua ja mukaan tarttui tuliterä Canon. Kivaa. Nyt kelpaa ja Visalla saa.

Palasin hostellille ja Giles oli myös aika kypsää vehnää. Päätettiin jättää tanskalainen hostelliin toipumaan. Senhän piti muutenkin myydä auto Belizessä, ja hypättiin iltalauttaan Caye Caulknerille. Kannatti.

Ihana Karibian meren saari. Asutusta vain noin 800 vasenta kättä. Suosittu, sukeltajien märän unen Blue Holen takia. Palmuja, hiekkaa, golf-kärryjä, polkupyöriä, hiekkaa, vettä, puutaloja. Saari ei oo niinkään auringon ottoon vaan vesileikkeihin. Sukellusta, snorklausta ja kalastelua.

Ei paljon stressi painanut.

Ei muuta kuin hotelliin kamat ja loistavat mätöt paikallisessa ravintolassa. Brasilialaista. Oli hyvää. Jälkiruuaksi kyseltiin hieman sukellus- ja snorklausretkistä. Ravintolan omistaja esitteli mulle erään snorkausretkien vetäjän, italialaisen ukon, joka sanoi olevansa saaren paras ja kokenein. Lupasin käydä aamulla näyttäytymässä.

30.4 Lauantai

Britti Giles lähti sukeltamaan, minnekäs muualle kun Blue Holelle, ja mä valitsin monen kojun valikoimasta snorklausretken purjeveneellä. Loistava valinta!! Osui ja upposi. Tai siis vene ei uponnut. En siis onneksi valinnut eilistä kehuskelijaa.

Uskomaton päivä! Polskittiin 20 hengen voimin kolmessa eri paikassa. Nähtiin jos jonkin näkösiä ja värisiä kaloja, kilpikonna, korallia ja silitettiin haita! Plussana oli vielä aivan Morgan Freemanin näköinen kapteeni ja räppäri JääKuution näköinen perämies. Ihan kuin olisin ollut elokuvan filmauksissa.

Auringon laskiessa livuttiin kotisatamaan särpien rommiboolia ja syöden etelän hetelmiä. Päivä lähenteli täydellisyyttä.

TOUKOKUU 2005

1.5 Sunnuntai

Pitkien yöunien jälkeen, vois lähtee rannalle. Vois lähtee rannalle.

Päivä kului hikoillessa, uidessa, hikoillessa, uidessa ja lopulta täysin uupuneena aurinkoa
pakoillessa. Kuumuutta riitti. Keskipäivällä oli todella kuuma ja vielä auringon laskiessakin piti ottaa hidastettuja liikkeitä ettei paita kastunut. Ja kastui silti.

Löydettiin loistava ravintola, RastaPasta, jossa söin maailman isoimman burriton. Pyrskähdettiin Gilesin kanssa nauruun kun nähtiin lautasen molemmista puolilta reilusti ylipursuava herkku. Naapuripöydästäkin ihmeteltiin mitä olin tilannut.

Kävellessämme illalla pääkadulla, jonka varrella kaikki sijaitsi, vastaamme tuli italialainen snorklauksen vetäjä. Oli pienessä hönössä. Kun huomasi mut, rupesi huutelemaan itku silmässä miksen tullut hänen luokse vaikka lupasin. Hän ei voinut kuulemma tehdä retkeään ollenkaan, kun ei saanut tarpeeksi asiakkaita veneeseensä. Voi voi. Jäin vain miettimään miksei vetänyt asiakkaita jos oli saaren paras ja kokenein?!

Iltakaljat juotiin ulkoilmabaarissa, joka sijaitsi hurrikaanin tekemän kanavan, yksinkertaisesti nimetty vain Spilitiksi, reunalla. Vajaa viisi vuotta sitten hurrikaani Hattien oli leikannut saaren kahtia. Siis vienyt mukanaan kokonaisen pätkän pitkulaisesta saaresta.

Posted by Hapa 12.04.2012 05:08 Archived in Belize Tagged belize Comments (0)

(Entries 1 - 15 of 31) Page [1] 2 3 »